Me palajamme nyt peuhaajain luokse, jotka puolta tuntia ennen olivat
niin kaikuvilla hurra-huudoilla ylistäneet Olivierin nopsaa hypähdystä,
viimeistä, mitä lakintekijä ikinään yritti, ja jotka sitten hänen
joutuisalle paolleen sen jälkeen olivat hurjalla karjumisellaan
lisänneet kaksinkertaista vauhtia. Naurettuansa tästä kyllikseen,
jatkoivat he iloista matkaansa, hoilotellen ja riemuellen, ja
peloitellen vastaan sattuvia ihmisiä. Mutta, se tulee myöntää, he eivät
tehneet niille mitään todellista pahaa, ei lyömällä eikä häpäisemällä.
Viimein heidän päällikkönsä, kyllästyneenä juoksuihinsa, käski
seuralaisensa kaikki kokoon ympärilleen.
"Uljaat urhoni ja viisaat neuvon-antajani", lausui hän, "me olemme
ainoa kuningas Skotlannissa, joka hallitsijan nimen ansaitsemme.
Meidän valtamme alle kuuluvat ne hetket, jolloin viinimalja kiertelee,
jolloin kauneus taipuu, hulluus valvoo ja yksitotisuus vuoteellansa
kuorsaa. Sijaisemme, Robert kuninkaan, ikäväksi toimeksi jätämme
kunnianhimoisten aatelisherrain kurissa pitämisen, ahneitten pappien
säkkein täyttämisen, raakain Vuorelaisten kukistamisen sekä verivihojen
sammuttamisen. Ja koska valtamme on ilon ja huvituksen valtakunta, niin
on se kohtuullista, että kaikin voimimme riennämme avuksi semmoisille
alamaisillemme, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet huolien sekä
synkkämielisen sairauden vangeiksi. Me taksoitamme tässä varsinkin
ritari Juhanaa, jota ihmiset mainitsevat Ramornyn nimellä. Häntä emme
ole nähneet tuon Curfew-kadun kahakan perästä, ja vaikka kyllä
tiedämme, että hänelle siinä tuli pieni kolahdus osaksi, niin emme
kuitenkaan ymmärrä, että se estäisi häntä tulemasta meille
uskollisuusvalansa sekä velvollisuutensa mukaisesti kunniaa
osoittamaan. -- Kuules, sinä meidän Kurpitsivaltakuntamme airut,
käskitkö laillisella tavalla Juhana ritaria tähän täänillalliseen
ilonpitoon?"
"Käskin, armollinen herra."
"Ja annoitko hänelle tiedoksi, että me täksi yöksi olemme peruuttaneet
hänen luovutus-tuomionsa, niin että, koska korkeammat vallat ovat
meidän eromme päättäneet, me kuitenkin saisimme iloisella tavalla sanoa
jäähyväiset vanhalle ystävällemme?"
"Sen annoin tiedoksi", vastasi valeairut.
"Eikä hän lähettänyt yhtään kirjoitettua sanaakaan vastaukseksi, hän,
joka on olevinansa niin suuri kynämestari?"
"Hän oli vuoteen omana, niin etten päässytkään hänen puheillensa. Sen
mukaan kuin kuulin, on hän nämät viime ajat elänyt hyvin itsekseen,
koska hän on kipeä muutamista haavoista, pahoillaan teidän
epäsuosiostanne, armollinen herra, sekä pelkää että hänen päällensä
kadulla karattaisiin. Sillä hän pääsi vaan töin tuskin pakoon
porvareilta, kun ne roistot ajoivat häntä sekä kahta hänen
palvelijaansa takaa aina Dominikolais-luostarille saakka. Ne
palvelijatkin ovat lähetetyt pois Fifen lääniin, etteivät he kielisi".
"Kas se oli viisaasti tehty", virkkoi prinssi, jolla, niinkuin ei liene
tarpeellista selittääkään tarkkahuomiolliselle lukijalle, oli parempi
oikeus kuninkaalliseen arvonimeen kuin tään-illallisesta leikistä
tuleva, -- "se oli viisaasti tehty, että hän lähetti liian
hölläkieliset kumppaninsa poikemmaksi. Mutta se, että Juhana ritari jäi
pois tästä, jo aikaa sitten päätetystä, juhlallisesta ilonpidostamme,
on julkista kapinallisuutta sekä uskollisuusvalan rikkomista, taikka
jos se ritari todellakin on sairauden ja synkkämielisyyden kahleissa,
tulee meidän itse kunnioittaa häntä käynnillä hänen luonansa, sillä
tuommoista tautia vastaan ei ole mitään parempaa lääkettä kuin meidän
läsnä-olomme sekä vieno suudelma meidän kurpitsiltamme. -- Lähdetään
siis, te edeskäyvät, soittoniekat, henkivartijat sekä palvelijat!
Kohottakaat korkealle meidän kuninkaallisen arvomme merkki --
kohottakaat korkealle kurpitsi, sanon minä! Ja puolikoita kantamaan,
joidenka tulee antaa sydänverensä meidän maljojemme täytteeksi,
valitkaa ne, jotka vielä kaikkein lujimmin pysyvät jaloillaan. Heidän
kannettavansa on raskas ja kallis, ja jos ei vika liene meidän omissa
silmissämme, niin ne näyttävät horjuilevan ja keikkuilevan enemmän kuin
mitä suotava olisi. Kas niin, liikkeelle nyt, veikkoset, ja
soittoniekkamme helähdyttäkööt suloisimmat ja uljaimmat sävelensä!"
Eteenpäin he läksivät nyt humalaisella ilolla ja lystinpidolla, ja
heidän monista tulisoihduistansa leimahteli punertavaa valoa kapeitten
katujen pieniä ikkunoita kohti, joista yömyssylliset talon-isännät sekä
monesti heidän emäntänsäkin myös tirkistelivät salavihkaa, nähdäksensä
mikä hurja pauhu häiritsi rauhallisia katuja tällä oudolla ajalla.
Viimein seisahtui koko se iloinen joukkio ritari Ramornyn asunnon
eteen, jonka pieni piha erotti kadusta.
Täällä he rupesivat koputtamaan, kolkuttamaan sekä hoilottamaan, uhaten
kostoa uppiniskaisille, jotka eivät tulleet porttia avaamaan. Helpoin
uhatuista rangaistuksista oli sulkeminen tyhjään tynnyriin Lystilän
kuninkaan maan-alaisessa käähkänässä, nimittäin olutkellarissa. Mutta
Eviot, Ramornyn hovipoika, hyvin tunsi noiden noin rohkeasti
kolkuttavien sisäänpyrkijöitten luonteen, ja katsoi, herransa
sairauteen nähden, viisaammaksi olla kokonaan vastaamatta. Hän toivoi
heidän näin viimein lähtevän tiehensä, ja hän tiesi että olisi turha
yrittää saada heidät pyynnöillä luopumaan aikomuksestaan. Ramornyn
makuukammari oli toisella puolella rakennusta, pieneen puutarhaan päin,
joten hovipoika toivoi, ettei hänen herransa uni häiriytyisikään tuosta
melusta. Hän luotti ulkoportin vahvuuteen, jota hän päätti antaa heidän
kolkutuksellaan koettaa, siksi kun kyllästyisivät tai siksi kuin heidän
humalaisiin päihinsä taas joku toinen tuuma johtui. Näytti siis siltä
kuin saisivat meluajat turhaan väsyttää itseään huutamisella sekä oven
kolkuttamisella; mutta viimein heidän valekuninkaansa -- joka, surkea
kyllä, oli liiankin todentodella kuninkaallista sukua -- rupesi
torumaan heitä, sanoen heitä laiskoiksi ja typeriksi viinin- ja
ilon-jumalan palvelijoiksi.
"Tuokaa tänne", käski hän, "avaimemme -- tuossa se on maassa -- ja
avatkaa sillä tää vastahakoinen portti".
Avain, jota hän osoitti, oli suuri pölkky, joka oli jätetty sinne kadun
syrjälle sen-aikuisissa Skotlannin kaupungeissa tavallisella
huolimattomuudella.
Indian miehet kohta nostivat sen hurraten, ja sysäsivät sitä
yhdistetyin voimin porttia vastaan niin kovasti, että lukko, telje sekä
saranat kaikki lusahtivat, ja näyttivät tahtovan pian katketa. Eviot ei
ruvennut odottamaan siksi, kun tää patteri olisi työnsä saanut
tehdyksi; hän tuli ulos pihalle, ja, tavan vuoksi kysyttyänsä yhtä ja
toista, käski porttivahdin avata portti, olevinansa ikään kuin nyt
vasta olisi nuot keski-yölliset vieraat tuntenut.
"Sinä uskottoman herran kavala orja", sanoi hänelle prinssi, "missä on
meidän kunnoton alamaisemme, ritari Juhana Ramorny, joka on
niskoitellut meidän käskyämme vastaan".
"Armollinen herra", vastasi Eviot, kumartaen yht'-aikaa puhujan
todelliselle sekä leikki-arvolle, "minun herrani on par'-aikaa kovasti
sairas -- hän on ottanut unijuoman -- ja -- älkää pahaksi panko,
kuninkaallinen korkeus, jos minä, niin kuin velvollisuuteni häntä
kohtaan vaatii, ilmoitan, ettei hänen puheillensa voi päästä, koska
hänen henkensä siitä voisi vaaraan joutua".
"Pyh! älkääs vaarasta jaaritelko, herra Teviot -- Cheviot -- Eviot --
vai mikäs teidän nimenne lienee? -- Neuvo vaan nyt minua herrasi
kammariin, taikka avaa ainoasti hänen asuntonsa ulko-ovi, niin minä
sinne kyllä osannen itsekin. -- Kohottakaa kurpitsi korkealle, uljaat
mieheni, ja varokaa, ettei mene tilkkanenkaan hukkaan tuota nestettä,
jonka Bakhus jumala on luonut meille lääkkeeksi kaikkiin ruumiin
tauteihin sekä sydämen suruihin. Tuokaa se lähemmäksi, ja näyttäkää
meille se pyhä kuori, joka niin kallis-arvoista nestettä sisältää".
Näin sanoen astui prinssi huoneesen ja, tuttu kun siellä oli, juoksi
ylös ylikertaan. Hänen perässään juoksi Eviot, turhaan pyytäen että
oltaisiin hiljaa, ja häntä seurasi muu roskajoukkio. Sillä tavoin
hyökkäsivät he haavoitetun talonherran kammariin.
Se, joka joskus on kokenut miltä tuntuu kun väkevän unijuoman voimalla
on viimeinkin nukahdettu uneen, huolimatta kiduttelevista
ruumiinkivuista, ja kun sitten tuon lääkkeen vaikuttamasta
luonnottomasta tunnottomuudesta tulee herätetyksi melun ja pauhun
kautta, se yksin saattaa käsittää ritari Ramornyn mielenhämmennyksen ja
säikähdyksen sekä hänen tulisen ruumiinkipunsa, jotka molemmin puolin
toinen toistansa kiihdyttivät. Lisätkäämme siihen vielä se tieto, että
hän oli antanut murhakäskyn, joka luultavasti juuri nyt tuli täytetyksi
-- silloin vasta voimme oikein arvata minkälainen hänen heräämisensä
oli -- herääjän mielestä paljon kauheampi ijankaikkista unta. Ohkaus,
joka oli hänen heräämisensä ensimmäinen merkki, kuului niin hirveältä,
että se pauhaajatkin hetkiseksi aikaa peloitti äänettömiksi. Ramorny
nyt katsahti ympärilleen ja näki noita eriskummallisia olentoja
ympärillään, jotka hänen vielä sekavassa mielessään kuvittelivat vielä
eriskummallisemmilta. Ja hän mutisi itsekseen:
"Onpa se siis kuitenkin totta, se vanha taru! Nämät tässä ovat
perkeleitä ja minä olen ijankaikkisessa kadotuksessa. Tuli kyllä ei ole
ulkonainen, vaan minä tunnen sitä kuitenkin -- tunnen sydämessäni --
tunnen sen palavan ikään kuin seitsemän kertaa kuumennettu pätsi tekisi
tehtävänsä minun sisuksissani!"
Sillä aikaa kuin hän näin tuimin silmin tuijotteli ympärilleen ja
koetti johonkin määrään selvittää päätänsä, lähestyi Eviot prinssiä,
lankesi polvilleen sekä rukoili, että tuo seuralaisjoukko käskettäisiin
ulos.
"Tämä melu", sanoi hän, "voi herralleni tuottaa kuoleman".
"Ei mitään hätää, Cheviot", vastasi Rothsayn herttua. "Jos hän olisikin
jo tuonelan tuvan kynnyksellä, tässä on lääke, joka pakoittaisi
paholaiset saaliinsa kynsistään hellittämään. -- Tuokaa kurpitsi
lähemmäksi, veikkoset".
"Se on surmaa hänelle, jos hän tässä nykyisessä tilassaan siitä
maistaa", sanoi Eviot. "Hän kuolee, jos hän viiniä juopi".
"Joku muu juokoon sitten hänen sijastaan; hän tulee sitten
parannettavaksi sijaisen kautta. Suokoon meidän suuri herramme Bakhus
ritari Ramornylle sydämen lohdutuksen ja jalostuksen, keuhkojen
puhdistuksen sekä mielikuvituksen kepeyden, jotka ovat hänen
valituimmat lahjansa; ja se uskollinen palvelija, joka hänen sijastaan
juopi, saakoon pyörrytykset, ja kuvotukset, ja hermoin kivistykset, ja
silmäin hämärtymisen, ja pään porotuksen, jotka meidän suuri jumalamme
panee lahjojensa sekaan, ettei ne saattaisi meitä jumalain vertaisiksi.
-- Mitäs siihen arvelet, Eviot? Tahdotkos sinä olla se uskollinen
palvelija ja juoda sen juoman herrasi sijaisena? Tee se, niin me
tahdomme siihen tyytyä ja lähteä, sillä tää meidän alamaisemme näyttää
todella kovin kalmankarvaiselta".
"Teen minä mielelläni mitä ikänäni vaan minun heikko voimani sallii",
sanoi Eviot, "pelastaakseni herraani juomasta, joka hänelle voi
kuoleman tuottaa, sekä samassa teitä, armollinen herra prinssi, siitä
omantunnon vaivasta, että te olisitte siihen syypää. Mutta seisoopa
tuolla mies, joka varsin mielellään on tekevä sen tehtävän ja vielä
kiittävä teitä, kuninkaallinen armo, lisäksi".
"Kukas tää on", kysyi prinssi. "Lihamieskö? -- juuri ikään työstänsä
tullut, arvaan ma. Tekevätkö lihamiehet työtä Laskiaispäivän iltana? --
Hyi kuinka hän vereltä haisee!"
Sen puhui hän Bonthron'ista. Osaksi hämmästyneenä melusta tässä
talossa, jossa hän luuli pimeyden ja äänettömyyden vallitsevan, osaksi
sekapäisenä paljosta viinistä, jonka hän oli juonut, seisoi se roisto
tuossa oven kynnyksellä, ällistellen tuota pauhaavaa parvea kammarissa.
Härännahkainen tröijynsä oli verissä; verinen kirves oli hänellä
kädessä; näin ilmautui hän kauhistavaisena, ilkeänä haamuna
pauhaajajoukon eteen, joissa, vaikka he eivät itsekään tienneet miksi,
hänen näkönsä nosti yhtä paljon pelkoa kuin myös inhoa.
Samassa kun he toivat viinikurpitsinsa likemmäksi tuota julmaa
ilkimystä ja kun hän jo ojensi, niinkuin näytti, verillä tahratun
kätensä sitä ottamaan, huudahti prinssi:
"Viekää hänet alikertaan! Älkää antako sen roiston juoda silmieni
edessä. Hankkikaa hänelle joka muu juoma-astia meidän pyhän
kurpitsimme, ilojemme merkin sijaan -- sian purtilo olisi hänelle
soveliain, jos semmoisen voisi löytää. Viekää hänet pois! Juottakaa
hänet sikahumalaan hänen herransa liian kohtuuden sovitukseksi. --
Jättäkää minut nyt tänne kolmen kesken ritari Ramornyn sekä hänen
hovipoikansa kanssa. Niin totta kuin olen kunnian mies, ei tuon rosvon
näkö ole minulle mieluinen".
Prinssin seurue läksi pois, ja Eviot yksin jäi kammariin.
"Pahoin pelkään", virkkoi nyt prinssi, lähestyen sairaan vuodetta,
aivan toisella äänellä kuin tähän asti, "pahoin pelkään, hyvä Ramorny,
että tämä käyntini ei ole sinulle suotuisa; mutta onpas se sinun oma
vikasi. Vaikka tiesit ainaisen tapamme ja itse minun kanssani olit
ennalta tuuminut tään-illalliset huvituksemme, et ole tullut minua
likelle aina St. Valentinin päivästä saakka -- nyt on jo Laskiaispäivän
ilta -- ja tämä poissa-olosi on julkista kapinaa ja kavallusta meidän
Lystilän valtakuntaa sekä Kurpitsin lakikirjaa vastaan".
Ramorny kohotti päätään ja katsoi epävakaisella silmällä prinssiin;
sitten hän viittasi Eviot'ia jotakin juomista tuomaan. Ja ovipoika toi
suuren kupin täynnä jotain virvoitusjuomaa, jonka sairas tyhjensi
vapisevalla ahneudella.
Sitten hän otti useammat hyppyselliset tuosta toinnuttavasta
pulverista, jonka lääkäri hänelle sitä varten oli antanut; sen perästä
hänen ajatuksensa näkyivät selviävän.
"Annas kun koetan suontasi, Ramorny veikkoseni", sanoi prinssi; "minä
niitä asioita hiukkasen ymmärrän. -- Mitä? Ojennatko minulle vasempaa
kättäsi? -- Se ei ole lääketieteen eikä kohteliaisuuden sääntöjen
mukaista".
"Oikea käteni on jo tehnyt viimeisen työnsä teidän palveluksessanne,
armollinen herra", mutisi sairas hiljaisella, painuneella äänellä.
"Mitä se tarkoittaa", kysyi prinssi. "On minulle tosin tullut tieto,
että sinun palvelijasi, Musta Oventin, menetti toisen kätensä. Mutta
kylläpä hän toisellakin vielä saa varastetuksi niin paljon, että pääsee
hirsipuuhun. Hänen kohtalonsa ei siis sen kautta muutu toisellaiseksi
kuin miksi se oli aiottu".
"Ei se palvelija menettänyt kättänsä teidän palveluksessanne,
armollinen prinssi, vaan minä se olin -- ritari Juhana Ramorny".
"Sinäkö?" sanoi prinssi. "Sinä mahdat leikkiä laskea minulle, tai on
pääsi vielä sekava unijuomasta!"
"Jos kaikkein Egyptinmaan valmukukkain mehu pantaisiin yhden siemauksen
sekaan", vastasi Ramorny, "ei se minuun pystyisi, kun tätä tässä
katselen". Niin sanoen hän veti oikean käsivartensa esiin peitteen alta
ja ojensi sen prinssiä kohti, käärittynä kuin se oli. "Jos nämät rievut
päästettäisiin auki ja otettaisiin pois, niin te, armollinen herra,
näkisitte, että verinen tynkkä on kaikki, mitä on jäänyt tähteeksi
kädestä, joka aina oli valmis tempaisemaan miekkaa tupesta, niin pian
kun te puolellakin sanalla käskitte".
Rothsay astui askelen taaksepäin kauhistuksella. "Se", sanoi hän,
"pitää kostaa!"
"Se on jo kostettu pieneksi osaksi", virkkoi Ramorny; "näyttihän
minusta kuin olisin nähnyt Bonthron'in täällä juuri ikään -- vai
synnyttikö se kuvaus helvetistä, joka minun mielessäni kaikkein ensiksi
kuvitteli, kun heräsin, tuon tuohon kuuluvan haamun? Eviot, kutsu tänne
se konna -- se on, jos hän on semmoisessa tilassa, että voi näyttää
itseänsä".
Eviot läksi ja tuli kohta takaisin Bonthron'in kanssa, jonka hän oli
estänyt sille roistolle, hyvin suoduksi rangaistuksen täytteeksi,
aiotusta toisesta viinikurpitsillisesta; sillä ensimmäinen, jonka
murhamies oli kulauttanut suuhunsa, ei ollut häneen mitään silmin
havaittavaa vaikutusta tehnyt.
"Eviot", käski prinssi, "älä päästä tuota luontokappaletta lähemmäksi.
Sieluni oikein säpsähtää pelosta ja inhosta, kun hänet näen. Hänen
katsannossaan on jotain minun luonteelleni vastahakoista, ja se minua
vavahduttaa niinkuin inhottavan käärmeen näkö, joka ilettää".
"Kuulkaa ensin mitä hänellä on sanomista, armollinen herra", vastasi
Ramorny. "Ei kukaan voi sitä tehdä vähemmillä sanoilla, paitsi jos
kukaties saisi jonkun viinitynnyrin puhumaan. -- Oletko antanut hänelle
saatavansa, Bonthron?"
Hirviö kohotti kirveen, joka hänellä yhä vielä oli kädessään ja oli
sillä sivaltavinaan.
"Hyvä on. Mistä tunsit oikean miehen? -- tää yö, on minulle sanottu, on
pimeä".
"Näöstä sekä äänestä, vaatteista, astunnasta ja vihellyksestä".
"Jo riittää, mene tiehes! -- Ja, Eviot, anna hänen saada kultaa sekä
viiniä, niin että sen luontokappaleen sydän tulee tyytyväiseksi. --
Pois täältä! -- Ja, Eviot, mene sinä hänen kanssaan".
"Kenenkä hän on surmannut?" kysyi prinssi, jonka sydän nyt tunsi
helpoitusta tuosta kauhistuksesta ja inhosta, joka sitä oli rasittanut,
niin kanan kuin murhamies oli läsnä. "Totta se, toivon ma, on vaan
leikkiä? Muuten en voi sitä sanoa muuksi kuin hurjaksi ja julmaksi
teoksi. Kelle on tullut se kova onni osaksi, että on saanut surmansa
tuon verisen, pedontapaisen orjan kautta?"
"Mies, joka itsekään ei ollut paljoa parempi", vastasi sairas, "kurja
käsityöläinen, jolle kuitenkin kohtalo antoi tilaisuuden tehdä
Ramornystä vaivainen raukka -- menköön hänen halpa sielunsa helvettiin!
-- Hänen kurja henkensä on vaan minun kostonhalulleni, niinkuin yksi
tippa vettä palavalle pätsille. Minun täytyy lyhyeltä puhua
puhuttavani, sillä ajatukseni jälleen sekaantuvat; ainoasti tämän
hetken tärkeys pitää ne nyt vielä koossa, niinkuin pihdit nuolikimpun.
Te olette vaarassa, herra prinssi -- sen tiedän aivan varmaan -- te
olette härsyttäneet Douglas'ia sekä suututtaneet setäänne -- ja
pahoittaneet isänne mieltä -- vaikka siitä ei olisi niin suurta lukua,
jos ei nuot toiset olisi vihastuksissa".
"Siitä olen surullinen, että olen isäni mieltä pahoittanut", virkkoi
prinssi, joka nyt puheeksi tulleen seikan vuoksi jo oli kokonaan
unohtanut niin muka mitättömän asian, kuin erään käsityöläisen tapon,
"jos todella lienee niin laita. Mutta jos vaan saan elää, niin tulee
vielä joskus Douglas'in voima murretuksi, eikä ole Albanyllakaan paljon
apua viekkaudestaan!"
"Kyllä -- _jos_ -- _jos_. Armollinen herra", lisäsi Ramorny, "semmoisia
vihamiehiä vastaan kuin nuot, te ette saa turvata paljaasen _jos_'iin
tai _mutta_'aan -- teidän pitää kerrassaan päättää, tahdotteko tappaa
vai tulla tapetuksi".
"Mitä tarkoitat, Ramorny? Sinä hourailet kuumeessas", vastasi Rothsayn
herttua.
"En, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos olisinkin hulluimmassa
hourauksessa, niin ne ajatukset, jotka nyt tässä silmänräpäyksessä
minun pääni läpi lentävät, sen haihduttaisivat. Saattaa olla että suru
kadotetusta kädestäni on minut vimmastuttanut ja että huolellinen pelko
teidän puolestanne, armollinen prinssi, on minut rohkeihin tuumiin
yllyttänyt -- mutta minulla on kaikki älyni, jonka Jumala on minulle
suonut, tallella, kun sanon teille, että jos te vastamaailmassa
tahdotte pitää Skotlannin kruunun päässänne -- eikä siinä vielä kyllä
-- vaan jos tahdotte toisen Valentinin-päivän saada nähdä, niin teidän
pitää -- --"
"Mitä minun pitää tehdä, Ramorny?" lausui prinssi arvokkaalla
katsannolla; "ei se toki suinkaan liene mitään, joka minulle olisi
häpeäksi?"
"Ei ollenkaan mitään häpeällistä taikka sopimatonta Skotlannin
prinssille, jos meidän maamme verintahratut ajantiedot totta puhuvat.
Mutta saattaa kyllä olla, että se koskee kipeästi maskeraatti- ja
leikkiprinssin korviin".
"Sinä puhut kovia sanoja, Juhana Ramorny", virkkoi Rothsayn herttua
mielipahalla; "mutta oletpa kalliilla hinnalla kyllä, sen kautta, mitä
minun palveluksessani olet menettänyt, saanut oikeuden torua minua".
"Herra Rothsayn herttua", vastasi ritari, "haavalääkäri joka tätä
kädentynkääni tässä parantelee, sanoi minulle, että mitä kipeämmältä
hänen veitsensä sekä poltinrautansa tuntui minuun, sitä suurempi oli
toivo minun paranemisestani. Samaten en pelkää, vaikka pahentaisinkin
teidän mieltänne, kunhan vaan sillä saisin teidät ymmärtämään, mitä
teidän, saadaksenne hengissä pysyä, välttämättömästi on tehtävä. Te
olette, herra prinssi, jo liian kauan ollut iloisen hullutuksen
harjoittelija; nyt teidän pitää miehen toimiin ryhtyä, taikka tulette
muserretuksi, niinkuin perhonen, sille kukalle, jolla te leikitte".
"Kylläpä luulen ymmärtäväni sinun siveys-saarnasi, Ramorny -- sinä olet
kyllästynyt noihin meidän iloisiin hulluttelemisiimme -- kirkonmiehet
niitä sanovat synniksi -- ja mielesi tekisi nyt jotain pikkuista tosi
rikosta. Joku murha silloin, tällöin, tai joku verilöyly antaisi uuden
paremman maun irstailemiselle, samoin kuin hiukkanen öljypuun hedelmää
on hyvä höyste viinin seassa. Mutta minun pahimmatkin pahantekoni ovat
vaan iloisia vallattomuuksia, -- minulla ei ole taipumusta veriseen
ammattiin -- minua inhoittaa kun näen tai kuulenkin sitä harjoitettavan
kurjintakin orjaa vastaan. Jos joskus tulen kuninkaaksi, jolloin mun
arvattavasti, samoin kuin isäni, täytynee viskata pois oma nimeni ja
tulla Robertiksi, Brucen kunniaksi -- jos sillä tavoin käy, niin pitää
jokaisella Skotlannin pojalla olla pullo toisessa kädessä, ja toinen
käsi tytön kaulan ympäri; ja miehuus sitten tulee koeteltavaksi
suuteloilla sekä pikarillisilla, ei puukoilla eikä miekoilla. Ja minun
haudalleni viimein pitää tulla tämmöinen kirjoitus: 'Tässä lepää
Robert, neljän sitä nimeä. Hän ei saanut voittoja sodassa niinkuin
Robert Ensimmäinen. Hän ei koronnut kreivistä kuninkaaksi niinkuin
Robert Toinen. Hän ei perustanut kirkkoja niinkuin Robert Kolmas. Vaan
hän tyytyi siihen, että sai elää ja kuolla kaikkien iloisten poikien
kuninkaana'. Koko tuosta minun esi-isieni kaksi vuosisataa kestävästä
sarjasta en huolisi kilpailla kenenkään muun kanssa kuin:
"Ukon Couli kuninkaan
Mi joi, kunhan kaattiin vaan".
"Armollinen herra", virkkoi Ramorny, "sallikaa minun teille muistuttaa,
että teidän iloisista pidoistanne välistä tulee sangen pahoja
seurauksia. Jos olisin tään käteni menettänyt tappelussa, jossa olisi
saatu joku suuri voitto teidän ylen mahtavista vihamiehistänne, niin en
olisikaan sitä surrut. Mutta että minun täytyy muuttaa kypäri ja
teräshaarniska munkin päähineesen ja munkin kaapuun yöjalkalais-kahakan
tähden -- --"
"Jokos siihen nyt taas tartuit, Ramorny", keskeytti häntä huoleton
prinssi. "Kuinkas olet niin ilkeä, että aina taas viskaat minulle
verisen kätesi vasten silmiä, niinkuin Gaskhall'in aave viskeli
päätänsä ritari William Wallacea kohti! Oletpas sinä, ajattele se,
vielä Fawdyon'iakin järjettömämpi; sillä Wallace oli tuittupäissään
häneltä pään poikki sivaltanut; ja minä puolestani kernaasti pistäisin
kätesi paikalleen jälleen, jos se olisi mahdollista. Ja kuules, koska
se on mahdoton, lupaan hankkia sinulle sen sijaan samallaisen
rautakäden kuin se, joka oli vanhalla Carselogien ritarilla -- hän
sillä tervehti ystäviään, hyväili vaimoansa, uhkaili vihollisiaan,
sanalla sanoen teki kaikki, mitä lihaisella kädellä saattaa tehdä, sekä
päällehyökätessä että myös itseänsä puolustaessa. Katsopas, Juhana
Ramorny, onhan meillä kaikenlaista liikaakin. Voisihan yhdelläkin
silmällä nähdä, yhdellä korvalla kuulla, yhdellä kädellä johonkuhun
koskea, yhdellä sieraimella haistella. Ja mitä varten meillä pitää olla
noita kaikkia parittain -- jos ei sattuman menettämisen tai
vioittumisen varalle -- minä en puolestani voi käsittää".
Ramorny hiljaisella huokauksella kääntyi pois.
"Ei, Ramorny", virkkoi herttua, "en minä nyt ollenkaan laske leikkiä.
Tiedäthän sinä itse mikä on totta noissa jutuissa Carselogien ritarin
rautakädestä, paremmin kuin minä, koska hän eli aikanaan sinun
kotiseudussas. Hänen aikanaan ei tuommoista taidokasta kalua saatu
tehdyksi muualla kuin Romassa. Mutta lyönpä vaikka sadasta markasta
vetoa sun kanssas, että meidän Perth'in aseseppä, Wynd'in Heikki,
kunhan vaan saisi tuon mainitun rautakäden malliksi, osaisi takoa juuri
samanlaisen, yhtä hyvän kuin suinkin kaikki Roman sepät yhteensä
saisivat aikaan, vaikkapa sen lisäksi olisi kaikki kardinaalitkin läsnä
heidän työlleen siunauksia lukemassa".
"Kylläpä minä voisin uskaltaa käydä siihen vetoon, herra prinssi",
vastasi Ramorny katkerasti; "mutta ei nyt ole aikaa hullutella. -- Te
olette antaneet minulle eron palveluksestanne, setänne käskystä?"
"Isäni käskystä", vastasi prinssi.
"Joka kokonaan on setänne käskyjen alainen", jatkoi Ramorny. "Minä nyt
olen suosiosta poishyljätty mies, viskattu syrjään, samoin kuin minä
nyt aioin viskata pois oikean käden kintaan, niinkuin tarpeettoman
kalun ainakin. Mutta vaikka käteni on mennyt, saattaisi minun pääni
vielä olla teille avuksi. Malttaisitteko te, kuninkaallinen armo,
kuulla minulta pari ykstotista sanaa? -- sillä minua jo kovasti
väsyttää ja tunnen kuinka voimani alkaa loppua".
"Puhu mitä tahdot", sanoi prinssi. "Menetetty kätes' velvoittaa minua
kuultelemaan; sinun verinen käsivarren tynkkäs on valtikka, joka minua
hallitsee. Puhu siis; mutta käytä oikeuttasi sääliväisesti".
"Sanottavani on oleva lyhyt, niin hyvin teidän kuin itsenikin tähden --
eikä olekaan minulla paljon sanottavaa. Douglas aikoa nyt kohta koota
vasallinsa ympärilleen. Hän aikoo, Robert kuninkaan nimessä, nostaa
aseisin kolmekymmentätuhatta rajalaista, jotka hän sitten on tuova
kanssansa tänne ylämaahan: ja vaativa Rothsayn herttuaa suomaan, taikka
oikeastaan takaisin-antamaan hänen tyttärelleen perintöprinssin
puolison arvoa sekä etuuksia. Robert kuningas on suostuva mihin
ehtoihin hyvänsä, kunhan niillä saa rauhan palautetuksi. Mitä siihen
herttua sanoo?"
"Rothsayn herttua rakastaa rauhaa", vastasi prinssi ylpeästi, "vaan ei
ole koskaan pelännyt sotaa. Ennen kuin prinssi tuolle röyhkeälle
hempukalle taas suopi sijan pöydässään sekä vuoteellaan, hänen isänsä
käskystä, pitää Douglas'in ensin olla Skotlannin kuningas".
"Olkoon niin -- mutta se ei olekaan kaikkein uhkaavin vaara, varsinkin
koska se uhkaa julkista väkivaltaa, sillä Douglas ei käy salateitä".
"Mikäs se sitten niin uhkaa ja pitää meidät valveella tällä myöhäisellä
yön hetkellä? Minä olen väsyksissä, sinä haavoitettu mies, ja jopa nää
vaksikynttilätkin tässä alkavat liehua, ikään kuin kärsimättöminä
meidän pitkistä puheistamme".
"Sanokaa mulle sitten vaan, kuka se tätä Skotlannin kuningaskuntaa
hallitsee?" virkkoi Ramorny.
"Robert, kolmas sitä nimeä", vastasi prinssi, nostaen lakkiaan samassa,
"ja pitäköön hän kauan valtikkaa kädessään".
"Oikein ja amen", vastasi Ramorny; "mutta kukapas hallitsee Robert
kuningasta ja käskee melkein kaikki, mihin se hyvä kuningas ryhtyy?"
"Albanyn herttua, niin sinä kai sanoisit", vastasi prinssi. "Niin,
kyllä se on totta, että isäni melkein aina noudattaa veljensä neuvoja.
Enkä voi sydämessäni häntä siitä moittia, Ramorny, sillä varsin vähän
apua on hänellä ollut pojastaan."
"Mutta antakaa hänelle nyt apua, armollinen herra", sanoi Ramorny.
"Kuulkaas, minulla on hirvittävä salaisuus tiedossani. -- Albanyn
herttua on hieronut kauppaa minun kanssani, pyytänyt minua
apulaisekseen, kun hän teiltä, herra prinssi, tahtoo ottaa henkenne!
Hän tarjosi minulle täyden anteeksi-annon kaikesta, mikä on ollut, sekä
suuren suosion vastaiseksi ajaksi".
"Mitä muka -- minun henkenikö? Tottahan, arvaan ma, ainoasti arvelit
sanoa: minun kruununi? -- Sehän olisi jumalaton teko! -- Hän on minun
isäni veli -- he ovat istuneet yhden ja saman isän polvilla -- maanneet
yhden ja saman äidin rinnoilla. -- Hyi häpeä, mies! Kaikkia hullutuksia
onkin saatu sinut, sairas mies, uskomaan!"
"Uskomaan tosiaan!" sanoi Ramorny. "Onpas se uutta ja outoa minulle,
että minua liian herkkä-uskoiseksi sanotaan. Mutta mies, jonka
välityksellä Albanyn herttua esitytti minulle kiusauksiansa, on
semmoinen, jota jokainen ihminen on uskova, niin pian kun hän jostain
tehtävästä ilkityöstä puhuu -- maistavatpa lääkkeetkin, jotka hän
sormillaan on laittanut, myrkyltä".
"Pyh! semmoinen konna panettelisi vaikka pyhäämiestäkin", vastasi
prinssi. "Sinua on narrina pidetty kerrassaan, Ramorny, vaikka olet
viekas. Setäni Albanyn herttua on kunnianhimoinen ja tahtoisi
mielellään itselleen sekä lapsillensa suurempaa vallan ja rikkauden
osuutta, kuin mitä hänen olisi oikeus ja kohtuus pyytää. Mutta hänkö
senvuoksi syöksisi veljensä pojan pois valta-istuimelta tai murhaisi
minut? -- Hyi häpeä, Ramorny, älä saata minua kiusaukseen muistuttaa
tuota vanhaa sananpartta että: pahantekijä aina myös on paljon
pelkääjä. Sinusta puhuu epäluulo, ei varma tieto".
"Te olette, armollinen herra, turmiollisesti sokea -- mutta minä
aukaisen teidän silmänne. Albanyn herttua on yleisesti vihattu
ahneutensa sekä omanvoiton-pyyntinsä tähden -- te, armollinen prinssi,
olette kenties enemmän rakastettu kuin -- --"
Ramorny tähän pysähtyi, mutta prinssi suuttumatta lisäsi -- "enemmän
rakastettu kuin kunnioitettu? Niinkös sinä arvelit sanoa, Ramorny?"
"Kumminkin", sanoi Ramorny, "olette te enemmän rakastettu kuin pelätty,
ja se on vaarallinen asia prinssille. Mutta luvatkaa minulle kunnian
miehenä ja ritarina, ettette suutu, jos teen teille hyödyllisen teon,
ja lainatkaatte minulle sinettinne, niin että saan teidän nimessänne
koota ystäviä -- silloin ei ole Albanyn herttua koskaan enää saava
käskeä tässä hovissa, ennen kuin minun kuollut käteni jälleen kiintyy
tähän tynkkään, johon se kuului, ja rupeaa jälleen kuuliaisesti toimeen
panemaan pääni käskyjä".
"Etpä toki uskaltane kastella kättäsi kuninkaallisella verellä?" kysyi
prinssi ankarasti.
"Hyi, armollinen herra -- en millään muotoa -- verta ei tarvitse
vuodattaa, vaikka henki kenties, jopa varmaankin, on sammuva itsestään.
Kunhan ei kaadeta öljyä lisään taikka kun vaan laiminlyödään
suojelemista tuulelta, niin on häilyvä liekki pian kuoleva lamppuhunsa.
Ei se ole tappamista, jos antaa ihmisen kuolla itsestään".
"Se on totta -- en ollut sitä valtioviisasta keinoa muistanut. No,
pankaamme siis, että setäni Albanyn herttuan elämä ei tulisi jatketuksi
-- siksihän, luulen ma, tullee sitä asiaa nimittää -- kukas sitten
tulisi olemaan Skotlannin hovissa käskijänä?"
"Robert Kolmas, mahtavan Taavetin, Rothsayn herttuan ja
sijais-kuninkaan, suostumuksella, neuvolla sekä avulla, jonka käsiin
hyvä kuningas, väsyneenä hallitsemisen vaivoihin ja vastuksiin, on,
arvaan ma, pian mielellään antava kruununsakin. Sitten eläköön meidän
uljas nuori kuninkaamme Taavetti Kolmas:
"Ille manu fortis
Anglis ludebit in hortis".[27]
"Ja meidän isämme ja edeltäjämme, sallitaanko hänen elää nyhjystellä,
hovikappalaisena rukoillen meidän puolestamme, jonka suosiosta hän
saapi oikeuden laskea harmaat hiuksensa hautaan niin pian -- vaikkei
pikemmin -- kuin luonnon säätös vaatii? -- Vai onko häntäkin kohtaava
joku tuommoinen pikku laiminlyöminen, joka tekee että ihmiset itsestään
lakkaavat elämästä, ja muuttavat ahtaasta vankihuoneesta tahi
vankihuoneen kaltaisesta luostarista tuohon pimeään, rauhalliseen
kammioon, missä -- niinhän papit hokevat -- häijyt herkeävät vastusta
tekemästä ja väsyneet saavat levätä".
"Te puhutte leikkiä, armollinen prinssi", vastasi Ramorny;
"pahantekeminen vanhalle, hyvälle kuninkaalle olisi yhtä paljon vasten
luontoa kuin vasten valtioviisautta".
"Mitäs sitä kammoksut, mies", kysyi prinssi ankaralla mielipahalla,
"kun koko neuvosi on yhtä luonnottomien rikosten jaksoa, sekoitettuna
lyhytnäköisellä kunnian-himolla? -- Jos Skotlannin kuningas nytkin töin
tuskin vaan voi pitää puoltansa aatelisherrojansa vastaan, vaikka hänen
lippunsa seisoo pystyssä tahratonna ja kunniallisena -- kukapa sitten
rupeaisi seuraamaan prinssiä, jonka nimi olisi häväisty setänsä
surmaamisen sekä isänsä vangitsemisen kautta? Kuules, mies, sinun
valtioviisautesi inhoittaisi turkkilaista divaniakin,[28] saatikka
sitten jonkun kristityn kansan valtioneuvoskuntaa. -- Sinä olet ollut
kasvattajani, Ramorny, ja, kukaties voisin syyttää sinun opetusta sekä
sinun esimerkkiäsi useista niistä hullutuksista, joista ihmiset minua
moittivat. Kenties, jos ei sinua olisi ollut, en nyt seisoisi
täällä sydän-yöllä narripuvussa" -- hän katsahti vaatteisinsa --
kuultelemassa, kuinka eräs kunnianhimoinen irstailija minua kehoittaa
murhaamaan setääni ja anastamaan kruunua paraalta kaikista isistä.
Koska minussa itsessänikin on yhtä paljon syytä, ei vaan sinussa yksin,
siihen että olen näin syvälle kunniattomuuden kuiluun vajonnut, niin ei
olisi oikein, jos sinä yksin saisit siitä kuolemanrangaistuksen. Mutta
älä koskaan enää, kuoleman uhalla, uskalla toistamiseen puuttua tähän
aineesen! Sillä sitten antaisin ilmi sinun hankkeesi isälleni --
Albanyn herttualle -- koko Skotlannille sekä pitkin että poikin maata!
Niin monta kuin on kaakinpuuta meidän maassa, niin moneksi palaseksi on
hakattava sen kavaltajan ruumis, joka semmoisia kauhistavaisia neuvoja
uskaltaa antaa Skotlannin kruununperilliselle! -- Toivoni on vaan se,
ettei tämä ollut mitään tyystin mietittyä ajatusta, vaan ainoasti oli
sinun sairaitten aivojesi hourausta, joihin haavasi kuumetus sekä
unijuoman myrkyttävä voima ovat vaikuttaneet".
"Todellakin, kuninkaallinen armo", virkkoi Ramorny, "jos lienen sanonut
jotain, mikä teille on voinut antaa syytä niin tuliseen vihastukseen,
niin se on tullut liian kiivaasta rakkaudesta teihin sekä samassa älyn
typeryydestä. Totta tosiaan minä olen viimeinen mies, joka rupeaa
kunnianhimoisiin hankkeisin kehoittamaan, siinä toivossa että niistä
minullekin tulisi joku etu! Voi! Mikä muu minulla nyt olisi edessä,
kuin peitsen ja satulan vaihtaminen käsikirjaan sekä rippituoliin?
Lindores'in luostari saa nyt ottaa turvihinsa tään vaivaiseksi ja
köyhäksi tulleen Ramornyn ritarin, jolle siellä tulee kyllin aikaa
mietiskellä noita Raamatun sanoja: 'Älkää ruhtinaisin turvatko!'"
"Se on hurskas aikomus", sanoi prinssi, "jonka edesauttamista en
suinkaan tahdo laiminlyödä. Minä luulin, että meidän erillä-olomme
vaan oli kestävä jonkun aikaa -- vaan nyt meidän pitää erota ijäksi.
Tämmöisen, meidän välillämme olleen puheen jälkeen on tietysti
tarpeellista, että me pysymme erillämme. Mutta Lindores'in luostari tai
mikä muu siis ottaneekin sinut turvihinsa, on meiltä saava runsaasti
lahjoja sekä suosiota. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, nuku -- nuku -- ja
unhota pois turmiollinen puheesi, jonka taudin ja viinin kuumuus on
synnyttänyt, toivon ma, pikemmin kuin sinun oma mielesi. -- Näytä
valkeaa, Eviot, että pääsen ulos".
Eviot'in huuto kutsui kokoon prinssin seuralaiset, jotka olivat
nukahtaneet rappusille sekä etuhuoneesen, uupuneina illallisesta
mässäilemisestään.
"Eikös ole teissä yhtään selväpäistä?" kysyi Rothsayn herttua, jota
hänen seuralaisensa näkö inhotti.
"Ei yhtään -- ei yhtään ainoaa", vastasi koko joukko humalaisella
riemuhuudolla; "ei meissä ole yhtään, joka olisi uskoton Lystilän
kuninkaalle!"
"Te olette siis joka mies luontokappaleiksi muuttuneet?" sanoi prinssi.
"Totellen teitä, armollinen kuningas, ja noudattaen teidän
esimerkkiänne", vastasi yksi; "taikka jos lienemme hiukkasen jäljellä
kuninkaallista majesteettia, niin kyllä yksi ainoa kulaus ruukusta --"
"Vaiti luontokappale!" käski Rothsayn herttua. "Eikö ole siis teissä
yhtään ainoata selväpäistä, kysyn vielä kerran".
"On, jalo herra kuningas", kuului vastaus, "on tässä kuitenkin yksi
uskoton veikko, Watkins Englantilainen".
"Tule sitten sinä tänne, Watkins, ja näytä mulle valkeaa tulisoihdulla.
-- Anna minulle nyt viitta ja toinen lakki, ja ota pois näät korut" --
hän viskasi sulkakruununsa maahan; -- "soisinpa että voisin viskata
pois kaikki hullutukseni yhtä helposti! -- Englantilainen Wat, seuraa
sinä minua, ja te muut lopettakaa nyt jo pauhaamisenne ja riisukaat
maskeraatti-vaatteenne. Laskijaispäivä on lopussa ja paasto on
alkanut".
"Meidän kuninkaamme luopuu tänä yönä kruunustaan tavallistansa
aikaisemmin", virkkoi yksi peuhaajoista. Mutta kun ei prinssi siihen
mitään kehoittavaa sanaa vastannut, niin hekin, jotka sillä hetkellä
olivat aivan humalassa, yrittivät, niin hyvin kun voivat, olla
olevinansa selvät. Koko tuo äsken niin meluava joukkio koetti nyt tehdä
niinkuin säädylliset ihmiset, jotka, jos äkkiarvaamatta ovat joutuneet
päihinsä, pyytävät peittää sitä tilaansa kaksin verroin ykstotisella
käytöksellä. Sillä välin prinssi, kiireesti muutettuaan pukuansa,
astui ovelle päin sen tulisoihdun valolla, jota ainoa selväpäinen
mies koko laumassa piteli; mutta astuessaan oli hän kompastua
luontokappaleentapaisen Bonthron'in nukkuvaan ruumiisen.
"Mitäs se on! Onkos se ilkeä luontokappale taas tielläni?" huusi
prinssi vihastuksella ja inholla. "Muutamat teistä, vierittäkääpäs tää
sika tässä hevosten juomaruuheen, niin että hän kumminkin yhden kerran
eläissään tulisi puhtaaksi!"
Seuralaisjoukko kohta täytti tämän käskyn, käyttäen siihen ulkopihassa
olevaa kaivoa; ja Bonthron, joka ei jaksanut tätä kuritusta vastustaa,
ilmoitti kuitenkin vastahakoisuutensa sanattomilla öhkimisillä ja
röhkimisillä, aivan kuin kuolemallaan oleva metsäkarju. Prinssi
puolestaan jatkoi kulkuansa omaan kortteriinsa, taloon, jota sanottiin
valtiomarskin kartanoksi, siksi kun se oli Errol'in kreivillisen suvun
oma. Luovuttaakseen ajatuksensa vähemmin hauskoista aineista, kysyi
prinssi matkalla kumppaliltaan, mistä se tuli, että hän yksin oli
selväpäisenä, kun koko muu joukko oli niin aivan humalassa.
"Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen armo", vastasi Englantilainen
Watkins, "kyllä sen myönnän, että olin varsin rohkea, kun uskalsin olla
selvänä; vaikka te, korkea herra, käskitte meidän joka mies juoda
itsemme humalaan. Mutta siihen nähden, että kaikki muut olivat
Skotlantilaisia, paitsi minä, en katsonut viisaaksi humaltua heidän
seurassaan. He näet silloinkin, kun me kaikki olemme selvät, töin
tuskin vaan kärsivät minua; ja jos viini olisi valtaan päässyt, olisin
kenties heille puhunut suuni puhtaaksi ja saanut yhtä monta pistosta
kuin on puukkoja siinä kunnon joukkiossa".
"Et sinä siis koskaan aio ottaa osaa minun väkeni juominkeihin?"
"Jos niin sallitte, en; paitsi jos te, kuninkaallinen armo, joskus
käskisitte koko muun joukon pysyä selvänä, niin että Willi Watkins toki
kerran saisi juoda itsensä juovuksiin, henkeänsä pelkäämättä".
"Semmoinen tilaisuus saattaisi sattua. -- Missä palveluksessa olet,
Watkins?"
"Tallirenkinä, armollinen herra prinssi".
"Sano kammariherralle, että hän toisi sinut sisäpalvelukseen,
yövartija-joukkohoni. Sinun näkös on mulle mieleen, ja juomaton mies on
hyvä olemassa talossa, jos kohta hänen selväpäisyyteensä ei olisikaan
muu kuin kuolemanpelko syynä. Palvele siis nyt liki minun personaani,
ja saatpa nähdä, että selväpäisyys on runsaasti rahaa antavainen avu".
Sillä välin oli rasittava huoli ja pelko entisen tuskan lisäksi astunut
ritari Ramornyn sairashuoneesen. Hänen ajatuksensa, puolipyörryksissä
kuin hän oli unijuomasta, sekaantuivat taas kokonaan, kun prinssi oli
lähtenyt, jonka läsnä-ollessa hän voimakkaalla vastaanponnistuksella
oli juoman vaikutusta vastustanut. Hänen itsetietonsa, joka keskustelun
aikana oli ollut aivan selvä, alkoi nyt jälleen suuresti hämärtyä.
Hänessä oli se yleinen tuntu, että hän oli saattanut itsensä suuren
vaaran alaiseksi; että hän oli tehnyt prinssin vihamiehekseen, ja
ilmoittanut prinssille asioita, jotka kenties oli saava hengellänsä
maksaa. Kun hän oli tämmöisessä ruumiin ja sielun tilassa, eipä voi
kummeksia, että hän rupesi unta näkemään taikka että hänen heikontuneet
hermonsa muuten joutuivat noiden mielenkuvittelemisten alaisiksi, joita
opiumi vaikuttaa. Hänestä näytti että Annabella kuningattaren haamu
seisoi hänen vuoteensa vieressä, kysyen missä se nuorukainen oli, jonka
hän oli uskonut Ramornyn hoidon alle vilpitönnä, puhdastapaisena,
iloisena ja viattomana.
"Sinä olet hänet saattanut vallattomaksi, irstaiseksi ja
pahantapaiseksi", virkkoi kelmeän kuningattaren haamu. "Yhtähyvin
kiitän nyt sua, Juhana Ramorny, vaikka olet ollut kiittämätön minulle,
sanasi syöjä ja minun toivojeni pettäjä. Sinun vihasi on nyt vaikuttava
sitä pahaa vastaan, jonka sinun ystävyytes on hänelle tehnyt. Ja hyvin
minä toivon, että nyt, kun et sinä enään ole hänen neuvon-antajanaan,
minun kova-onninen lapseni vielä jonkun kipeän kärsimisen kautta voi
saada anteeksiannon sekä sijan paremmassa maailmassa".
Ramorny ojensi käsivartensa hyväntekijäänsä kohti, koettaen ilmoittaa
katumustaan ja puhdistaa puoltansa. Mutta haamun katsanto tuli yhä
synkemmäksi ja tylymmäksi, siksi kun ei se ollutkaan enää kuningatar
vainaan näköinen, vaan sai Mustan Douglas'in synkän ja röyhkeän
katsannon -- sitten Robert kuninkaan pelkääväisen, surullisen muodon,
joka näkyi nurehtivan kuninkaallisen sukunsa lähenevää loppua -- ja
sitten näky muuttui koko parveksi eriskummallisia, osaksi inhoittavia,
osaksi naurattavia olentoja, jotka ällistellen loruelivat, ja
vääntelivät itseänsä luonnottomalla, hullunkurisella tavalla, ikään
kuin tehden pilaa hänestä, joka koetti saada selvää käsitystä heidän
muodostaan.