Ken soittaa kelloja! No hiisi, hoi!
Heräähän kaupunki. --
Othello 2:nen näyt. 2:nen koht.
Julmat ympäri kaupunkia lentävät huhut sekä pian sen jälkeen alkava
kelloin vonkuminen nostivat yleistä hämmästystä. Ritarit ja
aatelisherrat väkineen kokoontuivat semmoisiin paikkoihin, missä he
paraiten voivat pitää puoltansa. Hätä levisi myös kuninkaan asuntoon,
mihin nuori prinssi ensimmäisinä miehinä riensi, tarpeen tullen vanhaa
kuningasta suojelemaan. Se, mitä hän yöllä oli nähnyt ja kuullut,
johtui nyt hänelle mieleen; hän muisti veriin tahratun Bonthron'in, ja
käsitti, vaikka epäselvästi, että tuon rosvon teko mahtoi olla syynä
tähän meteliin. Seuraava, hänen huomiotaan enemmän herättävä keskustelu
Ramornyn kanssa oli kuitenkin hänen mieltänsä niin syvältä liikuttanut,
että siitä oli jäljettömäksi haihtunut kaikki, mitä hän oli saanut
kuulla murhamiehen verityöstä, paitsi sitä hämärää muistoa, että joku
oli tullut murhatuksi. Pää-asiallisesti vaan isänsä suojaksi oli hän
tarttunut aseisin seuralaistensa kanssa, jotka nyt, puettuina
kirkkaisin rautavaruksiin, peitsi kädessä, näyttivät ihan
toisenlaiselta kuin viime yönä humalaisina yöjalkalaisina ollessaan.
Hyvä vanha kuningas itki kiitollisuudesta, kun hän tämän poikansa
rakkauden osoituksen näki, ja ylpeillen hän näytti nuorta prinssiä
Albanyn herttualle, joka kohta sen jälkeen astui sisään. Kuningas
tarttui heitä molempia käteen.
"Nyt on meitä täällä kolme Stuart'ia", virkkoi hän, "kolme yhtä
eroamatonta kuin pyhän apilaan lehdet. Sanotaanhan sen pyhän kasvin
voimalla, kun sitä povessaan pitää, voitavan tehdä kaikki loitsijain
lumoukset tyhjiksi; niinpä mekin, niinkauan kuin uskollisesti yhtä
pidämme, voimme nauraa kaikkia pahan-suopia ja vihamiehiä".
Veli ja poika molemmat suutelivat niitä lempeitä käsiä, joilla Robert
kuningas heidän käsiään puristi, samassa kuin hän näin ilmoitti
luottamuksensa heidän rakkauteensa. Nuorukaisen suutelo, siksi hetkeksi
kumminkin, oli totinen; veljen suutelo sitä vastaan oli Judaksen
suuteloa.
Sillä välin olivat Pyhän Johanneksen kirkon kellot myös muiden mualla
säikähdyttäneet Curfew-kadun asukkaita. Simo Hanskurin talossa oli
vanha Hanskurin Dorothea -- häntäkin mainittiin tällä nimellä
ammattinsa tähden, jota hän isäntänsä käskyn alaisena toimitti --
kaikkein ensiksi kuullut kelloin äänen. Vaikka muulloin hiukan kuuro,
oli hänen korvansa yhtä herkkä pahoille sanomille, kuin korpin
haistimet haaskalle; sillä Dorothealla, joka muuten oli toimellinen,
uskollinen, jopa lempeäkin muija, oli se tulinen himo pahoja sanomia
kokoon saamaan ja levittämään, joka niin usein ilmaantuu alhaisemmassa
kansassa. Heitä kun muulloin harvoin kuullellaan, ovat he mielissään,
koska jonkun surullisen jutun kautta voivat vetää huomion puoleensa, ja
iloitsevat myös kenties siitä että ne, jotka tavallisesti mainitaan
heitä paremmiksi, nyt kovan onnen kautta toki hetken ajaksi alenevat
heidän vertaisikseen. Dorothea siin, niin pian kun oli haalinut kokoon
pienen kimpun noita ulkona liikkuvia huhuja, ryntäsi sisään isäntänsä
luokse, joka vanhuutensa ja eilisen pyhän tähden salli itselles hiukan
pitemmät aamu-unet.
"Tuossa hän nukkuu, se kunnon mies!" surkutteli hän puoleksi
kiljumalla, puoleksi vinkumalla. "Kas tuossa hän vielä nukkuu -- ja
vaikka hänen paras ystävänsä on tapettu, hänellä ei ole siitä sen
enempää tietoa, kuin vastasyntyneellä lapsella, joka ei voi elämää
kuolemasta eroittaa!"
"Mitä nyt!" kysyi hanskuri, kavahtaen ylös vuoteeltansa. "Mikä nyt on,
vanha muija, hätänä? Onko tyttäreni terve?"
"Vanha muija vai!" virkkoi Dorothea, joka saatuaan kalan onkeensa,
tahtoi antaa sen hiukan siinä räpsytellä. "Enpä ole sentään niin vanha
vielä," jatkoi hän, juosten ulos kammarista, "että jäisin tänne
katselemaan kuinka miespuoli nousee paljaana vuoteeltansa".
Ja silmänräpäyksen päästä kuului jo kuinka hän alikerrassa
vieraskammarissa laululla säesteli luutansa rapsimista.
"Dorothea -- pahan maailman lintu -- sinä perhana -- sano vaan, onko
tyttäreni terve?"
"Minä olen terve", vastasi Perth'in kaupungin Kaunotar omasta
makuuhuoneestaan; "minä olen aivan terve. Mutta mitä, Pyhän Neitsyen
nimessä, lienee nyt hätänä, koska kirkonkelloja soitetaan takaperin? Ja
kadulla on semmoinen kiljunta ja kirkunta".
"Minä lähden paikalla tiedustamaan. -- Conachar hoi! -- tule pian
nauhojani solmimaan. -- Voi kun unhotinkin -- onhan se Vuorelaispentu
jo kaukana Fortingal'in takana. Malta vähäisen vaan, tyttäreni; kyllä
mä kohta hankin tietoa".
"Eipä ole niin kiiru senvuoksi, Simo Hanskuri", virkkoi kovasydäminen
vanha akka. "Kylläpä ne tiedot kaikki, niin hyvät kuin pahatkin, saisi
täällä jutelluksi, ennen kuin te kerkiättekään kömpiä kynnyksenne yli.
Osaanhan minä koko jutun ulkoa; sillä kun minä niin arvelin, että
meidän isäntä on itsepäinen ja kapsahtaa kohta keskelle sitä mylläkkää,
oli syy mikä hyvänsä. Parempi on siin, että minä panen vanhat kinttuni
liikkeelle ja otan selvän tuosta kaikesta; sillä muuten isäntä pistää
siihen vanhan nokkansa ja kukaties eikös sitä nipistetä poikki häneltä,
ennen kuin hän vielä tietääkään viisi".
"Ja mikäs se asia sitten on, muija?" kysyi maltittomasti hanskuri, yhä
vielä häärien, solmiellessaan niitä satoja nauhoja, joilla siihen
aikaan kiinnitettiin housut liiveihin.
Dorothea antoi hänen jatkaa sitä työtänsä, siksi kun arvasi sen viimein
valmistuvan; nyt hän näki, että isäntä, jos ei hän kertonut
salaisuuttansa, lähtisi itse ulos melun syytä tiedustamaan. Hän
kiljahti siis:
"Voi, voi, voi, ettepä kumminkaan voi sanoa sitä minun syykseni, jos
saatte kuulla pahoja sanomia, ennen kuin edes olette kerjinnet käydä
aamumessussa! Minä olisin salannut ne teiltä siksi kun te ensin
olisitte Jumalan sanaa kuulleet. Mutta koska se nyt teidän kuitenkin
pitää saada tietää, niin sanon, että teiltä on mennyt uskollisin
ystävä, joka ikinä on toisen miehen kättä puristanut ja Perth'in
kaupunki saa nyt murehtia parasta porvariansa, joka on pitänyt miekkaa
kädessään!"
"Heikki Seppä, Heikki Seppä!" huudahtivat isä ja tytär molemmat
niinkuin yhdestä suusta.
"No niin, siinäpä se onkin", sanoi Dorothea; "ja kenenkä syy siihen on,
jos ei teidän omanne? -- Nostittehan te semmoisen mölläkän siitä, että
hän oli kävellyt käsikädessä laulutytön kanssa, aivan kuin olisi se
Juutalais-tyttö ollut!"
Tällä lailla olisi Dorothea vielä tiesi häntä kuinka kauan jatkanut;
mutta hanskuri huusi tyttärelleen, joka yhä vielä oli kammarissaan:
"Loruja, Katri -- ne on vaan vanhan hupsun lörpötyksiä. Ei mitään
semmoista ole tapahtunut. Minä tuon sinulle tosisanomat heti paikalla!"
Ja kaappaisten sauvansa riensi vanhus Dorothean ohitse ja kadulle, jota
myöten yhä juoksi ihmisjoukkoja Isolle kadulle päin. Dorothea
puolestaan jäi mutisemaan itsekseen: "Sinun isäs on aika viisas mies,
usko vaan hänen omia vakuutuksiaan. Hänelle kohta mahtaa tulla joku
läimäys osaksi tuossa mölläkässä, ja sitten kyllä saadaan kuulla:
'Dorothea, tuopas liinakaappeita!' ja 'Dorothea, voitelepas
plaastaria!' Vaan nyt muka on kaikki vaan lorua ja valhetta, ja
joutavaa, mitä Dorothean suusta tulee! -- Vai joutavia! Luuleeko Simo
ukko Heikki Sepän pään olevan yhtä kovan kuin hänen alaisimensa, niin
että se olis kestänyt, vaikka koko Vuorelais-clani häntä läimäytteli?"
Tähän paikkaan häneltä puhe katkesi, sillä samassa ilmautui hänen
viereensä enkelinnäköinen haamu, tuskin itsestään tietävänä, silmät
tuijottelevana, hiukset hajallaan, posket kalman kelmeinä.
Muija säikähtyi niin, että unhotti närkästyksensä. "Herra siunatkoon,
lapsukaiseni!" sanoi hän. "Mitäs sinä niin tuimasti tuijottelet?"
"Etkös sanonut että joku on kuollut?" kysyi Katri peloittavasti
epävakaisella äänellä, ikään kuin hänen kuulonsa ja puhevoimansa eivät
enään oikein olisi toimittaneet virkaansa.
"Kuollutko, tyttöseni! On, kun onkin, kuollut aivan. Ei sinun nyt enään
tarvitse karsaasti katsella häneen".
"Kuollut!"' kertosi Katri yhä samalla epävakaisella äänellä. "Kuollut
-- tapettu -- ja Vuorelaisen käden kautta!"
"Sen takaan, että Vuorelaiset sen ovat tehneet -- ne laista
huolimattomat roistot. Kukas muu tappaa enimmän osan niistä, jotka
saavat surmansa -- paitsi kun porvarit joskus keskenään rupeavat
kahakkaan ja tappavat toinen toisensa, taikka jos ritarit ja
aatelisherrat toisinaan vuodattavat verta? Mutta tahtoisinpa lyödä
vetoa, että se on Vuorelaisten tekoa tällä kertaa. Eipä ollut sitä
miestä täällä Perth'issä, ei ritaria eikä porvaria, joka olisi
uskaltanut käydä Heikki Sepän kimppuun, mies miestä vastaan. Mutta
niitä mahtoi hyökätä koko lauma hänen päälleen; sen saatte nähdä, kun
asia tulee selville".
"Vuorelaisia!" sanoi Katri, ikään kuin joku hänen ajatuksiansa
sekoittava ajatus olisi häntä vaivannut. "Vuorelaisia! -- voi Conachar,
Conachar!"
"No niin, voinpa sanoa, että sinä osasit juuri oikeaan mieheen, Katri.
Heillä oli, niinkuin näit, riita Pyhän Valentinin aattona, ja pieni
kahakka. Ja Vuoren pojilla on pitkä muisti semmoisissa asioissa. Anna
semmoiselle korvapuusti Pyhäinmiesten päivänä, niin hänen poskeansa
vielä kirveltää Helluntaina. Mutta mikähän on voinut tuottaa ne
pitkäsääriset pakanat tänne, että heillä oli tilaisuus sitä verityötä
tekemään?"
"Voi minua, minä se olin", sanoi Katri; "minä tuotin Vuorelaiset tänne
alas -- minä lähetin noutamaan Conachar'ia -- niin, he ovat häntä
väijyilleet -- mutta minä heidät saatin tänne, missä heillä oli
tilaisuus päästä uhrinsa kimppuun. Mutta lähdenpä katsomaan omin silmin
-- ja sitten -- sitten meidän pitää tehdä jotakin. Sano isälleni, että
minä kohta tulen takaisin".
"Oletko riivattu, tyttö?" huusi Dorothea, kun Katri hänen ohitsensa
juoksi ulko-ovelle. "Ethan toki juokse ulos kadulle, hiukset hajallaan
hartioilla tällä lailla, sinä, jonka kaikki tuntevat Perth'in kaupungin
Kaunottareksi? -- Pyhä messu! Mutta kas tuossa hän jo on kadulla, tuli
siitä, mikä tuli -- ja ukko hanskuri on nyt vimmastuva minulle, ikään
kuin minussa olisi ollut sen tytön pitäjä. Ohhoh, onpa tää nyt korea
aamu paaston aluksi! -- Mitähän nyt tehdään? Jos menen hakemaan isäntää
tuon kansantungoksen seasta, niin he tallaisivat minut mäsäksi
jalkainsa alle, eikä paljon surua olisi tästä vanhasta muijasta. -- Vai
juoksenko Katrin perään, joka jo on kadonnut näkymättömiin ja on paljon
kepeämpi jalaltaan kuin minä? -- Paras on, että vaan pistäyn tuonne
Klaus Parran-ajajan luo ja kerron hänelle tämän kaiken".
Sillä aikaa kuin uskollinen Dorothea teki, niinkuin oli päättänyt,
juoksi Katri Perth'in katuja pitkin. Muulloin olisi häntä kaikki ihmein
töllistelleet, jotka olisivat nähneet hänen tuossa lentävän mistään
huolimattomalla vauhdilla, hurjalla juoksulla, joka oli aivan
poikkeavainen hänen tavallisesta siivosta, vakaisesta astunnastaan ja
käytöksestään -- ilman sitä vaippaakin, jota hyvämaineiset ja
hyväsäätyiset vaimo-ihmiset, ulkona käydessään, aina pitivät päällänsä.
Mutta kansa oli niin hädissään, jokainen vaan jutellen tai kysellen
melun syytä ja jokainen selitellen sitä eritavallansa, ettei kukaan
huomannutkaan Katrin huolimatonta pukua eikä huimistunutta käytöstä. Ja
hän sai juosta tietänsä, vetämättä puoleensa enempää huomiota kuin
muutkaan naiset, jotka, huolellisen uteliaisuuden taikka pelon ajamina,
olivat liikkeellä, ja tiedustelivat tuon yleisen levottomuuden syytä --
taikkapa kenties hakivat ystäviä, joiden turvallisuudesta olivat
huolissaan.
Juostessaan tunsi Katri kuinka tuo peloittava pauhu häntä huimautti, ja
töin tuskin vaan sai hän itsensä hillityksi, ettei yhtynyt niihin
parkumisiin ja hätähuutoihin, jotka ylt'-ympärillä kajahtelivat. Hän
riensi vaan kiireesti eteen-päin ikään kuin unissaan, tuntien
sydämessään raskasta tuntoa jonkun hirveän tapaturman pelosta, jonka
oikea luonto hänelle ei kuitenkaan ollut oikein selvä. Mutta tämän
tunnon pohjassa oli kuitenkin se kauhea tieto, että mies, joka häntä
niin hellästi oli rakastanut, jonka hyviä avuja hän niin suuressa
arvossa oli pitänyt, ja johonka hän nyt tunsi suuremman rakkauden kuin
mitä hän ennen olisi tahtonut omalle sydämelleenkään tunnustaa, oli
murhattu, ja että hän luultavasti oli siihen ollut apuna. Katri oli
ensimmäisenä tulisen ja kaikkia liioittelevan tuskan hetkenänsä
pannut yhteen Heikin kuoleman sekä Conachar'in tulon tänne
seuralaisjoukkoineen; mutta tämä yhteys olikin kyllin todennäköinen,
että hän voi sen todeksi uskoa, jos hänen mielensä olisikin tällä
hetkellä ollut semmoisessa tilassa, että se olisi pystynyt asian
luultavuutta tarkemmin tutkimaan. Oikein tietämättäkään mitä hän haki,
ainoasti totellen epämääräistä haluansa saada tietoa, min verran tuossa
hirvittävässä huhussa oli perää, riensi hän nyt siihen paikkaan, jota
hänen tunteensa vielä eilen olisivat saattaneet hänet kaikkein enimmin
välttämään.
Kukapa olisi vielä Laskiais-iltana voinut saada tätä ylpeää, kainoa,
ujostelevaa, ankarasti säädyllistä Hanskurin Katria uskomaan, että hän
ensimmäisen paastopäivän aamuna ennen messun aikaa olisi juokseva
kaupungin katuja myöten, meluavain, hätäileväin kansanjoukkoin
keskitse, hiukset hajallaan, vaatteet rempallaan? Kuka olisi saanut
häntä uskomaan, että hän tällä lailla oli rientävä saman kosijansa
kotiin, joka, niinkuin hänellä oli syytä uskoa, oli saastaiseen,
irstaiseen rakkausseikkaan antaumalla häntä niin törkeästi, niin
raa'asti häväissyt? Mutta niinpä hän nyt kuitenkin teki; ja
vaistontapaisesti kiireissään valiten vapainta tietä, kartti hän
Isoakatua, missä väentungos oli pahin, ja pääsi Wynd-kadulle niitä
samoja kaupungin pohjoisen reunan kapeita raitteja myöten, joita Heikki
astui, kun hän Loviisaa saatteli. Mutta näilläkin syrjäisillä paikoilla
nyt vilskui väkeä; niin yleinen oli hätä. Katri meni tietänsä joukkojen
keskitse yhtähyvin, ja ne, jotka hänet huomasivat, katsahtivat vaan
toinen toiseensa ja pudistivat päätään, surkutellen hänen tuskaansa.
Viimeinkin, ennen kuin hän vielä olikaan oikein selvillä omasta
aikomuksestaan, hän jo seisoi kosijansa oven edessä ja kolkutti.
Kun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen
hiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän
hurjaan käyntiin saattanut.
"Avaa, Heikki, -- avaa!" huusi hän. "Avaa jos vielä olet elossa! --
Avaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi
kynnyksellä!"
Samassa kun hän näin hurjasti huusi korville, joita hän luuli kuoleman
kautta umpeenmenneiksi, avasi se sama kosija, jota hän huusi, oven,
juuri hyvään aikaan, niin että voi estää tytön pyörtyneenä maahan
kaatumasta. Sepän rajatonta huimaa iloa tästä niin arvaamattomasta
vieraasta vähensi vaan kummastus, joka teki ettei hän voinut uskoa
silmiänsä, sekä pelästys Katrin umpeensulkeuneista silmistä,
puoli-avonaisista vaalenneista huulista, posken kalmankelmeydestä sekä,
niinkuin näytti, kokonaan lakanneesta hengenvedosta.
Heikki oli pysynyt kotona, huolimatta noista yleisistä hätämerkeistä,
joita jo melkoisen kauan oli tullut hänen korviinsa. Hän oli nyt
jyrkästi päättänyt, ettei enää sekaantuisi mihinkään kahakoihin,
joita vaan suinkin saattaisi välttää, Nytkin hän vaan majistraatin
nimen-omaisesta käskystä, jota hänen porvarina täytyi totella, oli
ottanut miekkansa sekä varakilven seinältä ja oli menemäisillään ulos,
ensi kertaa eläissään vastahakoisena sotapalvelukseen, jota hänen
velvollisuutensa vaati.
"Kova onnipa onkin", arveli hän itsekseen, "että minut aina vaaditaan
esille kaikkiin kaupunkimme taisteluihin, vaikka miekan mittelyt ovat
Katrille niin vastenmieliset. Onhan, sen tiedän, niitä neitoja
kyllin Perth'issä, jotka sanovat sulhasilleen: 'Mene ulos -- tee
velvollisuutesi urhon lailla, niin saat tyttösi suosion palkakses!'
Vaan eipä kuitenkaan lähetetä noutamaan heidän sulhasiaan vaan aina
minua, vaikka niin pian kun minä täytän velvollisuuteni miehenä ja
suojelen turvatonta tyttöstä, tai velvollisuuteni porvarina ja tappelen
kaupunkini kunnian puolesta, Katri minua aina kohtelee ikään kuin
olisin minä pahin taistelukukko ja tyttöinviettelijä!"
Tämmöisiä mietteitä oli hänellä mieli täynnä, kun hänen avatessaan
huoneensa ovea, se, joka oli rakkain hänen sydämelleen, vaan jota hän
vähimmin kaikista oli arvannut saavansa nähdä, tuossa ilmautui hänen
eteensä ja kaatui hänen syliinsä.
Riemastus, hämmästys ja säikähdys eivät kuitenkaan vieneet Heikiltä
sitä neuvokkaisuutta, jota tämä hetki vaati. Hänen piti ensin viedä
Katri turvapaikkaan ja saada tyttö tointumaan -- se oli ensitehtävä,
ennenkuin hän voi mennä tottelemaan majistraatin kutsua, vaikka
kyllä sillä oli sanottu olevan suuren kiiruun. Hän kantoi suloisen
kantamuksensa, joka oli hänestä kepeä kuin höyhen, vaikka
kalliimman-arvoinen kuin yhtä suuri taakka puhtainta kultaa, pieneen
kammariin, joka oli ollut hänen äitinsä makuuhuoneena. Se oli kaikkein
sopivin pahoin voivalle, koska se oli puutarhaan päin ja siis erotettu
kaikesta melusta.
"Imettäjä hoi! -- Imettäjä Shoolbred -- joudu pian -- joudu kuin
kuolema tai elämä siitä riippuisi -- tässä on yksi, joka sinun apuas
tarvitsee!"
Ylös juosta jolkuttikin vanha muija. "Kunhan se vaan olisi semmoinen,
joka sinut pidättäisi ulos kahakkaan menemästä", sanoi hän; sillä melu
oli jo hänenkin korviinsa ehtinyt. Mutta kenpä voi kuvata hänen
kummastuksensa, kun hän näki Perth'in kaupungin Kaunottaren,
hengettömältä näyttävänä, makaavan talon emäntä-vainaan vuoteella,
jolle ämmän kasvatti oli tytön suurimmalla hellyydellä ja
arkatuntoisuudella laskenut alas, ja jonka vieressä nyt Heikki istui,
tueten Katria jättiläiskäsivarsillaan. "Hanskurin Katri!" sanoi hän --
"ja -- Jumalan emonen auttakoon! -- kuoleman teossa, niinkuin näyttää!"
"Ei suinkaan, muori kulta", sanoi muijan kasvatti, "hänen rakas
sydämensä sykkii -- hänen suloinen henkensä käy ulos ja sisään! Tule
sinä, jonka paremmin sopii häntä auttaa kuin minun -- tuo vettä -- ja
rohtoja -- mitä ikinä sinun vanha, viisas pääsi voinee keksiä. Jumala
ei toki ole voinut saattaa häntä tänne minun syliini kuolemaan, vaan
minun ilokseni sekä omaksensa elämään!"
Nopeudella, jota hänen ikäiseltään tuskin olisi voinut toivoa, hankki
matami Shoolbred kaikki mitä tarvittiin sulkeuneen hengehtimisen
palauttamiseksi. Niinkuin useimmat naiset sillä aikakaudella, tiesi hän
vallan hyvin, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä. Osasipa hän sen
lisäksi myös hoitaa tavallisia haavojakin, jonka taidon harjoittamiseen
hänen kasvattinsa sotaisa luonne hänelle sangen tiheään antoi
tilaisuutta.
"Kuules, Heikki poikaseni", virkkoi hän; "hellitäpäs nyt vaan
käsivartes tuosta minun hoidettavastani -- vaikka hän kyllä maksaakin
likistämisen vaivaa -- vaan otapas kuitenkin kätes pois, että voit
antaa minullen mitä tarvitsen. -- Taikka enpä toki huolikaan käskeä
sinua hellittämään hänen kättänsä, jos vaan ottaisit hiljaa lyödäkses
hänen kämmentänsä, kun hänen kokoonkopristuneet sormensa suorenevat".
"Minäkö löisin hänen kaunoista kättänsä!" pani Heikki vastaan.
"Yhtähyvin voisit käskeä minua läimäyttämään lasikuppia moukkarilla,
kuin lyömään tätä hentoista kämmentä sormillani, jotka ovat
känsistyneet sorvinkovuisiksi. -- Mutta hänen sormensa jo
suorenevatkin, ja me koetamme parempaa keinoa kuin lyömistä" -- niin
sanoen hän painoi huulensa tuohon kaunoiseen kätehen, jonka
liikahtaminen todisti tunnon alkavaa palajamista. Nyt kuului pari syvää
huokausta, ja sitten Perth'in kaupungin Kaunotar avasi silmänsä, loi ne
rakastajaansa, joka oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sitten hän taas
vaipui alas pään-alaiselle. Koska Katri ei vetänyt pois kättänsä
rakastajansa kädestä, niin tulee meidän olla niin armahtavaiset ja
arvella, että hän ei vielä ollutkaan täyteen tuntoon herännyt eikä siis
huomannut, kuinka Heikki tätä tilaisuutta väärin käytti, painamalla
kättä vuoroin huulilleen, vuoroin rintaansa vasten. Samassa kuitenkin
emme voi olla myöntämättä, että sillä välin jo puna alkoi palata Katrin
poskiin, ja että hänen hengenvetonsa tämän minuutin tai pari kestävän
uuden hervottomuuden ajalla kävi syvästi ja säännöllisesti.
Mutta nyt kuului yhä kiihtyvä melu oven ulkopuolelta, ja talon isäntää
huudettiin kaikilla hänen eri nimillään: Heikki, Seppä, Wynd'in Heikki
y.m. aivan kuin pakanat muinoin rukoilivat jumaliansa avukseen milloin
yhdellä, milloin toisella nimellä. Ja viimein kansanjoukko, Portugal'in
katolilaisten tavalla, kun ovat kyllästyneet turhiin rukouksiinsa
pyhäinmiesten puoleen, turvasi haukkumisiin.
"Hyi häpeä, Heikki! Olethan sinä kunniaton mies, valapattoinen
porvarivalasi rikkoja ja kauniin kaupunkimme petturi, jos et heti
paikalla tule ulos!"
Matami Shoolbred'in apukeinot näkyivät nyt jo sen verran
auttaneen, että Katri johonkin määrin oli tuntoon herännyt. Sillä
kääntäen kasvonsa vähää enemmän rakastajansa puoleen, kuin hänen
siihen-astisessa asemassaan oli mahdollista, antoi hän oikean kätensä
vaipua sepän olkapäälle, jättäen vasemman hänen kätensä pidettäväksi.
Näin näkyi hän vienosti pidättelevän häntä ja samassa hän kuiskasi:
"Älä lähde, Heikki -- pysy täällä mun luonani -- he surmaavat sinut,
nuot veren-ahneet miehet!"
Tähän rukoukseen oli Katrin viekoittanut ylenmääräinen ilo siitä, kun
hän näki rakastajansa, jonka oli luullut tapaavansa kuolleena ruumiina,
tässä elävänä edessään. Ja näillä vienoilla sanoilla, vaikka ne
kuiskattiin niin hiljaa, että tuskin kuuluivat, näkyi olevan suurempi
voima pidättää Wynd'in Heikkiä paikallansa, kuin ulkoa kajahtelevilla
monilla käskeväisillä äänillä voimaa häntä ulos houkuttaa.
"Pyhä messu! hyvät naapurit", huusi muuan uljas porvari kumppaneilleen,
"tuo hävytön seppä vaan tekee pilaa meistä. Murtakaamme hänen ovensa
auki väkisin, ja laahatkaamme hänet ulos tukasta sekä kauluksesta!"
"Varo itseäs mitä teet", virkkoi toinen varovampi. "Se mies, joka
väkisin pyrkii Heikki Sepän linnaan, menee kyllä sisään ehein raajoin,
mutta hänen ulostullessaan on työtä haavalääkärille valmiina. -- Mutta
tuleepa tässä juuri mies, jolla on kyllä oikeus viedä sanottavamme
perille ja puhua tuolle seuran pettäjälle suora totuus silmien väliin".
Mies, josta tämä sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin Simo Hanskuri
itse. Hän oli hyvään aikaan saapunut surmapaikalle, missä
lakintekijä-paran ruumis makasi, kun tämä pormestari Craigdallien
käskystä käännettiin; hänelle tuli siis kohta se lohdutus, että kuollut
tunnettiin tuoksi suupaltoksi Proudfute raukaksi, eikä Heikki Sepäksi,
jonka mielisankarinsa kansa oli luullut siinä näkevänsä. Nauru tai
kumminkin jotain sensukuista kävi joukosta joukkoon, kun muistettiin,
kuinka hartaasti Olivier aina oli pyytänyt itselleen sotaisen miehen
mainetta, vaikka se oli niin aivan outo hänen luonteelleen sekä
taipumukselleen; ja moni huomautti, että lakintekijälle nyt oli tullut
osaksi kuolema, joka oli paljon enemmän hänen suurten sanainsa kuin
hänen todellisen mielenlaatunsa mukainen. Mutta tämä ajaton
leikinlasku, jossa aikakauden raakuus ilmautui, vaikeni kokonaan, kun
nähtiin erään vaimon tunkeuvan kansanjoukon läpi ja kuultiin hänen
parkumisensa, 'Voi minun mieheni -- minun mieheni'.
Tilaa tehtiin surevalle leskelle, jonka kanssa pari, kolme nais-ystävää
seurasi. Marketta Proudfutesta ei ollut tähän asti tietty muuta, kuin
että hän oli sievännäköinen, mustatukkainen vaimo, ylpeä ja
ylenkatseellinen muille, hänen mielestään halvemmille tai köyhemmille,
ja itsevaltias puoliso mies-vainajansa yli, jonka kohoisen kukonharjan
hän pian sai alentumaan, jos hän sattui kuulemaan Olivier'in
sopimattomia kerskauskiekauksia. Mutta nyt, katkeran surunsa vallan
alaisena, oli hänen näkönsä ja käytöksensä paljon enemmän kunnioitusta
nostava.
"Vai te nauratte", sanoi hän, "te kunnottomat Perth'in porvarit, siitä
että yhden teidän oman kaupunkilaisenne veret ovat vuotaneet tyhjiksi
tänne katu-ojaan? -- Vai sitäkö te nauratte, että surma on tullut tään
minun mieheni osaksi? Milläs hän semmoista on ansainnut? Eikö hän
pitänyt kunnollista taloutta voimassa omain kättensä työllä? Eikö
hänellä ollut kohtuullinen pöytänsä, johon köyhä oli tervetultuaan ja
josta sairas sai apua? Eikö hän lainaillut tarvitseville -- eikö
auttanut naapureitansa niinkuin ystävä ainakin -- eikö aina jokainen
saanut häneltä neuvoja ja oikeutta, niinkuin paraalta raatimieheltä
ikinä?"
"Se on totta, se on totta", vastasi kansa; "hänen verensä on meidän
vertamme yhtä hyvin kuin jos se olisi Heikki Sepän".
"Te puhutte totta, naapurit", lausui pormestari Craigdallie; "eikä tätä
asiaa sovi unohduksiin peittää, niinkuin taannoinen peitettiin.
Porvarit, me emme voi sallia, että verta kostamatta virtaa meidän
katu-ojiamme myöten, niinkuin muu likavesi; muuten saamme pian nähdä
koko leveän Tay-jokemme punertavan siitä. Mutta tämä läimäys ei
suinkaan tarkoittanut tätä mies-parkaa tässä, johon se niin
turmiollisesti on sattunut. Joka ihminen tietää, minkä luontoinen
Olivier Proudfute oli: kuinka suuri suultaan, kuinka mitätön teoilta.
Mutta hänellä on Heikki Sepän härännahkainen kylteri, kilpi sekä
kypäri. Koko kaupunki ne tuntee yhtähyvin kuin minä; siitä ei ole
mitään epäilemistäkään. Ja hänellä oli se tapa, tiedättehän sen, että
hän pyysi matkia Seppää kaikissa asioissa. Joku vimmasta tai kenties
päihtymyksen kautta sokea on tappanut tään viattoman lakintekijän, jota
et kukaan vihannut eikä pelännyt, ja josta ei juuri kukaan paljon
lukuakaan pitänyt, uljaan sepän sijasta, jolla oli sen seitsemän
vihamiestä".
"Mitäs siis nyt tehdään, pormestari?" huusi kansanjoukko.
"Sen, hyvät ystävät, kaupungin hallitusmiehet ovat päättävät teidän
puolestanne; me pidämme heti kokouksen, niin pian kuin ritari Charteris
joutuu tänne, ja se tapahtuu kohta. Sillä välin tutkikoon haavalääkäri
Dwining tätä ruumis-parkaa, niin että hän meille voi sanoa, millä
tavalla tää surkea kuolema sen on kohdannut. Ja sitten pitää kääriä
ruumis siivosti puhtaisin liinoihin, niinkuin kunnon porvarille on
soveliasta; ja viekää hänet sitten pää-alttarin eteen St. Johanneksen,
meidän kauniin kaupunkimme suojeluspyhän, kirkkoon. Lakatkaatte te
kaikesta huudosta sekä melusta, ja jokainen aseisin kykenevä mies, joka
on meidän kauniin kaupunkimme ystävä, laittakoon aseensa kuntoon, ja
olkoon valmis Isolle-kadulle tulemaan, niin pian kun raatihuoneen iso
kello vongahtaa. Ja sitten me taikka kostamme tämän meidän naapurimme
murhan taikka annamme itsemme sen kohtalon alttiiksi, minkä taivaan
Herra katsoo hyväksi meille suoda. Välttäkää sillä aikaa kaikkia
kahakoita ritarien taikka heidän väkensä kanssa, siksi kun voimme
viattomat syyllisistä erottaa. Mutta missäs nyt se seppä pahuus viipyy?
Onpa hän ollut aina kärkäs kyllä kaikellaisiin kahakoihin, joihin ei
häntä tarvittais, vaan nyt hän nahjustelee, kun hänen läsnä-olonsa
olisi meidän kauniille kaupungille avuksi. -- Mikäs häntä vaivaa, eikö
kukaan tiedä? Onko häntä näkynyt Laskiais-illan ilonpidoissa?"
"Hän on taikka sairas taikka pahalla tuulella, pormestari," vastasi
yksi kaupungin palvelija; "sillä, vaikka hän on kotona, niinkuin hänen
sällinsä vakuuttavat, eipä hän kuitenkaan huoli meille vastata eikä
ovea avata".
"Sallikaapas minun, pormestari", virkkoi nyt Simo Hanskuri, "mennä
Heikki Seppää noutamaan. Minulla olisi pieni meidänvälinen äkä
pois-sovitettava. Ja ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, joka on niin
sallinut, että hänet saa tavata elävänä miehenä, jota neljännestuntia
takaperin tuskin olisin uskaltanut toivoa".
"Tuokaa sitten meidän uljas seppämme raatihuoneelle", sanoi pormestari,
koska samassa ratsumies, tunkeuttuaan kansanjoukon läpi, tuli hänelle
jotain korvaankuiskaamaan. "Tässä on kunnon ystävä, joka sanoo, että
Kinfauns'in herra juuri nyt on saapunut meidän laiturille."
Tämmöinen oli syy Simo Hanskurin tuloon Heikki Sepän taloon juuri
tuolla jo kerrotulla hetkellä.
Häntä ei pidättänyt täällä sama epäilys ja pelko kuin muita porvareita.
Hän meni siis suoraan kyökkiin, ja sieltä kun kuuli matami Shoolbred'in
siellä sisässä puuhaavan, eteni hän makuukammariin. Hän ei virkkanut
muuta kuin: "Anteeksi, hyvä naapuri!" ja sitten avasi oven ja astui
huoneesen, jossa outo ja arvaamaton näkö tuli hänen silmilleen
tarjoksi. Hänen äänensä herätti neiti Katrin kuolleista paljon
joutuisammin, kuin mitä matami Shoolbred'in kaikki keinot olivat
voineet, ja, tytön vaaleat posket nyt kerrassaan peittyivät
suloisimmalla punalla. Hän työnsi rakastajansa poikemmaksi molemmilla
käsillään, joiden hän tähän saakka oli sallinut olla Heikin
hyväiltävänä, mikä siihen lieneekin ollut syynä, sekö ettei hän vielä
ollut täyteen tuntoon tointunut, vai eikö tään-aamullisten tapausten
kautta hänen rakkautensa oli herännyt. Heikki Seppä, ujo, niinkuin
tiedämme, kompastui noustessaan. Ainoa kammarissa olevista, joka ei
hämmästynyt, oli matami Shoolbred. Hän keksi jonkun tekosyyn,
kääntyäkseen selin toisiin molempiin, niin että voi nauraa heidän
hämille-joutumistansa; sillä hän tunsi, ettei hän millään muotoa voisi
hillitä naurunhaluansa. Ja tähän nauruun hanskurikin, jonka hämmästys,
vaikka suuri, oli lyhyt ja iloista laatua, kohta yhtyi oikein
hartaasti.
"No, hyvä St. Johannes auttakoon!" virkkoi hän; "luulinpa äsken
nähneeni näön, joka minulta oli estävä kaiken naurun, kumminkin tämän
pitkän paaston ajaksi; mutta tämä tässä vetäisi väkisinkin suusoppeni
ryppyyn, vaikka jos kuolemanteossakin olisin. Vai täällä meidän kunnon
seppä, jonka kuolemaa jokapaikassa jo on itketty ja kaupungin kaikilla
kelloilla julistettu, seisoo ilmi elävänä, iloisena, ja, jos hänen
punakoista poskistansa päättää, aikoo elää niin kauan kuin kuka hyvänsä
Perth'issä. Ja vai täällä on myös minun tarkkatuntoinen tyttäreni, joka
eilen ei tahtonut puhua mistään muusta kuin nuorten miesten
kunnottomuudesta, jotka harjoittavat irstaisuutta ja taluttelevat
laulutyttöjä -- niin, se sama, joka niskoitteli sekä St. Valentinia
että St. Cupidoakin vastaan -- vai täällä hän on, muuttuneena
laulutytöksi itsekin, sen verran kuin voin nähdä! Olenpa kumminkin
iloinen, että te, matami Shoolbred, joka ette koskaan siivottomuutta
salli, olette täällä läsnä tässä suloisessa lemmittyin kohtauksessa".
"Te teette minulle vääryyttä, isä kulta", sanoi Katri, joka oli itkuun
hyrähtämäisillään. "Minulla oli tänne tullessani ihan toista mielessä,
kuin mitä te luulette. Minä vaan tulin siksi -- siksi, että -- --"
"Että luulit täällä tapaavasi kuolleen sulhasen", virkkoi isä, "vaan
tapasitkin elävän, joka voi ottaa hyväksensä sinun rakkautesi osoitteet
ja niihin myös vastata. Tahtoisinpa tosiaan, jos ei se olisi syntiä,
kiittää Herraa taivaassa, että tämä tapaus on sinut arvaamatta saanut
näyttämään myös olevasi vaimo-ihminen. -- Simo Hanskuri ei ole
sen-arvoinen mies, että hänellä kelpaisi olla täydellinen pyhäneitsyt
tyttärenä. -- Pyh, älä nyt ole niin surkeannäköinen, äläkä luulekaan,
että minä rupean sinun kovaa onneasi surkuttelemaan! Ainoa, minkä
lupaan, on, että koetan olla nauramatta, jos vaan sinä tahdot olla niin
hyvä ja lakata itkemästä tai kumminkin tunnustaa itkeväsi ilon
kyyneleitä".
"Vaikka tulisikin minulle kuolema osaksi siitä tunnustuksesta", virkkoi
Katri parka, "en voisi sanoa, mitä lajia ne ovat. Uskokaa vaan se, isä
kulta, etten suinkaan olisi tullut tänne, jos en -- jos en -- --"
"Jos et olisi pelännyt, ettei Heikki pääsisi tulemaan sinun luokses",
jatkoi isä. "Ja nyt lyökääpä kättä rauhassa ja ystävyydessä ja sopikaa
keskenänne, niinkuin oikeat Valentini-kumppalikset. Eilen oli
Laskiais-Tiistai, Heikki -- pankaamme että sinä olet tunnustanut
kepposesi, olet saanut anteeksi ja nyt vapaa kaikesta pahanteosta,
josta sinua syytettiin".
"Ei, mitä siihen tulee, Simo vaari", virkkoi seppä, "niin voin nyt, kun
teidän mielenne on sen verran asettunut, että otatte kuullaksenne mitä
sanon, vaikka vannoa, sormi Raamatun päällä, ja voinpa myös ottaa tään
imettäjäni, matami Shoolbred'in, todistajaksi --"
"Ei, ei", sanoi hanskuri, "mitäs me uudestaan kaivaisimme esille
vanhoja vihoja, jotka jo ovat olleet ja menneet!"
"Simo hoi! -- Simo Hanskuri!" kuului nyt alhaalta kadulta.
"Se on totta, seppä poikaseni", virkkoi hanskuri, ykstotiseksi
muuttuen; "meillä on nyt toista tekemistä. Sinun pitää paikalla tulla
minun kanssani neuvoittelukokoukseen. Katri saa jäädä tänne matami
Shoolbred'in luokse, joka on pitävä huolen hänestä, siksi kun
palajamme. Ja sitten, koska kaupunki tätä nykyä on sekasorrossa, me
lähdemme molemmat häntä kotiin saattamaan, ja niillä pitää olla rohkea
luonne, jotka tohtivat meidän tiellemme esteeksi ruveta".
"Ohoh, minun isä kultani", virkkoi Katri hymyillen, "jopa te nyt olette
Olivier Proudfuten virkaan ruvenneet. Se uljas porvarihan onkin Heikin
sota-kumppali".
Ukon katsanto muuttui synkäksi.
"Sinä puhuit sanan, joka koski kipeästi, lapseni; mutta sinä et
tiedäkään mitä on tapahtunut. -- Suutele nyt Heikkiä vaan,
anteeksi-annon merkiksi".
"En suinkaan", virkkoi Katri; "olen minä hänelle muutenkin jo liiaksi
suosiota osoittanut. Kun hän ensin on saattanut tämän kulkulais
prinsessan hyvissä turvissa kotiin, silloin vasta on aika vaatia
semmoista palkintoa".
"Mutta sillä aikaa", sanoi Heikki, "otan talon-isännän oikeudella, mitä
et sinä muulla lailla tahdo myöntää minulle".
Hän likisti kauniin tytön vasten rintaansa, ja sai ilman vastarinnatta
ottaa suutelon, vaikka ei Katri ollut tahtonut sitä itse antaa. Kun he
sitten astuivat portaita myöten alas, laski ukko kätensä sepän
olkapäälle ja lausui: "Heikki, nyt on hartain toivoni täytetty, mutta
pyhät miehet ovat niin sallineet, että se on tapahtunut vaarallisena,
peloittavaisena hetkenä".
"Se on kyllä tosi", sanoi seppä. "Mutta tiedättehän te sen myös, isä,
että meidän kahakat täällä Perth'issä, josko sattuvatkin tiheään, eivät
koskaan ole pitkälliset".
Sitten hän avasi oven, josta pääsi asuinhuoneesta pajaan. "Pojat hoi!"
huusi hän. "Antti, Cutberth, Dingwell ja Ringan! Älköön yksikään teistä
liikahtako täältä kotoa, ennen kun palajan. Olkaa yhtä luotettavat kuin
varukset, joita olen opettanut teitä takomaan -- franskalainen
kultakolikko ja skotlantilainen iloinen ilta tulkoon teille
palkinnoksi, jos te minun käskyäni tottelette. Teidän suojaanne uskon
kalliin tavaran. Vartioitkaa ovia tyystin -- pikku Jussi juoskoon
ylisellä edestakaisin luukuista tirkistelemässä, ja te muut pitäkää
aseenne varalla, jos joku taloa lähenisi. Älkää avatko ovea
kenellekään, siksi kun Hanskurin vaari ja minä palajamme -- siitä
riippuu minun henkeni ja minun onneni!"
Vahvat, nokiset jättiläiset, joille hän näin puhui, vastasivat: "Surma
sille, joka tänne pyrkii!"
"Nyt on minun Katrini yhtä hyvissä turvissa", virkkoi sen jälkeen seppä
hanskurille, "kuin kuninkaallisessa linnassa, jota olisi parikymmentä
miestä puolustamassa. Me pääsemme vähimmillä esteillä raatihuoneelle,
jos oikaisemme tämän puutarhan kautta".
Hän läksi siis edeltä astumaan pienen puutarhan kautta, missä lintuset,
joille tää hyväsydäminen käsityöläinen oli talvikauden antanut suojaa
sekä ruokaa, jo nyt, vaikka kevät vasta oli niin kaukana, tervehtivät
Helmikuun auringon ensimmäisiä, silmänräpäyksen-aikuisia hymyilemisiä
muutamilla heikoilla, ykä keskeytyvillä visertämisen yrityksillä.
"Kuulkaapas noita lauluniekkojani, isä", sanoi seppä. "Minä nauroin
heitä tän-aamuna sydämeni katkeruudessa, siitä että ne pienet raukat jo
visertelivät, vaikka heillä on vielä niin pitkä kannikka talvesta
edessä. Mutta nyt minä hyvin siedän iloisen laulusen, kun minullakin on
Valentini-kumppalini niinkuin heillä. Ja mitä pahaa lieneekin suotu
osakseni huomenna, olen kuitenkin tänään onnellisin mies Perth'in
kaupungissa ja koko läänissä".
"Vaan minun jo täytyy nyt kohta katkeroittaa tätä iloasi", virkkoi
vanha hanskuri, "vaikka, sen Jumala tietää, minäkin iloitsen yhtä
paljon kuin sinä. -- Olivier Proudfute parka, se viaton hupsu, joka
sinulle kuin minullekin oli hyvin tuttu, on tänä aamuna kuoliana
löyhetty kadulta".
"Ainoasti humalassa tunnotonna kuin kuollut, toivon ma?" sanoi seppä.
"Kyllähän viinisoppa ja pieni annos aviotoria hänet saanevat jälleen
virkoomaan".
"Heikki, ei. Hän on tapettu -- tapettu sotakirveellä tai jollakin
sentapaisella aseella".
"Mahdotonta!" vastasi seppä. "Hänellä oli nopsat jalat kyllä, eikä hän
koko Perth'in kaupungin rikkauksien tähden olisi käteensä turvannut,
niin kauan kun pulasta saattoi päästä säärtensä avulla".
"Eipä hän saanutkaan valitsemisen tilaisuutta. Läimäys sattui
takaraivoon, se, joka sivalsi, mahtoi olla häntä lyhempi mies, jolla
oli huovin sotakirves tai jotain sentapaista aseena, sillä pertuska
olisi sattunut ylemmäksi kiireesen. -- Mutta siinä hän makaa, kun
makaakin, kuoliana, hirvittävä haava päässään, josta aivot irvistävät".
"Sitä en voi käsittää", sanoi Wynd'in Heikki. "Hän kävi minun luonani
sydän-yön aikana, morrice-tanssijan vaatteissa, ja näytti juoneelta,
vaikkei kuitenkaan aivan ylenmäärin. Hän lorueli minulle siitä, että
muka jotkut yölliset pauhaajat olivat häntä ahdistelleet ja vaaraan
saattaneet. Mutta voi! tunnettehan tekin sen miehen. Minä luulin sen
vaan taas olevan tuommoista tyhjää kerskausta, jommoista hän usein
päästi suustansa, kun oli juovuksissa. Ja niin -- suokoon armelias Pyhä
Neitsyt sen minulle anteeksi, minä annoin hänen mennä kotiin häntä
saattamatta, ja siinä tein hänelle armottoman pahan. Pyhä Johannes
todistakoon sanani! Olisinhan minä lähtenyt saattamaan vaikka mitä
turvatonta olentoa -- paljon mielummin siis häntä, jonka kanssa niin
usein olen istunut yhdessä pöydässä, juoden yhdestä pullosta. Mutta
kelles kaikista ihmisistä voi edes sattua mieleen tehdä pahaa tuolle
hupsu-paralle, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa, paitsi että laski
suustansa joutavia kerskauksia!"
"Heikki, hänellä oli sinun kypärisi, sinun kylterisi, sinun kilpesi --
mitenkäs hän net oli saanut?"
"Hän pyysi saadakseen ne lainata siksi yöksi, ja minä olin täällä
synkällä mielellä, ja tahdoin päästä hänestä. En ollut viettänyt
pyhäpäivää ilolla, enkä tahtonut pitää mitään iloa, tuon meidän välimme
rikkoutumisen tähden."
"Pormestari Craigdallie ja kaikki meidän muutkin viisaimmat
neuvosmiehemme arvelevat, että se sivallus tarkoittikin sinua, ja että
sinun tulee kostaa tämän kaupunkilaisemme surmaa, jonka hän sai sinun
sijastas".
Seppä pysyi hetkisen aikaa ääneti. He olivat nyt jo tulleet ulos
puutarhasta ja kävelivät syrjäistä katua, jota myöten aikoivat päästä
raatihuoneelle, olematta kaikkien joutilaitten silmien sekä joutavien
kyselemisten alaisna.
"Sinä olet vaiti, mun poikani, vaikka meillä molemmilla olisi niin
paljon puhuttavaa", virkkoi Simo Hanskuri. "Arvelepas sitä, että
lesken, Marketta Proudfuten, jos hän nähnee syytä nostaa kannetta
jotakuta ihmistä vastaan tuosta hänelle sekä hänen orpolapsilleen
tehdystä pahasta, tulee kannattaa kannettansa jonkun hänen puolestaan
taistelevan kautta, meidän lakimme sekä tapaimme mukaan. Sillä
olipa se murhamies kuka hyvänsä, niin me tuon aatelis-herrojen
seuralais-joukkion kyllä hyvin tunnemme, ollaksemme varmat, että
epäluulon alaiseksi tuleva mies on vaativa asian ratkaisemista
miekalla, pilanteoksi kenties meille, joita he aina haukkuvat
porvari-pelkureiksi. Vaan niin kauvan kuin meillä on verta suonissamme,
Heikki, me emme sitä haukkumista saa sallia".
"Kylläpä mä näen, mihinkä te tahtoisitte minua työntää, isä," vastasi
Heikki alakuloisesti; "ja Pyhä Johannes sen tietää, että minä olen
totellut käskyjä taisteluun yhtä mieluisesti kuin sotahevonen torven
torahdusta. Mutta arvatkaas vaan, isä, kuinka minä useammat kerrat olen
menettänyt Katrin suosion, niin että jo aivan epäilin, voinko sen
koskaan enää saada takaisin, siitä että sormeni, niin sanoakseni, ovat
liiankin syyhyneet sotaan. Ja nyt juuri ovat meidän riitamme sovitetut,
ja toivoni, -- jotka vielä tänä aamuna näkyivät olevan kauempana kuin
mitä maalliset silmät kannattivat nähdä, ovat tulleet likemmäksi ja
muuttuneet kirkkaammiksi kuin koskaan ennen. Pitääkö minun nyt, oman
armaani anteeksi-anto-suutelo vielä vereksenä huulillani, ryhtyä
johonkuhun uuteen väkivallantekoon, joka, niinkuin te kyllä tiedätte,
on hänen mieltään kovasti pahoittava".
"Vaikea on minun neuvoa sinua", virkkoi Simo; "mutta sitä vaan
tahtoisin nyt sinulta kysyä -- onkos sulla vai ei syytä arvella, että
tuota kovaonnista Olivier parkaa on luultu sinuksi?"
"Kylläpä pahoin pelkään niin olleen", sanoi Heikki. "Hänen arveltiin
olevan hiukan minunnäköiseni, ja se apina-parka oli oikein
harjoittamalla opiskellut minun pään pitoani ja astuntaani, vieläpä
lisäksi niitä lauluja, joita minulla on tapana vihellellä; sillä
kaikella hän pyysi niin paljon kuin mahdollista enentää
kaltaisuuttamme, josta hän niin ylpeili. Onhan mulla vihamiehiä
yltäkyllin, niin täällä kaupungissa kuin myös maalla, joiden voi mieli
palaa minulle pahaa kepposta tekemään; hänellä, minun tietääkseni, ei
ollut yhtään".
"Niin, Heikki, enpä voi muuta sanoa, kuin että tyttäreni mieli kyllä
mahtaa käydä pahaksi. Hän on paljon seurustellut Klemetti-isän
kanssa, ja saanut päähänsä tuommoisia oppeja rauhasta sekä
anteeksi-antamisesta, jotka mielestäni ovat jokseenkin sopimattomat
tässä maassa, missä ei laki suojaa meitä, jos ei meissä liene miehiä
itseämme itse suojelemaan. Jos päätät käydä tähän taisteluun, niin
lupaan tehdä parastani, saadakseni hänet katsomaan asiaa samalta
kannalta kuin meidän kaupungin muukin kunnon vaimomäki. Vaan jos päätät
jättää asian sikseen -- jättää kostamatta surman, joka Olivier'ille on
tullut kohtaloksi sinun sijastas -- jättää lesken ja orvot ilman mitään
hyvitystä puolison ja isän menettämisestä -- silloin lupaan etten
tuomitse sinua liian kovin, vaan muistan, minulla kumminkaan ei olevan
oikeutta moittia sinun kärsivällisyyttäs, koska siihen on syynä rakkaus
minun lapseeni. Mutta siinä tapauksessa, Heikki, meidän täytyy muuttaa
pois tästä kauniista kaupungistamme, sillä täällä me olisimme vaan
ylenkatsottu perhekunta".
Heikki ohkasi syvään ja oli taas ääneti hetkisen aikaa, ennen kun
vastasi:
"Parempi kuolema kuin häpeä, vaikken saisikaan koskaan enää astua
Katrin silmien eteen. Jos vielä olisi niinkuin eilen, niin olisin
mennyt parastakin miekkamiestä vastaan noista kaikista huoveista niin
iloisesti kuin ikinä Vapunpäivän tanssiin. Mutta tänäpäivänä, kun Katri
juuri melkein on sanonut: 'Heikki, mä rakastan sinua!' -- se on vallan
kova käsky, Hanskuri vaari. Mutta se on kaikki minun omaa syytäni!
Tuota onnetonta Olivieriä! Olisipa minun pitänyt hänelle suoda
katokseni suojaksi, koska hän rukoili minua pelkonsa tuskassa. Taikka
jos olisin lähtenyt häntä saattamaan, niin olisin estänyt tämän
kohtalon taikka myös itsekin tullut siihen osalliseksi. Mutta minä
soimasin häntä, pilkkasin häntä, kirosin häntä, vaikka kyllä pyhät
miehet tietävät, että ne pahat sanat kaikki vaan tulivat ärtyneen
sydämeni kärsimättömyydestä. Minä ajoin hänet ulos ovestani, vaikka
tiesin hänen olevan niin tuiki turvattoman, ajoin hänet siihen surmaan,
joka kenties oli aiottu minulle. Minun nyt kohta täytyy kostaa häntä,
jos en tahdo ikäni pituista häpeää itselleni. Katsokaas, isä -- minun
sydämeni on sanottu olevan yhtä kovan kuin teräs, jota takoilen -- vaan
vuodattaako kirkastettu teräs tämmöisiä kyyneleitä? -- Häpeä kyllä että
minun silmistäni niitä vuotaa!"
"Ei se ole mikään häpeä, minun armas poikani", virkkoi Simo. "Sinä olet
vaan yhtä helläsydäminen kuin urhoollinen. Mutta olisi meillä kuitenkin
vielä kenties yksi mahdollisuus päästä siitä. Saattais olla ettei
onnistuisi keksiä ketään, johon epäluulo voi kiintyä, ja jos ei
semmoista löydetä, niin ei taistelusta voi olla puhetta. Kova seikka se
kyllä on, kun täytyy toivottaa että tää viaton veri jäisi kostamatta.
Mutta jos tään ilkeän murhan tekijä nyt pysyy tietymättömissä tällä
hetkellä, niin pelastut sinä kostamisen velvollisuudestas, ja Herra
taivaassa on kyllä aikanaan itse täyttävä sen koston".
Näin puhuessaan olivat he nyt saapuneet sille kadun kohdalle, missä
raatihuone seisoi. Kun he tulivat ovelle ja tunkivat kansanjoukkojen
läpi, joita katu oli melkein täpösten täynnä, näkivät he että siellä
seisoi vahtimassa aseellinen porvariparvi sekä noin viisikymmentä
peitsimiestä Kinfauns'in herran väestä; sillä ritari Charteris oli
yhdessä liittoveljiensä, Gray'tten, Blair'ien, Moncreiffien sekä
muitten kanssa, tuonut jommoisenkin ratsuvoiman, joista nämät tässä
olivat osa. Perille tultuansa hanskuri ja seppä heti paikalla vietiin
siihen saliin, missä kaupungin hallitunmiehet olivat koossa.