Kun laskiaisna hulluteltiin.
Scot'in laulu.
Yö, joka nyt peitti Ramornyn sairasvuoteen, ei ollut rauhalliseksi
sallittu. Kaksi tuntia oli kulunut valkeansammutus-kellosta, jota
siihen aikaan soitettiin kello seitsemän ja jolloin kaikki muu paitsi
rukousten, jonkun velvollisuuden tai irstaisuuden tähden valvovat,
noina vanhan-aikuisina aikoina menivät levolle. Vaan kun tämä oli
laskiais-päivän ilta, niin oli valvojissa niitä, jotka huvituksen
tähden valvoivat, verrattomasti enemmän kuin muita mainittuja lajeja.
Alhainen kansa oli koko sen päivän häärinyt ja ponnistellut voimiaan
pallosilla; korkeampi ja alhaisempi aatelisto olivat tappeluttaneet
kukkoja sekä kuullelleet laulutyttöjen kevytmielisiä viisuja; porvarit
puolestansa olivat täyttäneet vatsansa täpötäyteen rasvassa
paistetuilla pannukakuilla sekä soppaleivällä s.o. kovasti paahdetuilla
kaurajauhoilla, joiden päälle sitä rasvasta lientä, missä suolalihaa
oli keitetty, kaadettiin -- sama ruokalaji nytkään vielä ei ole
vastahakoinen herkkuihin tottumattomille vanhan-aikuisille
Skotlantilaisille. Nämät leikit ja ruoat olivat kaikki tälle päivälle
omituiset. Juhlamenoihin kuului myös, että jumalinen kristitty illalla
joi niin paljon väkevää olutta sekä viiniä, kuin hänen varansa vaan
kannattivat; ja jos hän vielä oli nuori ja norja, piti hänen ottaa osaa
rinkitanssiin taikka mennä _Morrice_-tanssijain joukkoon, jotka
Perth'issä, niinkuin muuallakin, olivat omituisiin, eriskummallisiin
vaatteisin puetut ja koettivat jos jollakin tempuilla osoittaa
norjuuttansa ja nopsuuttansa. Kaikkeen tähän huvittelemiseen oli syynä
se varovainen ajatus, että kun nyt Pitkä paasto laihan ruokansa sekä
muun itsensä-kieltämisen kanssa kohta alkoi, oli viisainta, jos
kuoleman-alainen ihmis-parka tuohon lyhyesen vielä suotuun väli-aikaan
tahtoi niin paljon turhamaista, lihallista nautintoa kuin mahdollista.
Tavalliset ilot oli siis pidetty, ja useimmissa kaupungin osissa
olivatkin nuo jo tavalliseen aikaan loppuneet. Aatelisherrat olivat
erittäin pitäneet huolta, ettei taas uusia kahakoita nousisi heidän
väkensä sekä porvarien välillä. Laskiaisilossa ei ollut siis tällä
kertaa tapahtunut yhtä monta tapaturmaa kuin tavallisesti: ainoasti
kolme miestappoa sekä joku joukko jäsenten katkaisemisia, joista, kun
ne olivat sattuneet halpa-arvoiselle ihmiselle, ei viitsitty mitään
tutkintoa pitää. Laskiais-ilta siis ylimalkain päättyi sangen
rauhallisesti; ainoasti muutamissa paikoissa ilo ei vielä tahtonut
loppua.
Yksi tanssija-parvi, joka erittäin oli vetänyt huomiota puoleensa ja
ollut suosittu, näkyi olevan vastahakoinen huvituksestansa vielä
lakkaamaan. Tässä parvessa oli kolmetoista miestä, jotka kaikki olivat
samaan tapaan puetut. Heillä oli kaikilla näet tiukat, konstikkailla
paikoilla ja päärmeillä varustetut säämiskäiset tröijyt; päässä oli
vihriäiset, hopeahetaleilla ja punanauhoilla koristetut lakit, jaloissa
valkoiset kengät! tiukusia oli helisemässä polvissa sekä pitkin sääriä,
ja kädessä oli paljaat miekat. Tämä korea naamiojoukko, kuninkaan
nähden tanssittuaan miekka-tanssia, suurella aseitten kalkuttelemisella
sekä kaikenlaisilla eriskummallisilla ruumiinvääntelemisillä, meni
sitten jatkamaan lystiä leikkiänsä Simo Hanskurin oven eteen. Siellä he
uudestaan näytettyään norjuuttansa, kulauttivat suuhunsa viiniä,
tarjoillen sitä myös katselijoille, ja kaikuvalla eläköönhuudolla
joivat Perth'in kaupungin Kaunottaren maljan. Ukko Simo nyt astui
ulos kynnykselleen kaupunkilaistensa kohteliaisuudesta kiittämään,
ja myös puolestaan tarjosi viiniä, esittäen Perth'in iloisten
Morrice-tanssijain maljan.
"Kiitoksia Simo vaari", vastasi yksi heistä, joka teeskellyllä
kimakkuudella koetti peittää Olivier Proudfuten tavallista nenäkästä,
omarakasta ääntä. Mutta pikkuinen vilahduskin teidän suloisesta
tyttärestänne olisi meille nuorille pojille ollut makoisempi kuin
kaikkein Malvoisier'in viinamäkien mehu".
"Kiitoksia, naapurit, ystävyydestänne", vastasi hanskuri. "Mutta
tyttäreni ei voi hyvin eikä voi tähän kolkkoon yö-ilmaan tulla ulos.
Vaan jos tää nuori heitukka tässä, jonka ääntä minä vähän kuin tutuksi
tunnustelen, tahtoo minun matalaan majaani astua sisään, niin hän voi
tyttäreltäni ottaa vastaan kiitokset teille kaikille".
"Tuo ne terveiset sitten meille Griffin'in krouviin", huusi muu
tanssijajoukko kumppalilleen, jolle yksin kaikista oli Katrin näky
suotu. "Siellä me aivomme pitää tervetuliaiset paastolle ja juoda vielä
yhden maljan kaunoisen Katrin kunniaksi".
"Odottakaa sitten puolituntinen", sanoi Olivier, "ja koetelkaa kuka
teistä saa suurimman pikarin tyhjennetyksi sekä huikeimman laulun
lauletuksi. Iloita pitää, niinkauan kuin tätä lyhyttä laskiais-päivän
yötä vielä kestää, vaikka olisikin suuni päästöpäivän koittaessa jo
iäksi suljettu".
"Hyvästi sitten", huusi muut tanssikumppalit, "hyvästi uljas
lakin-tekijä, siksi kun taas tulemme yhteen".
Joukko siis jatkoi kulkuansa, tanssien ja laulaen, neljä soittoniekkaa
etupäässänsä. Mutta heidän johtajansa vei Simo Hanskuri huoneesensa ja
istutti hänet tuolille ruokakammarin takan viereen.
"Mutta missäs nyt on teidän tyttärenne?" kysyi Olivier. "Sehän meitä
miekkamiehiä tänne viettelee".
"Hän, totta puhuen, on omassa kammarissaan, Olivier naapuri; ja suorin
sanoin, hän on vuoteen omana".
"Vai niin -- no sitten minä tahdon mennä ylös hänen suruansa
lievittämään. Te olette keskeyttäneet iloni, Hanskuri kummi, ja siitä
olette minulle jotain palkkiota velkaa -- tämmöiselle lystiveikolle --
en huoli menettää sekä suunkostukettani että myös silmänhuvikettani. --
Vai vuoteen omana hän on?"
"Tapa moinen on mulla ja koirallain
Tytön sairahan luokse me riennämme ain'.
Jos tyttösehen pipi sattuvi vaan,
Me kaks' koht' joudumme katselemaan.
Ja kun kuolen -- pakkohan kuollakin lie!
Tapin aivan alle mua hautaan vie;
Suu auki tahtoisin loikua näin
Kanss' koirani pienoisen vierekkäin".
"Etkös voi edes silmänräpäyksen aikaa olla totinen, naapuri Proudfute?"
sanoi hanskuri; "minulla olisi vähän puheltavaa sinun kanssasi".
"Totinenko?" vastasi lakintekijä; "ykstotinenhan minä olen ollut kaiken
tään päivää. Tuskinhan minä avaan suutani, ettei siitä tule jotakin
kuolemasta, hautajaisista tai muista sellaisista -- ja nehän ovat
totisimmat puhe-aineet, joista minä tiedän".
"Pyhä Johannes auttakoon!" sanoi hanskuri. Eihän ne vaan lie enteitä?"
"Ei, ei vähääkään -- ei nuot mustat mietteet kumminkaan minun omaa
kuolemaani ennusta. Minä olen syntynyt onneatuovan tähden vaikutuksen
alla ja aion elää vielä viisikymmentä vuotta eteenpäin. Mutta muistanpa
tuota mies-parkaa -- tuota Douglas'in seuralaista, jonka hakkasin maahan
Pyhän Valentin'in päivän aatto-yönä -- hän kuoli viime yönä --se asia
minun omaatuntoani rasittaa ja nostaa tuommoisia surullisia ajatuksia.
Voi, Simo vaari, meille miekkamiehille, jotka vihan-vimmassamme verta
vuodatamme, tulee toisinaan raskas hetkinen --soisinpa joskus ettei
puukkoni koskaan olisi leikannut muuta kuin villalangan päitä".
"Ja minä soisin ettei minun puukkoni olis koskaan leikannut muuta kuin
pukin nahkaa, sillä onpa se joskus omiin sormiinikin luiskahtanut.
Mutta hyvin voitkin säästää katumustasi tällä erää; ei siinä kahakassa
tullut muuta kuin yksi mies vaarallisesti haavoitetuksi -- se oli se,
jolta Heikki Seppä hakkasi käden poikki, ja se on jo terve. Se on Musta
Oventin, yksi ritari Juhana Ramornyn miehistä. Hänet lähetettiin salaa
pois hänen kotipaikallensa, Fifen lääniin".
"Mitä! Musta Oventinkö? -- No sehän juuri on sama mies, jota Heikki ja
minä -- me kun aina taistelemme olkapää olkapäässä -- sivalsimme
molemmat yht'-aikaa, niin kuitenkin, että minun sivallukseni kerkesi
silmänräpäystä ennen. Pelkäänpä siitä vielä pahempaakin tulevan, ja
niin ylituomarikin pelkää. -- Vai hän on tullut terveeksi? No sitten
voin olla iloinen, ja koska et tahdo antaa minun nähdä kuinka sievältä
Katri yötröijyssänsä näyttää, niin lähden täältä Griffin'in ravintolaan
minun tanssikumppalieni luokse".
"Ei, viivy vielä hetkinen. -- Sinä olet Wynd'in Heikin hyvä ystävä ja
olet ottanut yhden ja toisen hänen töistänsä omikses, tään äsköisen
muun muassa. Soisinpa että myös voisit puhdistaa hänet toisistakin
pahanteoista, joista huhu häntä syyttää".
"No, senpä vannon miekkani kahvan kautta, että ne syytökset ovat
valheita, mustia kuin helvetti, Simo vaari! Mitä! -- teräs ja kilpi!
eikö miekkamiehet pitäisi yhtä?"
"No, no, naapuri lakintekijä, maltapas nyt vaan mielesi; voisit sinä
nyt tehdä sepälle ystävyyden työn, jos tämän asian oikealle tolalle
saattaisit. Minä olen valinnut sinut neuvoittelukumppalikseni tässä
asiassa -- en juuri siksi, että pitäisin sinua viisaimpana päänä
Perth'in kaupungissa, sillä niin sanoen valehteleisin".
"Niin, niin", vastasi itseensä tyytyväinen lakintekijä; "kyllähän minä
tiedän missä vikani on -- te viisaat miehet pidätte meitä kiivaita
miehiä houkkapäinä -- olenpa mar' minä kuullut ihmisten sanovan Wynd'in
Heikkiä siksi sen seitsemänkin kertaa".
"Sointuupa myös viisas ja kiivas yhteen sangen hyvin", virkkoi
hanskuri; "mutta olethan sinä hyväsydäminen mies, ja rakastat
luullakseni kumppalias. Meidän välimme hänen kanssaan, katsopas, on
tätä nykyä sangen huono. Tiedäthän että on ollut vähän puhetta
naimisliitosta minun tyttäreni Katrin ja Heikki Sepän välillä?"
"Olen ma kuullut lintusten jotain semmoista laulelevan Pyhän Valentinin
päivän aamun perästä. -- Voi! se, jolle Perth'in kaupungin Kaunotar
tulee omaksi, on onnellinen mies -- vaan pilaa sentään avioliitto myös
monta iloista poikaa. Minäkin hiukan kadun -- --"
"Heitä jo nyt hiiteen katumuksesi täksi kertaa", keskeytti
hanskuri joksenkin närkkäästi. "Katsopas, Olivier, muutamat noista
juoru-ämmistä, joiden aina pitää pistää nenänsä jokamiehen puuroon,
ovat panneet sen huhun liikkeelle, että muka Heikki seurustelee
laulutyttöin sekä muiden senkaltaisten kanssa. Se kävi Katrin
sydämelle, ja minäkin katsoin loukkaukseksi lapselleni, että seppä
juuri sinä päivänä, jolloin hänellä vanhan tavan nojassa olisi ollut
kyllä tilaisuus ajaa asiatansa edemmäksi, ei tullutkaan pitämään seuraa
Katrille, niinkuin Valentini-kumppanin olisi sopinut, vaan antautui
kumppaliksi mokomille. Senvuoksi minä vanha kiivas hupsu, kun Heikki
myöhään Valentinin päivän iltana tuli tänne, en päästänytkään häntä
sisään, vaan käskin hänen mennä takaisin kotiinsa sen kumppalin luo,
jonka hän sinne oli jättänyt. En ole tavannut häntä sen jälkeen, ja
olen ruvennut ajattelemaan, että kenties olin kovin hätäinen. Katri on
ainoa lapseni, ja ennen soisin häntä haudan kuin irstailijan omaksi.
Mutta luulinpa tähän saakka tuntevani Heikin perin pohjin, niinkuin
oman poikani. En voi uskoa että hän meille on voinut semmoista
häväistystä tehdä, ja saattaapa olla, että hän sen syytöksen saisi
poisselitetyksi. Minua neuvottiin kysymään Dwining'iltä, jonka
sanottiin tulleen vastaan, silloin kun Heikki tuota valittua kumppalia
talutteli -- ja jos saa hänen sanojaan uskoa, se tyttö oli sepän
serkku, Johanna Letham. Mutta tiedänhän että tuo apteekkari aina puhuu
toista kielellänsä, toista irvistyksillänsä. -- Sinulla, Olivier, on
liian vähän älyä -- kovin tarkka rehellisyys, arvelin sanoa, että voisit
valehdella -- ja koska Dwining puhui vähän sinnepäin, että muka sinäkin
sen tytön näit -- --"
"Minäkö hänet näin, Simo Hanskuri! Sanooko Dwining minun nähneen sen
tytön?"
"Ei juuri niin -- vaan hän sanoi sinun _kertoneen_ hänelle, että
tapasit sepän semmoisessa seurassa".
"Hän valehtelee ja minun tekisi mieleni survoa hänet mäsäksi
huhmaressa!" sanoi Olivier Proudfute.
"Mitä? Etkös siis koskaan ole kertonut hänelle semmoisesta
kohtauksesta?"
"Mitäs siitä jos niin teinkin?" sanoi lakintekijä. "Vaan eikö
hän vannotulla valalla luvannut, ettei kenellekään muulle
kuoleman-alaiselle kertoisi, mitä hänelle olin jutellut? Ja siksi on
hän, sitä teille kertomalla, tehnyt itsensä valapatoksi".
"Et sinä siis", kysyi taas hanskuri, "kohdannutkaan seppää tuommoisessa
kevytmielisessä seurassa?"
"No hiisi! kenties kohtasin, kenties en. Ajatelkaa vaan, Simo vaari --
olenhan minä jo neljä vuotta ollut nainut mies -- kuinkas te siis
voitte luulla minun muistavan minkänäköinen on laulutytön sääri, tai
hänen hameensa pitsipäärmäys, tai millä lailla hänen jalkansa
kepsuttelee j.n.e. Ne asiat minä jätän naimattomille hulivileille,
semmoisille kuin Heikki ystävälleni".
"Summa on siis se", sanoi hanskuri, kovasti suuttuneena, "että sinä
kohtasit häntä Valentinin-päivänä kulkemassa julkisella kadulla -- --"
"Eipä toki niin, naapuri. Minä kohtasin häntä yhdellä Perth'in
kaupungin syrjäisimmistä, pimeimmistä raitesta pyrkimässä suoraa tietä
kotiansa kohti. Kaluja ja kiluja hän, niinkuin kohtelias teikkari
ainakin, kantoi kaikkia -- rakas koira oli toisella käsivarrella,
toisella käsikynkällä talutti hän itse lutkaa -- sievännäköinen minun
mielestäni kylläkin".
"No, Pyhä Johannes auttakoon!" virkkoi hanakuri, "tämäpä on semmoinen
häväistys, että vihan vimmassa tekisi mieli luopua kristin-uskostaan ja
kääntyä Mahomedin palvelijaksi! Mutta eipä seppä enää saa tyttärestäni
nähdä vilaustakaan! Mieluummin antaisin Katrin mennä Vuoristoon, jonkun
paljassäären vuorirosvon kumppaliksi, kuin naittaisin hänet miehelle,
joka tämmöisenä aikana niin vähän huolii kunniastaan sekä siveyden
vaatimuksista -- Hyi semmoista!"
"Hist, hist, Simo vaari!" vastasi vapaamielinen lakintekijä; "te ette
muista: nuoruus ja hurjuus! He eivät pitäneet kauan seuraa -- totta
puhuen minä vähäisen väijyskelin -- ennen päivännousua näin sepän
jälleen saattavan maakuljeksija-prinsessaansa Pyhän Neitsyen portaille,
että tyttö Tay-jokea myöten saisi Perth'istä pois lähteä. Ja sen
tiedän, sillä niiltä kävin kuulustamassa, että tyttö jaalassa meni
Dundeehen. Se oli siis, niinkuin näette, vaan tuommoinen pieni nuoren
miehen kepponen".
"Ja hän tuli tänne", sanoi Simo katkerasti, "tyttäreni puheille, vaikka
hänellä samalla aikaa oli portto kotona odottamassa! Mieluummin
kuulisin hänestä, että hän on koko tusinan miehiä tappanut! -- Ei tästä
auta sen enempää puhua -- varsinkaan ei auta, jos sinä puhut, Olivier
Proudfute, joka, josko et itse lienekään samanlainen, kuitenkin
mielelläs tahtoisit olla. Vaan --"
"Kuulkaas, älkääs sitä toki noin pahaksi panko", virkkoi Olivier, joka
nyt rupesi ajattelemaan, mitä pahaa hänen lörpöttelemisensä oli tehnyt
hänen ystävälleen, ja mihinkä vimmaan Heikki oli kiihtyvä, kun saisi
tietää, että lakintekijä oli kielinyt asian, vaikka kohta se oli
tapahtunut enemmän turhamielisyydestä, kuin pahalla tarkoituksella.
"Ajatelkaa", jatkoi Olivier, "että nuoruudella on omat vikansa. Kiusaus
voi saattaa ihmisen tämmöiseen kepposeen, ja rippituolissa niistä
jälleen pääsee puhtaaksi. Enpä huoli salata teiltä, että, vaikka minun
vaimoni on niin kelpo aviokumnppali kuin suinkin joku tässä
kaupungissa, minä itsekin -- --"
"Suu kiinni, sinä hupsu suupaltti", sanoi hanskuri tulisimmalla
vihastuksella; "sinun lempiseikkasi ja tappelusi ovat kaikki yhtä
tyhjää valhetta. Jos et voi olla valehtelematta, koska se sinun
luonteeses näkyy kuuluvan, miksi et kumminkaan keksi semmoisia
valheita, joista sinulle olisi jotain kunniaa? Enkö minä näe aivan
sinun läpitses, niinkun näen tulen huonon lyhdyn sarvisten seinäin
läpi? Enkö minä vai tiedä, sinä likainen mätälankojen kutoja, että jos
vaimos olisi sattunut kuulemaan taannoisen kerskauksesi, sinä yhtävähän
uskaltaisit ikinä enää astua oman talosi kynnyksen yli, kuin mittaella
miekkaa kahdentoistavuotisen poikasen kanssa, joka ensikertaa eläissään
on tempaissut teräksen ulos tupesta? Pyhä Johannes auttakoon! Eipä se
olisikaan muuta kuin ansaittu palkka sun kielimistäs, jos veisin
Marketalles tiedon sinun lysteistä kerskauspuheista".
Lakintekijä, tämän uhkauksen kuullessaan, säpsähti, aivan kuin nuoli
olisi äkkiä vingaissut hänen päänsä ohitse. Ja hänen äänensä vapisi,
kun hän vastasi: "Kuulkaas, hyvä Hanskuri vaari, kylläpä te liian paljo
harmaisin hiuksihinne turvaattekin. Muistakaa toki, hyvä naapuri, ettei
näin nuoren miekkamiehen sopisi teidän kimppuhunne käydä. Ja mitä minun
Markettaani koskee, niin luotan täydesti teihin; sillä en tunne ketään,
joka olisi vähemmin kuin te taipuvainen perheellistä rauhaa
häiritsemään".
"Älä siihen liioin luota, sen houkkapää" virkkoi vimmainen hanskuri,
"vaan korjaa luusi sekä tuo tynkkä, jota pääkses sanot, pois käsistäni,
etten minä lainaa takaisin viittä minuuttia nuoruuteni ajasta ja
muserra sun kalloas!"
"Te olette tätä Laskiais-iltaa liian iloisesti viettäneet, naapuri",
virkkoi lakintekijä, "ja minä nyt siis sanon teille jäähyväiset --
huomenna, kun taas tavataan, ollaan paremmat ystävykset".
"Ulos huoneestani nyt täksi kertaa!" huusi hanskuri. "Oikeinpa hävettää
minua, että tuommoinen joutava juorupussi kuin sinä on voinut saada
sydämeni näin liikutetuksi -- Sinä pöllö -- raato -- kielilerkku
narri!" huusi hän vielä jäljestä, kun lakintekijä läksi, ja sitte hän
vaipui tuolille. "Ettäpä tuommoinen ijän-ikuinen valehtelija ei osannut
nyt keksiä jotain valhetta ystävänsä häpeän peitoksi! Ja minä -- mitäs
minä sitten olen, joka toivon että tämä törkeä häväistys minua sekä
minun tytärtäni vastaan olisi tullut jollakin peitetyksi? Vaan niin
suuressa arvossa minä pidin Heikkiä, että olisin hartaasti uskonut
kömpelöimmänkin valheen, minkä tuo juorueleva pöllö olisi syöttänyt
minulle. Mutta -- mitäs siitä apua, että sitä asiaa ajattelen. Meidän
kunniallinen nimemme on pidettävä puhtaana, vaikka kaikki muu menisi
nurin narin".
Sillä välin kun hanskuri näin päivitteli sitä, että mielipahakseen oli
saanut vahvistuksen jutulle, jota mielellään olisi pitänyt valheena,
oli ulos-ajetulla morrice-tanssijalla, tämän Helmikuun-yön pimeydessä
ja kylmyydessä, aikaa mietiskellä mitä tuosta hanskurin
hillitsemättömästä vihastuksesta oli syntyvä.
"Mutta ei se vielä ole mitään," ajatteli hän itsekseen, "Wynd'in Heikin
vimmastuksen rinnalla. Onpa hän joskus surmannut miehen paljon
vähemmästäkin syystä, kuin vihan laittamisesta hänen sekä Katrin ja
tuon tulisen vanhan ukon välille. Tosiaankin olisi ollut viisaampi
sanoa, etten ollut nähnyt mitään. Mutta halu olla olevinani aika
lystiveikko -- niinkuin muuten todella olenkin -- kokonaan sai vallan
minussa. Olisiko minun nyt parempi mennä noihin pitoihin Griffin'in
krouvissa loppuun asti osaa-ottamaan? Mutta sitten Marketta toruu, kun
kotiin tulen -- vaikka pitäisihän mulla nyt pyhäpäivänä olla jotain
etuoikeuksia. Niin, nyt tiedän -- en lähdekään krouviin -- lähdenpä
vaan sepän luo, joka varmaankin on kotona, koska ei kukaan ole nähnyt
häntä täänpäiväisissä ilon-pidoissa. Minä koetan päästä sovintoon hänen
kanssaan ja tarjoun sovinnonhierojaksi hänen sekä hanskurin välillä.
Heikki on yksinkertainen, suora mies, ja vaikka hän kahakassa, arvelen
ma, lieneekin vankempi minua, voinpa kuitenkin puheessa taivuttaa hänet
vaikka kuinka tahdon. Kadut nyt jo ovat rauhalliset -- yö on myös
pimeä, ja voinhan paitsi sitä pujahtaa pois tieltä, jos reuhaajoita
kohtaan. Kyllä ma lähden sepän luokse, ja kunhan saan hänet
lepytetyksi, vähät minä sitten huolin Simo ukosta, St. Ringan auttakoon
minut vaan ulos tään-yöllisestä pulasta, kyllä mä sitten ennen leikkaan
kieleni poikki, kuin toistamiseen saatan sillä pääni tämmöiseen
vaaraan! Tuo ukkokin tuossa, kun sydämensä oli kiihtynyt, näytti
pikemmin semmoiselta, jonka virkana on härän nahkaisten kylterien
halkaiseminen, kuin vuohennahkaisten sormikkaitten leikkaaminen".
Näissä miettein mahtava Olivier astui nopeasti, vaikka niin hiljaa kuin
mahdollista, Wynd-kadulle päin, missä niinkuin lukijat jo tietävät,
sepällä oli asuntonsa. Mutta kova onni ei ollut vielä tehnyt kaikkia
kepposiansa lakintekijälle. Poiketessaan Isollekadulle, kuuli hän aivan
likeltä musiikin rämähdyksen ja sitten pitkää hurraamista.
"Ne on iloiset kumppalini, morrice-tanssijat", ajatteli hän. "Tuntisin
minä ukko Jeremiaksen kitarrin vaikka sadastakin. Annas kun koetan
päästä kadun poikki, ennen kuin he ovat ohitse menneet. Jos he minut
keksivät, niin luulevat minun olevan jollakin pienellä salaisella
retkellä, ja se on lisäävä mainettani miekkamiehenä".
Tässä halussaan tulla kuuluksi lystiveikkoin sekä uljasten
miekkamiesten joukossa, jota kuitenkin hänen sydämensä pohjasta
varovaisuus vähän vastusteli, yritti lakintekijä pujahtaa kadun poikki.
Mutta pauhaajoilla, ketä lienevätkin olleet, oli tulisoihdut kädessä ja
näiden valo sattui Olivier'iin, jonka puku paitsi sitä, vaalean
värillisyytensä vuoksi, oli sitä näkyvämpi. Yleinen huuto: "Saalista,
saalista!" kajahti, voittaen soittoniekan rämpätyksen, ja ennen kun
lakintekijä oli vielä kerjinnyt päättää, oliko parempi paeta vai pysyä
paikallaan, tarttui jo häneen kaksi nopsaa nuorta miestä, jotka olivat
puetut eriskummallisiin naamiopukuihin, ollen olevinansa metsäläisiä,
ja heiluttelivat suuria nuijia kädessään. He lausuivat hänelle
synkällä äänellä: "Antau vangiksi, sinä hely- ja hetale-mies! Antau,
tulkoon apua tahi ei, muuten, sen takaamme, olet kohta kuollut
morrice-tanssija!"
"Kellekäs minun pitää antautua vangiksi?" kysyi lakintekijä vapisevalla
äänellä. Sillä vaikka hän näki joutuneensa keskelle naamiojoukkoa, joka
vaan lystiä piti, huomasi hän kuitenkin samassa, että he olivat paljon
korkeampaa säätyä, ja häneltä masentui rohkeutensa, jota hän olisi
tarvinnut, pitääkseen paikkaansa leikissä, missä alhaisemmalle helposti
saattoi käydä pahasti.
"Vieläkö puhut vastaan, orja?" vastasi toinen naamusmies, "ja pitääkö
mun, kohta paikalla sinua löylyttämällä, todistaa että sinä olet
vanki?"
"Ei millään muotoa, mahtavat Indian miehet", vastasi lakintekijä,
"kyllähän minä kernaasti olen teille mieliksi".
"Tule sitten", käskivät kiinni-ottajat, "tule sitten kumartamaan
Naamiopelein Keisaria, Tanssijain Kuningasta sekä Yöretkien
Suuriruhtinasta, ja selittämään minkä oikeuden nojassa olet niin rohkea
ja täällä jaloillas kepsuttelet, kilkuttelet sekä kenkänahkaa
kuluttelet hänen valtakuntansa rajain sisässä, käymättä hänelle veroa
maksamassa. Etkös tiedä, että sillä olet tullut maankavaluuteen
syypääksi?"
"Se olisi liika rangaistus mielestäni", virkkoi Olivier parka, koska en
tietänytkään teidän armollisen herranne pitävän valtaansa tänä yönä.
Mutta kyllä mielelläni tahdon maksaa sakkoa rikoksestani, jos
lakintekijä-paran kukkaro saanee sen sovittaa viinikannullisella tai
jollakin muulla sentapaisella".
"Viekää hänet keisarin eteen!" huusivat kaikki yhtä suutansa, ja
morrice-tanssija vietiin hoikan, mutta norjan ja sievännäköisen
nuorukaisen eteen, jolla oli komea puku. Vyö sekä kruunu olivat
riikinkukon sulkasista, joita silloin tuotiin Itämailta asti ja
pidettiin kovin harvinaisina ihmeinä. Yllään hänellä oli lyhyt tröijy
sekä ihokas partin-nahasta, jota paitsi hän oli ylt'-yleensä puettu
ihonkarvaiseen silkkiin, niin että hän kokonaan oli sennäköinen,
jommoiseksi Indian kuninkaita silloin luultiin. Jalassa oli virsut,
punaisilla silkkipauloilla kiinnitetyt, ja kädessä jonkunlainen viuhka,
jommoisia korkeasukuiset rouvat siihen aikaan käyttivät, myöskin tehty
vihkoksi eli tupsuksi kokoon sidotuista riikinkukon sulkasista.
"Mitä miehiäsi sinä olet", kysyi Indialais-kuningas, "joka uskallat
sitoa morrice-tiukusia aasin kavioihin? -- Kuules, veikkonen, puvustas
päättäin luulisi sinun olevan meidän alamaisiamme, koska meidän
valtaamme kuuluu koko Lystilän kansa, kaikenlaiset naamiomiehet sekä
soittoniekat siihen luettuna. -- Mitä! -- onkos sulla kieli
kammitsassa? Hän on viiniä vailla -- tarjotkaa hänelle pähkinällinen
sekt-viiniä".
Summattoman suuri ontelo kurpitsi, täynnä sekt-viiniä kohotettiin
pahantekijän huulille, ja samassa kuningas käski: "Pureppas nyt tää
pähkinäinen rikki, ja tee se somasti, ilman irvistelemättä".
Mutta Olivier'ia, vaikka hän ei suinkaan olisi hylännyt kohtuullista
siemausta tarjona olevata hyvää viiniä, kuitenkin peloitti tuo iso
määrä, jota häntä käskettiin nielemään. Hän otti kulauksen ja sitten
anoi armoa.
"Älkää pahaksi panko, armollinen majesteetti, vaan minulla on vielä
pitkä matka, ja jos kulauttaisin suuhuni kaiken tuon mitan, jota te,
armollinen kuningas, hyväntahtoisesti tarjootte ja josta nöyrimmästi
kiitän, niin en enää pääsisi harppaamaan tään katu-ojankaan poikki".
"Vai sinulla on vielä nyt niin norjat jalat? No, hypähdäpäs sitten yksi
kerta -- haa! yks, kaks, kolme -- sepä oivallista! Ja vielä kerta --
kannustelkaapas häntä hiukan" -- yksi seuralaisista sivalsi Olivier'iä
kepeästi miekallaan -- "kas se oli paras hyppäys kaikista -- hän
hyppäsi aivan kuin kissa räystäs-kourussa! Tarjotkaa hänelle pähkinän
mehua vielä toistamiseen -- ei, ei väkisin -- hän on maksanut sakkonsa,
eikä siis ole ansainnut ainoasti vapauttansa, vaan vielä palkintoakin
lisäksi. Polvilles, mies, polvilles, ja nouse sitten Kurpitsin
ritariston jäsenenä! Mikäs on nimes? Ja antakoon minulle joku
miekkansa".
"Olivier on nimeni, hyvä herra -- kuninkaallinen majesteetti,
arvelinkin sanoa".
"Vai Olivier! No sittenhän jo kuulutkin Kaarle Suuren kahdentoista
sankarin joukkoon, ja sattumus tekee aiotun armon-osoitukseni
tarpeettomaksi. Nouse siis, Olivier Kattopäre, kunniallisen Kurpitsin
ritariston jäsen -- nouse Hullutuksen nimeen, -- sitten lähde omille
asioilles ja mene hiiteen".
Näin sanoen naamiojoukon kuningas sivalsi miekan lappeella lakintekijää
selkään sangen tuntuvasti. Olivier parka puolestaan kavahti ylös
suuremmalla nopsuudella, kuin mitä siihen asti oli hänessä nähty, ja
läksi, kiihtyen vauhdissaan hänen jäljestään kaikuvasta naurusta sekä
huudosta, juoksemaan niinkuin kettu, jota koirat ajaa. Tästä
juoksustaan ei hän lakannut, ennen kun oli saapunut sepän talon eteen.
Vasta silloin kun hän jo oli kerran oveen kolkuttanut, muisti
säikähtynyt lakintekijä, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ensin
miettiä, mitenkä hänen tulisi astua Heikin eteen ja pyytää anteeksi,
siitä että niin ajattelemattomasti oli ilmoittanut sepän salaisuuden
Simo Hanskurille. Ensimmäiseen kolkutukseen ei tullut mitään vastausta,
ja kenties lakintekijä, koska hänessä tällä lyhyellä, hänelle suodulla
mietintö-ajalla yllämainitut ajatukset nousivat, olisi luopunut
päätöksestään ja lähtenyt omaan kotiinsa, uskaltamatta sepän puheille
mennä. Mutta joku kaukaa kajahtava soiton-rämähdys nosti hänen
pelkonsa, että hän uudestaan voisi joutua saman iloisen naamiojoukon
käsiin, josta juuri oli päässyt. Hän kolkutti siis uudestaan sepän
oveen hätäisellä, vapisevalla kädellä. Kohta säikähdyttikin nyt häntä
Heikki Sepän syvä, vaikkei pahansointuinen ääni, joka huoneen sisästä
vastasi: "Kuka pyrkii sisään tällä hetkellä? -- Ja mikä on asiana?"
"Minä se olen -- Olivier Proudfute", vastasi lakintekijä. "Minulla
olisi lysti leikkipuhe sinulle kerrottava, Heikki veikkoseni".
"Vie hullutuksesi toisille markkinoille. Minä en ole tätä nykyä
leikkituulella", sanoi Heikki. "Mene tiehes -- en huoli nähdä ketään
tänä iltana".
"Mutta, veikkonen -- hyvä veikkoseni", jatkoi uljas miekkamies ulkona,
"minua pahat ilkiöt ajavat takaa, ja minä tahtoisin päästä sinun
katokses suojan alle!"
"Sinua hupsua!" vastasi Heikki. "Eihän yksikään tunkiokukko, ei
huonoinkaan niistä kaikista, joita on tappelutettu tänä laskiaisena,
viitsisi pöyristyttää höyheniään semmoisen petturin tähden kuin sinä
olet!"
Juuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää,
ja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän. Äänellä, joka
peittämättömästi kipeintä pelon tuskaa ilmoitti, huusi hän: "Vanhan
kumppaliutemme tähden sekä autuaan Pyhän Neitsyen vuoksi, päästä minut
sisään, Heikki, jos et tahdo saada nähdä kynnyksesi edessä veristä
ruumista, verenjanoisten Douglas'in miesten tappamaa miestä!"
"Se olisi häpeä minulle", arveli hyvänluontoinen seppä; "ja saattaishan
olla, että hänen henkensä todellakin on vaarassa. Onhan niitä
verenhimoisia haukkoja, jotka varpuseenkin iskevät yhtä hyvin kuin
haikaraan".
Tätä puoleksi ajatellen, puoleksi mutisten, avasi Heikki lujasti
teljetyn ja lukitun ovensa, aikoen ensin tarkastella vaaran
todellisuutta, ennen kun salli kutsumattoman vieraansa astua sisään.
Mutta samassa kun hän tirkisti ulos, asian laitaa tiedustellen, kiiti
Olivier sisään, niin kuin säikähtynyt metsäkauris viidakkoon, ja
kyykähti jo sepän takkavalkean ääreen, ennen kun Heikki oli kerjinnyt
katsahtaa oikealle sekä vasemmalle katua pitkin ja vakautua siitä ettei
ollut ketään vihollista pakolaista peräänajamassa. Seppä lukitsi siis
ovensa jälleen ja palasi kyökkiin, pahoilla mielin siitä, kun oli
surkuttelevaisuuden antanut häiritä itseään synkkämielisessä
yksinäisyydessään. Olisipa hänen toki pitänyt tietää, että tää hänen
pelkurimainen kaupunkilaisensa kovinkin helposti säikähtyi tyhjästä.
"Mitä se on?" virkkoi hän jotenkin kylmäkiskoisesti, kun näki
lakintekijän aivan huoletonna istuvan hänen valkeansa ääressä. "Mitä
hullua melua tää on, mestari Olivier? -- Enpä voi nähdä ketään
likimailla, joka sinulle aikoisi pahaa tehdä".
"Anna minulle juomista, veikko kulta", sanoi Olivier; "aivan olen
hengästyksissä, siitä kun tänne juoksin niin kovasti".
"Minä olen vannonut", virkkoi Heikki, "ettei tässä talossa tule mitään
iloa pidetyksi tänä iltana. -- Olen arkivaatteissani, niinkuin näet,
enkä vietä pyhää, vaan pidän paastoa. Sinä näyt jo saaneen kyllikses
väkeviä, täksi pyhäpäivän illaksi, sillä jo kielesi kangertelee -- jos
tahdot enempää olutta taihi viiniä, saat mennä muualle".
"Kyllä jo olen väkeviä liiaksikin saanut tän' iltana", virkkoi Olivier
raukka; "onpa minua melkein hukutettukin väkeviin juomihin. -- Tuota
hiiden kurpitsia! -- Annas mulle vaan tilkkanen vettä, veikko kulta --
et toki suinkaan antane minun sitä turhaan pyytää? Taikka, jos niin
tahdot, anna tuopillinen kylmää kaljaa".
"No, jos ei muuta", virkkoi Heikki, "se ei saa puuttua. Mutta mahtoipa
se ollakin aika vaara sulla, joka sinut nyt pakoittaa jompaakumpaa
noista mainituista juomista pyytämään".
Näin sanoen hän täytti tuopin läheisestä tynnyristä, ja antoi sen
vieraalleen. Olivier otti sen ahneesti, nosti sen suulleen vapisevalla
kädellä, ja joi sen tyhjäksi huulilla, jotka halusta värisivät; ja
vaikka juomansa oli sitä laihaa lajia, jota hän oli pyytänyt, oli
Olivier niin suuresti virvoituksen tarpeessa pelästyksen sekä edellisen
ilonpidon perästä, että hän, jälleen asettaessaan tuoppia pöydälle,
syvästi huoahti mielihyvästä, ja sitten pysyi ääneti.
"No, nyt kun olet saanut juomista, veli kulta", virkkoi seppä, "voit
virkkaa, mitä sulla oikeastaan on asiana? Missä ne ovat, jotka sinua
uhkaavat? Minä en huomannut yhtään ainoaakaan".
"Ei -- mutta oli niitä parikymmentä, jotka minut ajoivat tänne pakoon",
vastasi Olivier. "Vaan kun he näkivät meidät molemmat yhdessä, masentui
heidän rohkeutensa, joka saattoi heitä kimppuun käymään, koska taannoin
vaan oli yksi meistä heidän edessänsä".
"Älä nyt joutavia jaarittele, Olivier veikkonen", sanoi isäntä; "ei
minun mieleni nyt tee sille polulle".
"En minä joutavia puhukaan, St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä,
auttakoon! Hullu Rothsayn Taavetti, ja hoilottava Ramorny sekä koko se
muu joukko minut pysähdyttivät ja tekivät minulle ilkeää väkivaltaa" --
näin sanoen hän hieroi kipeää paikkaa. -- "He pakoittivat minut juomaan
suuhuni koko puolikollisen Malvoisier-viiniä".
"Sinä hulluttelet, mies -- Ramorny on kipeä, kuoleman kielissä! sitä
apteekkari kertoo jokapaikassa. He ja hän eivät suinkaan voi olla
liikkeellä sydänyöllä tuommoisia kepposia tekemässä".
"En tiedä sanoa", vastasi Olivier; "mutta näin minä sen joukkion
soihtujen valossa, ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, että heillä
oli samat lakit, jotka ompelin heille, joulun jälkeen. Ne ovat
tavatonta muotoa, ja tottahan minä oman neulani työn tunnen".
"No, voipihan olla, että sinulle on pahaa tehty", vastasi Heikki. "Jos
sinua todella joku vaara uhraa, laitatan sinulle vuoteen tähän
kammariin. Mutta sitten pitää sun sille kohta suistaa pääsi, sillä
minua ei nyt lorueleminen huvita".
"Ei, kyllä minä muuten olisin sinulle hyvin kiitollinen tarjotusta
yömajasta, vaan minun Markettani suuttuisi -- taikka ei hän oikeastaan
suuttuisi, sillä siitä minä vähät huolisin -- vaan asia on semmoinen,
että hän tämmöisinä pauhuisina öinä aina on tuhannessa pelossa,
kun hän tietää minulla olevan juuri saman luonteen kuin sinulla --
sanasta kohta kolahdus".
"No mene sitten vaan kotiin", sanoi seppä, "ja näytä hänelle, että
hänen kallis tavaransa on tallella -- kadut nyt ovat rauhalliset -- ja
ilman kursastelematta puhuen, minä tahtoisin olla yksin".
"Niin, mutta minun pitäisi ensin puhua sinulle tärkeästä asiasta",
vastasi Olivier, joka, vaikka ei uskaltanut jäädä, myös näkyi olevan
vastahakoinen lähtemään. "Meidän kaupungin neuvostossamme on ollut
melua tuosta seikasta, joka tapahtui Valentin'in päivänä. Ylituomari
kertoi minulle vielä noin neljä tuntia sitten, tehneensä Douglas'in
kanssa sen sopimuksen, että riita ratkaistaisiin kahdentaistelulla,
johon yksi vapaa aateliston mies pantaisiin kummaltakin puolelta.
Meidän tuttavamme Pirun Rikard on, siksi kertaa huolimatta
aatelisnimestään, pitävä Douglas'in sekä muiden aatelisherrain puolta,
ja kauniin kaupunkimme puolesta tulee jommankumman meistä kahdesta
taistella. Ja on nyt asia semmoinen, että minä, vaikka kyllä olen
vanhempi porvari kuin sinä, suostuisin sen ystävyyden ja rakkauden
tähden, joka aina on ollut meidän välillämme, antamaan sinulle
etusijan, itse tyytyen tuohon vähempi-arvoiseen sauvamiehen
virkaan".[26]
Heikki Seppä, vaikka suutuksissa, ei saattanut olla hymyilemättä.
"Jos se seikka sinua huolettaa ja estää menemästä levolle sydän-yön
aikana, niin voin huolesi helposti huojentaa. Et sinä saa menettää tätä
sinulle tarjottua kunniaa. Minä jo olen ollut aikanani parissa
kymmenessä kahdentaistelussa -- liian, liiankin monessa. Sinulla,
luullakseni, ei ole vielä koskaan ollut tilaisuutta taistella muun kuin
puisen soldanisi kanssa. Kohtuutonta -- vääryyttä -- vasten kaikkea
ystävyyttä olisi, jos minä ystävällisen tarjouksesi omaksi hyväkseni
väärinkäyttäisin. Mene siis vaan kotiin, veikko kulta, ja älköön tuon
tarjona olevan kunnian menettämisen pelko sinun untas häiritkö. Ole
sinä huoleti, kyllä sinä saat taistelunvaatimukseen vastata, niinkuin
sinulla onkin täysi oikeus, koska tuo raaka roisto sinulle pahaa teki".
"Suurkiitos, paljon kiitoksia", virkkoi Olivier, joka ystävänsä
arvaamattoman myöntyväisyyden kautta joutui pahasti hämille; "oletpa
sinä, kun oletkin, uskollinen ystäväni, jona sinua aina olen pitänyt.
Mutta minunkin ystävyyteni sinua kohtaan on yhtä suuri kuin sinun
ystävyytesi minua kohtaan. En minä -- sen vannon St. Johanneksen nimen
kautta! -- tahdo sinulle vahinkoa tehdä tähän taisteluun menemällä. Ja
nämät sanat nyt sanottuani, olen vapaa kaikesta kiusauksesta, sillä
ethän toki soisi minun tulevan valapatoksi, vaikka pääsisinkin sillä
pariinkymmeneen kahdentaisteluun osalliseksi".
"Kuules, Olivier", sanoi seppä, "tunnustapas nyt koreasti vaan, että
sinua peloittaa. Tunnusta nyt vaan suora totuus kerrassaan; muuten
jätän sinut tähän pulaan ja sinä saat koettaa tulla toimeen siinä
asiassa niin hyvin kuin voit".
"Ei, veikko kultaseni", vastasi lakintekijä, "tiedäthän, että minä en
koskaan ole ollut pelkuri. Mutta, totta puhuen, tuo rosvo on hurja
mies; ja minulla on vaimo -- Marketta rukka, niinkuin tiedät -- ja
pieniä lapsukaisia -- vaan sulla -- --"
"Ja minulla", keskeytti häntä Heikki äkisti, "ei niitä ole eikä ikinä
tule olemaan".
"No niin juuri -- ja koska seikka on semmoinen -- niin soisin
mielummin, että sinä menisit siihen taisteluun minun sijastani".
"No, Pyhä Neitsyt auttakoon, veikkoseni!" sanoi seppä, "onpa sinua
helppo saada narratuksi! Etkös ymmärrä sinä houkkapää, että ritari
Patrik Charteris, joka on lystikäs mies, ainoasti teki pilaa sinusta.
Luuletkos että hän meidän kaupungin kunnian uskaltaisi uskoa sinun
käsiisi, taikka että hän sinulle antaisi etusijan, kun niin tärkeä asia
on puolustettava? Henk'-risti! mene sinä vaan kotiin, pyydä että
Marketta sitoisi sinulle lämpimän yömyssyn päähäsi, hanki itselles
aamulla lämmin suurus sekä ryyppy paloviinaa -- sitten taas jaksat
hakkaella tuota laivan kokkaa eli puista soldanias, joksi sinä sitä
sanot, ainoata esinettä, johon ikinä olet uskaltava läimäyttää aika
miehen sivallusta".
"Vai niinkö sinä puhut, veikkonen?" vastasi Olivier, jonka sydän oli
hyvin kevennyt, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi näyttää suuttuneelta.
"Vaan en minä sinun äreästä mieli-alastasi huolikaan. Hyväksi onneksi
sinulle et voikaan kiusata minua siihen määrään, että kärsivällisyyteni
katkeaisi. Ei enempää siitä -- olemmehan me ystävykset, ja tää on sinun
huoneesi. Miksi Perth'in kaupungin molemmat parhaat miekat
kalskahtaisivat vastakkain? Tiedänhän minä että nyt olet pahalla
tuulella, ja annan siis sinulle anteeksi. -- Vai on se riita todella
pois sovitettu?"
"Yhtä lujaksi on se sovinto tehty, kuin vasaralla kiinnilyöty
kahleenlenkki", sanoi seppä. "Kaupunki on tuolle Johnston'ille antanut
kukkarollisen kultaa, siitä hyvästä, ettei hän vapauttanut heitä
Olivier Proudfute nimisestä rauhattomasta veitikasta, silloin kun tämä
oli kokonaan hänen armoissaan. Ja tuon saman kultakukkarollisen edestä
on meidän ylituomari saanut Unettoman saaren, jonka kuningas hänelle
suopi -- sillä kuninkaanhan aina lopulla on kaikki maksettava. Ja näin
tuli ritari Charteris'in omaksi tuo sievä saari, joka on juuri
vastapäätä hänen linnaansa, ja kaikki kunnia on säilytetty molemmin
puolin, sillä mitä meidän ylituomarillemme on annettu, se on,
ymmärräthän, ikäänkuin annettu meidän kaupungillemme. Paitsi kaikkea
sitä on Douglas Perth'istä lähtenyt pois ja marssilla Eteläisiä
vastaan, joita, niin sanotaan, tuo maanpetturi, March'in kreivi, on
rajalääneihimme kutsunut. Täten on siis nyt meidän kaunis kaupunkimme
kuitti hänestä sekä hänen joukkiostaan".
"Mutta kuinkas -- Pyhän Johanneksen nimeen! -- tää kaikki on tullut
tehdyksi?" kysyi Olivier. "Eihän siitä ole kenenkään neuvoa
kuulusteltu".
"Näin, katsopas, Olivier veikkonen, arvelen minä asian käyneen. Se
mies, jolta minä käden poikki silvoin, kuuluu olleen ritari Ramornyn
palvelijoita; hän on nyt paennut pois kotiseudulleen, Fifen lääniin,
jonne ritari Ramorny itsekin on tullut maanpakolaisuuteen tuomituksi,
kaikkein rehellisten ihmisten mielihyväksi. Mutta jokainen asia, josta
ritari Ramorny joutuu kiinni, samassa myös koskee toista, vielä
suurempaa herraa -- niin Simo Hanskuri taisi selittää ritari
Charteris'ille. Jos asia on niin kuin luulen, on mulla siis suuri syy
kiittää Jumalaani sekä kaikkia pyhiämiehiä siitä etten pistänyt häntä
kuoliaksi, silloin kun sain hänet tikapuilta kiinni".
"Ja onpa minunkin sitten syytä kiittää Jumalaa sekä kaikkia pyhiämiehiä
hyvin hartaasti", virkkoi Olivier. "Sillä, niinkuin tiedät, seisoin
silloin takanasi, ja -- --"
"Älä loruele siitä enää, jos olet viisas -- lainpykälä kuninkaallisen
suvun jäsenten sivaltamisesta on ankara", sanoi seppä. "Paras on olla
sormin koskematta hevosenkenkään, ennen kun se on jäähtynyt. Vaan koko
se asia on nyt poispeitetty".
"Jos niin on", vastasi Olivier osaksi hämillään, vaan vielä enemmän
hyvillään tuosta asioita paremmin tuntevalta ystävältään saadusta
tiedosta, "on minun syytä mennä valittamaan ritari Charteris'in
käytöksestä, hän kun teki pilaa kunniallisesta porvarista, vaikka on
meidän kaupungin oma ylituomari".
"Tee niin, Olivier. Vaadi häntä kahdenmiekkasille, niin hän käskee
palvelijansa ussuttaa koirat sinun kimppuun. -- Mutta kuules, yö jo
kuluu -- tahdotko valvoa kaiken yötä."
"En, vaan olisi minulla vielä yksi sananen sinulle puhuttavana, veikko
kultaseni. Mutta kaikkein ensiksi vielä tuopillinen sinun kylmää
kaljaasi".
"Rutto sinuun, sinä hupsu! Teetpä että soisin sinun olevan siinä
paikassa, missä kylmistä juomista on puutos. -- He, kulauta nyt kitahas
vaikka koko puoliskollinen, jos tahdot".
Olivier otti toisen tuopillisen, mutta joi, taikka oli juovinansa,
hyvin verkalleen, saadakseen enemmän aikaa miettiä, millä tavalla toisi
esiin toisen puhuttavansa, joka, sepän ollessa par'aikaisella
närkkäällä tuulella, näytti vähän arkaluontoiselta. Viimein ei
kuitenkaan hänelle johtunut mikään sen parempi neuvo päähän, kuin että
kohtisuoraan ryhtyi asiaan, sanoen: "Minä tapasin Simo Hanskurin tänä
iltana, veikkonen".
"Vai niin", vastasi seppä syvällä, tylyllä äänellä; "ja jos olet
tavannut, mitä se minua koskee?"
"Eipä muuten -- ei muuten", jatkoi hämille joutunut lakintekijä.
"Arvelinpa, tahtovasi saada tietää sen, että hän minulta tyystin
kuulusteli, olinko nähnyt sinua Valentinin päivänä, tuon kahakan
jälkeen, joka oli Dominikolais-luostarin edustalla, ja minkälaisessa
seurassa sinä tavatessamme olit".
"Ja tietysti sinä kerroit tavanneesi minut laulutytön seurassa, tuossa
pimeässä raitissa tuolla?"
"Tiedäthän, Heikki, etten osaa valehdella. Mutta minä sain hänet sitten
kokonaan leppymään".
"Millä keinoin, sanopas se, ole niin hyvä?" kysyi seppä.
"Sainpa mar' tällä keinolla: -- Simo vaari, sanoin ma, te olette vanha
mies, ettekä enää käsitä meitä, joiden suonissa nuoruus virtaa
elohopean tavalla. Te luulette, sanoin mä, hänen pitävän tuosta
tyttösestä ja sen olevan hänellä piilossa jossain nurkassa täällä
Perth'issä? Eipä suinkaan -- minä tiedän ja voin vaikkapa valallakin
vakuuttaa, sanoin ma, että se tyttönen seuraavana aamuna varhain läksi
pois hänen kodistansa ja meni Dundeehen. Katsopas -- enkö vai ole
auttanut sinua pois pulasta?"
"Kyllä kai olet, kun oletkin, ja jos minun suruni ja harmini tällä
hetkellä voisi vielä jostain seikasta enetä, se enenisi siitä, että kun
minä jo olen lietteessä ja vetelässä näin syvällä, sinun kaltaisesi
aasin muka pitää tulla ja kömpelöillä kavioillaan painaa pääni kokonaan
upoksiin. Pois nyt täältä, ja kohdatkoon sinua semmoinen onni,
jommoista ansaitsisit, sillä sitten, luullakseni, pian saisit
kellettää, nurin niskat väännettyinä, lähimmässä katu-ojassa".
"Hah, hah, haa!" nauroi Olivier vaikka vähän väkinäisesti. "Oletpa aina
lysti poika! Mutta ilman leikkiä puhuen, Heikki veikkoseni, etköhän
tulisi pienelle kävelylle mun kanssani, aina talolleni asti?"
"Hiisi sinut vieköön, en tule!" vastasi seppä.
"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet", sanoi Olivier.
"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde", vastasi seppä.
"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä
teräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä
astunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja
niin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään
käydä minun kimppuuni".
"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin
lähdet".
"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla
tuulella", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.
"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää
koskaan tulisi minun silmieni eteen!"
Seppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan,
matkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa
sekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta
Loncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan
sepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen
mies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova
läimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi
siihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut,
kerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.