Voi siemynkin jos valtaa sais,
Mi sielun tuskan sammuttais!
Bertha.
Me olemme saattaneet ilmi rippituolin salaisuudet; eivätpä ole
sairashuoneenkaan salaisuudet meiltä peitetyt. Pimennetyssä kammarissa,
missä voiteita ja rohtoja seisoi, näyttäen että lääkäri oli täällä
virkatoimissaan häärinyt, makasi vuoteella pitkä, laiha mies, puettu
vyöllä kiinnivyötettyyn kotinuttuun, tuska otsallansa ja tuhansia
tulisesti raivoavia tunteita sydämessään. Kaikki siinä kammarissa
näytti, että hän oli rikas, rahaa runsain määrin kuluttava mies.
Henbane Dwining, apteekkari, joka näkyi olevan sairasta hoitamassa,
hiiviskeli viekkaalla, kissantapaisella hissutuksella nurkasta toiseen,
ahkerasti sekoitellen rohtoja tai valmistellen siteitä. Sairas mies
ohkasi kerran tai kaksi, jonka kuultua lääkäri, läheten vuoteen viertä,
kysyi, osoittiko ne ohkaukset ruumiin kipua tai sielun tuskaa?
"Molempia, sinä myrkynkeittäjä", virkkoi ritari Juhana Ramorny, "ja
vieläpä lisäksi närkästystä siitä, kun täytyy kärsiä sinun pirun
vietävän läsnä-oloa".
"Jos ei ole muuta, niin voin helposti vapauttaa teidät, herra ritari,
kumminkin yhdestä noista valituksista, sillä että kohta paikalla lähden
muuanne. Kiitos olkoon tämän nykyisen rauhattoman ajan riitaisuuksille,
olisi minulla täysi työ käsilleni, vaikka olisikin niitä kaksikymmentä
näiden molempien mitättömän taitoni palvelijain sijasta". Näin sanoen
hän näytti luisia kämmeniään. "Kyllä hyväpalkkaistakin työtä, missä
kiitos-sanat ja kultakolikot kilpailisivat kummat saisivat apuani
paremmin palkituksi, te puolestanne, ritari Ramorny, vain viskelette
lääkärillenne kaikki ne vihat, joita teidän oikeastaan tulisi säästää
yksistään haavanne lyömämiehen varalle".
"Konna, en huoli alentaa itseäni sinulle vastaamalla", virkkoi sairas;
"mutta jokainen sinun ilkeältä kieleltäsi tuleva sana on väkipuukko,
mikä iskee haavoja, joita parantamaan kaikki Arabian voiteet ovat
voimattomat".
"Ritari Ramorny, en puhettanne käsitä. Mutta jos te noille myrskyisille
vimman puuskille valtaa annatte, niin on mahdoton estää kuumetta sekä
haavan ärtymistä".
"Miksi sitten puhut sanoja, jotka vertani kiehumaan saattavat? Miksi
sitten puhut siitä, että sinulla mitättömällä muka pitäisi oleman
useampia käsiä, kuin mitä luonto sinulle on suonut, vaikka tiedät, että
minä, aatelis-mies ja ritari, olen käsipuoli vaivainen?"
"Herra ritari", vastasi lääkäri, "en minä ole pappi, enkä myös edes
kovin lujasti usko niitä, mitä papit meille puhuvat. Mutta kuitenkin
tahtoisin huomauttaa teille, että teidän kohtalonne on tullut sangen
armollisesti määrätyksi. Sillä jos sama sivallus, joka teille tään
vahingon teki, olisi niskahanne sattunut, jota se tarkoitti, niin se
olisi kerrassaan lennättänyt pään poikki kaulastanne eikä vaan silponut
pois tätä vähemmin tärkeätä jäsentä".
"Soisinpa että se, Dwining -- soisinpa että se olisi sattunutkin,
niinkuin oli tarkoitus! Ei sitten olisi ollut tarvis nähdä tätä minun
valtioviisauteni hienoa verkkoa rikkirevittynä humalaisen poroporvarin
kömpelön kouran kautta. Sitten ei olisi henkeni säästynyt minulle,
siksi että nyt täytyy nähdä hevosia, joiden selkään en saa nousta --
taistelutarhoja, joihin en saa mennä sisään, -- kunnialoistoa, josta en
voi toivoa mitään osaa -- sotia, joihin en pääse taistelemaan! Sitten
ei minun, jonka sydämessä palaa miehen himo valtaan ja taisteluihin,
olisi pakko istua nahjustella naisväen keskellä, ylenkatseella
heillekin, kurjana, kykenemättömänä vaivaisena, joka ei edes saa
yrittää kiistaan vaimojen suosiosta!"
"Annetaan olla että kaikki se niin olisi, pyytäisin kuitenkin teitä,
herra ritari, huomaamaan", vastasi Dwining, aina vaan häärien siteitten
valmistelemisessa, "että teidän silmänne, jotka arvattavasti olisivat
menneet pään kanssa, vaan nyt ovat tallella, voivat nähdä edessään
loistavamman nautinnon toivon, kuin niitä kunnianhimo, voitto
kilpatanterella tai sodassa, taikka edes vaimon rakkauskaan olisi
voinut teille tarjota".
"Pääni on liian typerä sinun sanojesi tarkoitusta arvaamaan, lääkäri",
vastasi Ramorny. "Mikä voisi se loistava näkö olla, joka olisi minulle
tässä häviössäni vielä tarjona?"
"Suurin nautinto, jota ihmis-sydän voi tuntea", vastasi Dwining; ja
sitten hän samalla hellällä äänellä, jolla rakastaja rakkaansa nimeä
mainitsee, ilmoittaen rakkauttaan äänensä soinnullakin, lisäsi sanan:
"_Kosto_!"
Sairas oli kohottanut itsensä vuoteeltaan, kiihkeässä halussaan saada
kuulla lääkärin arvoituksen selitystä. Kun se oli lausuttu, hän taas
laskeutui pitkälleen, ja lisäsi lyhyt-aikuisen vaiti-olon perästä:
"Missä kristityssä koulussa olette te sen Jumalan käskyn oppineet,
maisteri Dwining?"
"En missään kristityssä koulussa", vastasi lääkäri; "sillä vaikka sitä
salaa noudatetaankin sangen monessa, ei sitä julkisesti,
miehuulllisesti tunnusteta yhdessäkään. Mutta minä harjoitin tiedettäni
myös Granadan viisaitten parissa, missä tulinen Maurilainen korkealle
korottaa väkipuukkoansa, josta vihollisen veri tippuu, ja suoraan
tunnustaa tuota oppia, jota mieto kristitty ainoasti noudattaa, vaikka
se pelkuri ei sitä uskalla oikealla nimellä nimittää".
"Oletpa sinä korkeampi-ajatuksinen konna kuin minä luulinkaan", sanoi
Ramorny.
"Se ei kuulu tähän", vastasi Dwining. "Tyynimmät vedet ovat aina
syvimmät, ja se vihollinen on enimmin pelättävä, joka ei koskaan uhkaa,
ennen kuin se sivaltaa. Te ritarit ja soturit käytte aina suoraan
päälle, miekka kädessä. Me kynämiehet pyrimme perille kuulumattomilla
askelilla ja mutkitellen, mutta perille mekin yhtä varmaan pääsemme".
"Ja minunko", virkkoi ritari, "joka kostonteitäni aina olen astunut
rautakengillä helkytellen, niin että kauas ylt-ympärille kaikui,
minunko nyt tulisi sipsuttaa tohvelissa sinun tavallas? Haa!"
"Keneltä voimaa puuttuu", sanoi viekas lääkäri, "sen täytyy
tarkoituksensa perille pyrkiä taidolla".
"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä
perkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä
kiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni
olen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä
hyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa
eivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten
osallisiksi -- joka on vaarallinen asia -- elleivät he samalla toivo
saavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla
sillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten
tapausten johdosta ruvennen käymään?"
"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa
niin puhua", vastasi lääkäri, "on minun tieni kostoon juuri sama kuin
teidänkin".
"Kuin minun!" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja
ylenkatsetta ilmoitti. "Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla,
että sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä
kuin Ramornylla?"
"Onpa niin kuitenkin", vastasi Dwining, "sillä tuo seppä tolvana, jonka
sivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt
häväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja
ylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon
suoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään
häntä ja vihaan häntä".
"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?" sanoi Ramorny
taas samalla halveksivaisella äänellä. "Mutta tiedä, että tuo
käsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin
tai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme
vihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme
pois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston
vanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut,
kosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin,
kiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen
yritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette!
Mikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka
joskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa
vastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman
työmies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! -- Niin,
lääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma
siitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran.
Mutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se
kostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi".
"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti", sanoi apteekkari;
"sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja
vaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin
rupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä
kaikilla lähiseuduilla".
"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä
Simson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi
kostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten
seuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin
ole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan
sama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää
kuitenkin saada. -- Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran
avaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä
jos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut
halvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule -- herrani, jota olen
palvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella,
voidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä
uskollisuudella häntä kohtaan -- se sama, jonka huimaa hullutusta
auttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo
nyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut,
hylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa
armoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi.
Jos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun
tulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin
helvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava
heidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden
tilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen
kuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä
vimmallansa. -- Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon
salaisuuksistani -- lyökäämme kättä siitä kaupasta -- kättäkö sanoin?
-- vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan
panttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu
herkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä
toinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen
tynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun
kostolleni kuin minä sinulle. -- Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette
-- te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte,
kun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut
mitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli
mistään sen enemmistä lahjuksista. -- Mutta jos intosi tähän hyvään
asiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja
suurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta".
"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani", sanoi
Dwining. "Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle
niinkuin kääpiö kansantungoksessa -- rikkaitten ja mahtavien pää on
pystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin
kaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat".
"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla
kuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta
kuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava".
"Entäs tuo seppä, sanokaapas mun jalo hyväntekijäni", virkkoi lääkäri,
pistäen lahjan taskuunsa, "tuo Wynd'in Heikki tai mikä hänen nimensä
lienee -- eikös sanoma siitä, että hän on työstään palkkansa saanut,
lievittäisi teidän haavanne kipua paremmin kuin tää Mekkan palssami,
jolla sitä olen voidellut?"
"Hän on liian halpa, saadaksensa sijaa Ramornyn ajatuksissa, eikä ole
minussa enempää vihaa häntä vastaan, kuin sitä sielutonta asetta
vastaan, jota hän käytti. Mutta oikeutta ja kohtuutta on, että sinä
saat kostonhimosi häntä vastaan tyydytetyksi. Missä hän enimmiten
liikkuu?"
"Sitäkin olen minä mietiskellyt", sanoi Dwining. "Rynnäkkö hänen
taloonsa päivällä olisi liian julkinen ja vaarallinen teko, sillä
hänellä on viis sälliä, jotka hänen kanssaan alaisinta kilkuttelevat,
niissä neljä väkevää karhua, ja kaikki viis hyvin uskollisia
mestarilleen. Yölläkin se yritys tuskin olisi vähemmin vaarallinen,
sillä hänen ovensa ovat lujasti kiinnitetyt tammisilla telkeillä ja
rautakangilla, ja ennenkuin nuot hänen talonsa suojelusvärkit
saataisiin murretuiksi, heräisivät jo naapurit ja rientäisivät apuun,
varsinkin koska he Pyhän Valentinin aattoisen seikan perästä yhä vielä
ovat varoillansa".
"Aivan niin, oikein, lääkäri", sanoi Ramorny, "sillä luonteesi
mukaista petosta sinä harjoitat minuakin kohtaan -- sinä tunsit siis
sineettisormukseni, niinhän kerroit, kun minun käteni löytyi kadulta,
laahtarihuoneesta ulosviskattuin inhottavain raadonhylkyjen lailla --
miksikä sitten, vaikka sen tiesit, menit noiden pölkkypäisten porvarein
kanssa ritari Charteris'in puheille, jolta herralta ritarinkannukset
olisivat hakattavat pois kantapäistä, siksi kun hän noin seurustelee
halpain poroporvarein kanssa -- ja miksikä sinä toisten hupsuin
seurassa toit hänet tänne häpäisemään sitä kuollutta kättäni, johon,
jos se vielä olisi entisessä paikassansa, hän olisi ollut kovin halpa
mies koskemaan rauhan asioissa tai taistelussa?"
"Jalo hyväntekijäni, niin pian kun olin nähnyt, että se onnettomuus oli
teille tapahtunut, koettelin kaikella puhe-voimallani kieltää heitä
ajamasta sitä asiaa sen edemmäksi; mutta tuo suurisuu seppä sekä pari
muuta huimapäätä huusivat vaan huutamistaan kostoa. Se tolvana, näetten
te, herra ritari, sanoo itsensä Perth'in kaupungin Kaunottaren
sulhaseksi ja katsoo siis kunnia-asiaksi pitää hänen isänsä puolta
tässä riidassa. Mutta olenpa saanut hänen kauppansa niillä markkinoilla
pilatuksi, ja se on jo pientä koston esimakua".
"Mitäs sillä tarkoitat, tohtori?" kysyi sairas.
"Katsokaas, herra ritari, tuo seppä ei pysy aina aisoissaan, vaan on
tuommoinen hulivili ja veitikka. Minä itse satuin hänelle vastaan
tulemaan Pyhän Valentinin päivänä, vähän sen perästä kun tuo kahakka
oli ollut kaupunkilaisten sekä Douglas'in väen välillä. Ja silloinpa,
kuulkaas, hän kierteli raitteja sekä syrjäsolia myöten tavallisen
laulutytön seurassa; tytön vasu ja viulu oli hänellä toisessa kädessä,
toisesta käsikynkästä riippui itse kaunotar. Mitä te arvelette,
armollinen herra? Eikös se ole sievä poika, joka estää prinssin
rakkaudenseikan Perth'in kauneimman tytön kanssa, hakkaa poikki käden
vapaaherralta ja ritarilta, ja lähtee taluttelemaan maankulkiainta
laulutyttöä, kaikki yhden ja saman vuorokauden kuluessa?"
"Rupeanpa mar' jo häntä paremmassa arvossa pitämään, koska hänellä on
sen verran herrastapoja, vaikka on poroporvari", sanoi Ramorny.
"Soisinpa mielummin että hän ei olisi tuommoinen lysti veitikka, vaan
jörö, sitten minä kepeämmällä sydämellä auttaisin sinua kostoosi -- ja
minkälaista kostoa! kostoa sepälle -- tuommoisessa surkeassa riidassa
mätä-hansikkain tekijän tähden! Pyh! -- Vaan yhtähyvin se kosto tulee
täysin määrin täytetyksi. Olet sinä kai jo pannut sen alulle omilla
vehkeilläsi?"
"Ainoasti aivan alulle", sanoi apteekkari; "pidinpä vaan huolta, että
parille, kolmelle pahimmalle kielikontille Curfew-kadun seudulla, jotka
jo kauan aikaa olivat äissään tuosta Katrin liikanimestä 'Perth'in
kaupungin Kaunotar', tuli tieto tästä uskollisen Valentininsa
kepposesta. He säpsähtivät kohta niille jäljille niin kiivaasti, että
pikemmin olisivat olleet valmiit vannomaan itse nähneensä kaikki, omin
silmin, kuin sallineet siitä mitään epäilystä. Sulhanen tuli noin
tuntia myöhemmin Kaunottaren isän luokse, ja hyvin voitte arvata,
armollinen herra, minkälaisen kyydin hän sai suuttuneelta hanskurilta,
ja tyttö ei edes näyttänyt silmiään. Ja siis, niinkuin te, herra ritari,
näette, minulla jo on ollut pieni esimaku kostosta. Mutta toivonpa
saavani sitä nauttia täysin kulauksin teidän kauttanne, jonka kanssa
nyt olen veljellisessä liitossa, ja -- --"
"Veljellisessä!" kertosi ritari ylenkatseella. "Mutta olkoonpa vaikka
niin -- hokevathan papit, meidän muka kaikkein olevan samasta maan
mullasta syntyperäisin. Enpä tiedä -- minusta siinä näyttäisi
jonkunlaista eroitusta olevan -- mutta kaikissa tapauksissa on jalompi
multa pitävä sanansa halvemmalle, ja kostosi olet saava täytetyksi.
Kutsu minun hovipoikani tänne".
Lääkärin käskyä totellen, tuli nuori mies etuhuoneesta sisään.
"Eviot", kysyi ritari, "onko Bonthron siellä odottamassa? Ja onko hän
selvällä päällä?"
"Hän on niin selvällä päällä kuin voi olla, koska aika humalan perästä
on aika lailla maannut", vastasi hovipoika.
"Käske häntä sitten tänne ja pane ovi kiinni".
Pian kuului lähenevän raskaita askeleita, ja sisään astui mies, jonka
keskenjäänyt pituus näkyi saaneen täyden korvauksen hartioitten
leveydessä sekä käsivarsien paksuudessa.
"Olisi eräs mies, jonka kimppuun sinun pitäisi käydä, Bonthron", sanoi
ritari.
Miehen tyly katsanto lauhtui; siinä ilmautui tyytyväisyyttä osoittava
irvistys.
"Tää tohtori on sinulle näyttävä miestä. Valitse tarkkaan aika, paikka
sekä muu tilaisuus, niin että menestys on varma; ja varo, ettet jää
alle, sillä se mies on se taistelunhaluinen Wynd'in Heikki".
"Se on kova kappale työtä", mörisi murhamies; "sillä jos ensi
sivallukseni ei käy henkipaikkaan, olen, kun olenkin, surman suussa.
Koko Perth'in kaupunki kaikuu jutuista tuon sepän taitavuudesta ja
väkevyydestä".
"Ota kaksi apulaista kanssas", virkkoi ritari.
"Enpä", vastasi Bonthron. "Jos tahdotte että siinä olisi jotakin
kaksinkertaista, olkoon se palkka".
"Luetaan se kaksinkertaiseksi", sanoi herra; "mutta katso että
tehtäväsi tulee tyystin tehdyksi".
"Luottakaa vaan minuun, herra ritari -- harvoin on minun sivallukseni
sattunut ilmaan".
Totellen tään viisaan miehen neuvoja, käski vielä haavoitettu ritari,
osoittaen lääkäriä. "Ja kuules -- odota siksi kun hän tulee ulos
kodistaan -- äläkä juo ennenkuin se työ on tehty".
"En suinkaan", vastasi tuo julma käskyläinen; "oma henkenihän siitä
riippuu, että sivallukseni on luja ja tarkka. Kyllähän minä tiedän
minkälaisen miehen kimppuun olen menevä".
"Korjaa luusi sitten, siksi kun tohtori kutsuu sua, ja pidä pertuskas
sekä väkipuukkos varalla".
Bonthron nyykähytti päätään ja sitten läksi.
"Uskallatteko te, herra ritari, uskoa semmoisen työn yhden ainoan
miehen käteen?" virkkoi lääkäri, sen perästä kuin murhamies oli ulos
lähtenyt. "Olkaa toki hyvä ja muistakaa, että tuo seppä toissa yönä
ajoi karkuun kuusi aseellista miestä".
"Älä enempää kysele, tohtori; Bonthron'in kaltaisesta miehestä, joka
aikansa ja paikkansa osaa valita, on apua enemmän kuin koko tusinasta
puolihumalaisia yöjalkalaisia. -- Käske Eviot tänne -- sinä saat nyt
ensin näyttää parantamistaitosi, äläkä epäile, että tuossa toisessa
työssä sinulla on apuna mies, joka äkillisen ja arvaamattoman
surmaamisen taidossa on hyvin sinun vertaisesi".
Hovipoika Eviot taas tuli sisään lääkärin käskystä ja auttoi, herransa
viittausta totellen, Dwining'iä, joka nyt rupesi ottamaan pois siteitä
ritari Ramornyn haavasta. Hän katseli paljastettua tynkkää
jonkunlaisella lääkärin ihastuksella, jonka lisäksi epäilemättä vielä
tuli hänen ilkeän sydämensä häijy ilo muiden olentoin piinan ja tuskan
näkemisestä. Ritari ainoasti vilkaisi tuohon kauhistuttavaan esineesen
ja hänen rinnastaan -- lieneekö sitten ruumiin tai mielen piina siihen
ollut syynä -- pääsi ohkaus, jonka hän kyllä mielellään olisi estänyt.
"Te ohkaatte, herra ritari", virkkoi lääkäri lienteällä, liehakoivalla
äänellänsä, mutta samassa ilmoitti itseään kuitenkin ylenkatseen
sekainen ilkkuminen tuossa suusoppien irvistelyssä, jota ei edes tämä
tottunut teeskelijä saanut kokonaan peitetyksi. "Te ohkaatte -- mutta
lohduttakaa toki itseänne. Tää Heikki Seppä on aika mestari -- hänen
miekkansa osaa oikeaan paikkaansa yhtä hyvin kuin hänen vasaransa
alaisimeen. Jos olisi tää paha sivallus tullut tavallisen miekkamiehen
kädestä, niin se olisi vikoittanut luuta ja pilannut jäntäreet, niin
ettei minussakaan olisi ollut niiden parantajaa. Mutta Heikki Sepän
sivallus se tekee puhdasta työtä, ja tarkkaa, aivan kuin olisin minä
veitselläni tikannut tään jäsenen poikki. Muutamien päivien kuluttua jo
voitte te päästä ulos, kun vaan olette varovainen ja pidätte vaaria
lääketaidon säännöistä".
"Mutta minun käteni -- minun menetetty käteni!" -- -- --
"Sen vahingon voipi pitää salassa, jonkun aikaa", sanoi lääkäri. "Minä
olen, ankaralla kertomisen kiellolla, parille, kolmelle lörpöttelevälle
hupsulle antanut sen tiedon, että tuo löydetty käsi on teidän
tallirenkinne, Mustan Oventin'in oma, ja te jo tiedätte, herra ritari,
että se mies on lähtenyt pois Fifen lääniin, niin että juttuni tulee
yleiseen uskotuksi..."
"Kylläpä sen tiedän", virkkoi Ramorny, "että tuommoinen huhu vähäksi
aikaa voi peittää totuuden. Mutta mitä apua siitä lyhyt-aikaisesta
viivytyksestä?"
"Totuuden voi pitää salassa, kunnes te, herra ritari, joksikuksi aikaa
vetäytte pois hovista; ja sitten, kun uudet tapahtumat jo ovat
saattaneet tämän nykyisen kahakan muiston hämäräksi, voi selittää että
kätenne menettämiseen on ollut syynä joku katkennut peitsi tai joku
siihen sattunut nuoli. Kyllä tää teidän orjanne on keksivä jonkun
sopivan tekosyyn ja vahvistava sen totuutta".
"Se asia tahtoo saattaa minut hulluksi", virkkoi Ramorny taas uudella
ohkauksella, johonka ruumiin sekä sielun tuska hänet pakoitti. "Vaan
enpä minäkään näe muuta neuvoa".
"Ei muuta olekaan", sanoi lääkäri, jonka häijylle sydämelle sairaan
tuska oli hauskinta huvitusta. "Sillä aikaa ihmiset voivat luulla
teidän pysyvän kotona muutamain pienempäin vammain tähden ynnä myös
harmista siitä, kun prinssi, totellen Albanyn herttuan kehoitusta, on
teidät palveluksestaan luovuttanut; joka asia on yleiseen tietty".
"Konna, sinä kidutat minua!" huusi sairas.
"Ylimalkain puhuen voi siis sanoa", jatkoi Dwining, "että te,
armollinen herra, olette siitä kahakasta aivan huokealla päässeet; ja
jos emme ota lukuun teidän kätenne menettämistä, jota vahinkoa ei voi
parantaa, pitäisi teidän pikemmin iloita kuin surra; sillä ei mikään
parran-ajaja ja haavalääkäri Franskassa tai Englannissa olisi voinut
toimittaa sitä leikkausta taitavammin kuin tuo tolvana sen teki yhdellä
ainoalla iskulla".
"Minä kyllin arvaan kiitollisuusvelkani suuruuden", sanoi Ramorny,
ponnistellen vimmaansa vastaan ja teeskellen itseänsä tyynimieliseksi;
"ja jos Bonthron ei sitä velkaa suorita yhtä puhtaalla sivalluksella,
joka lääkärin avunkin tarpeettomaksi on tekevä, niin sanokaat vaan,
ettei ritari Johana Ramorny osaa kiitollisuuden velkoja maksaa".
"Kas se oli puhe, jommoista teidän kaltaisen miehen suusta arvaa
saavansa kuulla, herra ritari!" vastasi lääkäri. "Ja sallikaa minun
vielä sanoa, että leikkaajan taito sittenkin olisi ollut turha,
koska veri olisi vuotanut tyhjäksi teidän suonistanne, ellei
nuot kunnon munkit olisi kohta estäneet sitä siteillään sekä
tyrehdytys-rohdoillaan, ja ellei sitten olisi ollut tään teidän
halvan palvelijanne, Henbane Dwining'in apua".
"Vaiti!" huusi sairas, "en tahdo enää kuulla sinun ilkeää ääntäsi! --
Tuntuupa minusta tosiaan, kun sinä tässä luettelet kaikkia kidutuksia,
joiden alainen olen ollut, ikäänkuin minun kivistelevät hermoni yhä
vielä ojentuisivat ja käpristyisivät, vaikuttaen sormiini, joilla ennen
saatoin väkipuukkoon tarttua".
"Se, jos saan luvan selittää asian, jalo herra", sanoi Dwining, "on
meillä lääkäreillä hyvin tuttu ilmiö. On niitä ollut muinais-ajan
viisaita, jotka ovat arvelleet jonkun tunteen-yhteyden poikkileikattuin
sekä tuohon erillesilvottuun jäseneen jääneitten hermoin välillä yhä
edelleen voivan pysyä, niin että muka voi nähdä sormien liikahtavan ja
kopristuvan, totellen liikuttavaa voimaa, joka tulee niiden tunteen
yhteydestä elävän rungon elinvoiman kanssa. Jos voisimme saada teidän
kätenne takaisin tuosta hirsipuusta taikka Mustan Douglas'in hallusta,
niin minua hyvin huvittaisi nähdä tuon salaisen tunteen yhteyden
ihmeellisiä vaikutuksia. Mutta pahoin pelkään, että se olisi yhtä
vaarallinen yritys, kuin jos olisi se käsi temmattava nälkäisen kotkan
kynsistä".
"Ja enempää vaaraa ei voisi tulla sinulle haavoitetun leijonan
härsyttämisestä, kuin mitä näät häijyt pilkantekosi Juhana Ramornysta
voivat tuottaa sinulle!" tiuskasi ritari, kohoten vimmassaan, jota ei
enää saanut hillityksi. "Sinä koira, toimita vaan virkaasi, ja muista,
että jos käteni ei voikaan enää väkipuukkoon tarttua, minun käskyni
kuitenkin voi saattaa liikkeelle sata kättä".
"Jos yksi ainoakin väkipuukko olisi vedettynä tupesta ja kohotettuna
minun silmieni edessä", sanoi Dwining, "se näkö jo kokonaan masentaisi
teidän lääkärinne koko elinvoiman. Mutta kukapas sitten", lisäsi hän
osaksi liehakoivalla, osaksi pilkallisella äänellä, "kukapa sitten
lievittäisi tuota tulista, polttavaa kipua, joka minun herraani nyt
vaivaa ja saattaa hänet niin närkkääksi myös hänen palvelija-raukkaansa
vastaan, siitä syystä että tää selittelee haavalääkitys-taitonsa
sääntöjä, joka kyllä tosin onkin halveksittava tuohon jaloon
haavanlyömis-taitoon verraten".
Sitten lääkäri, kun ei enää kuitenkaan uskaltanut härnätä pelättävän
hoitilaansa mieltä, täydellä todella ryhtyi haavan parantamiseen. Hän
voiteli sen hyvänhajuisella voiteella, jonka tuoksu levisi ympäri
koko kammaria. Se lauhdutti samassa haavan polttavan kuumuuden
virvoittavalla vilppaudella, joka muutos kuumeen tuskissa olevasta
sairaasta tuntui niin suloiselta, että hän, jota kipu juuri vähää ennen
oli ohkauttanut, nyt ei voinut olla mielihyvästä huoahtamatta, kun hän
jälleen vaipui vuoteelleen, nauttien voitelemisen kautta saatua
lievitystä.
"Nyt, te ritarillinen herrani, tunsitte kuka se on teidän ystävänne",
virkkoi Dwining. "Jos te, totellen ajattelematonta vimman puuskaa,
olisitte käskeneet: Tappakaa tuo mitätön puoskaroitsija! -- mistäpä te
sitten olisitte näiden Britannian neljän meren välistä löytäneet
miestä, joka olisi teille niin paljon lievitystä saattanut?"
"Unohda uhkaukseni, tohtori kulta", sanoi Ramorny, "vaan varo myös,
ettet minua ylenmäärin kiusaa. Semmoiset kuin minä eivät siedä, että
heidän piinansa tehdään pilan-aineeksi. Säästä sinä kokkapuheesi
yleisen sairashuoneen kurjien vaivaisten varalle".
Dwining ei nyt uskaltanut puhua mitään sen enempää, vaan tiputti
pullosesta, jonka veti ulos lakkaristaan, muutamia tippoja pieneen
kuppiin, missä oli vedensekaista viiniä.
"Tämä juoma", sanoi oppinut mies, "on nyt niin rohdoitettu, että se
tuottaa unta, jota ei sais häiritä".
"Kuinka kauan se uni on kestävä?" kysyi ritari.
"Sen vaikutuksella ei ole aivan varmaa määrää -- kenties huomis-aamuun
saakka".
"Kenties myös ijät kaikki", virkkoi sairas. "Herra tohtori,
maistakaapas sitä juomaa nyt kohta itse, muuten ei se mene minun
huulteni välitse".
Lääkäri noudatti käskyä ylenkatseellisella hymyllä. "Joisin ma vaikka
kaikki loppuun", sanoi hän; mutta tää Indian gummi-puun mehu voi
muuttaa uneen terveenkin ihmisen yhtähyvin kuin sairaan, ja minun
lääkärin virkani vaatii valvomista".
"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi Ramorny, luoden silmänsä alaspäin,
ikään kuin häpeissään epäluulostaan.
"Ei ole anteeksi-pyytöä tarvis semmoiselta, jonka ei ole lupa suuttua",
vastasi lääkäri. "Tuleehan pienen ampiaisen olla kiitollinen
jättiläiselle, ettei se häntä vallan mäsäksi tallaa. Mutta huomatkaa
toki, jalo ritari, että pienet ampiaisetkin voivat tehdä vahinkoa, ja
niin lääkärit myös. Mitäs minulle olisi tullut siitä, paitsi hetkisen
aikaa vaivaa, jos olisin pannut tähän näin voiteesen semmoisia rohtoja,
jotka mädättäisivät teidän käsivartenne hamaan kainaloon saakka ja
muuttaisivat elämän virran teidän suonissanne haisevaksi velliksi?
Mikäs minut esti käyttämästä vielä sala-viekkaampia keinoja, ja
täyttämästä teidän huoneenne aineilla, joiden vaikutuksesta
elämänliekki rupeaa yhä hämärämmin ja hämärämmin kytemään, siksi kun se
sammuu, niinkuin tulisoihtu jonkun maan-alaisen käähkänän ilkeässä
kaasussa? Teillä on varsin vähän aavistusta minun voimastani, jos ette
tiedä että nämät sekä toiset vielä salaisemmat hyvityskeinot ovat sen
käsissä, joka minun taitoani taitaa. Mutta lääkäri ei huoli tappaa
sairasta, jonka anteliaisuudella hän elää, ja vielä vähemmin se, jonka
jokainen hengenveto on kostonhimoa täynnä, tappaisi valaliittolaisensa,
joka häntä on koskaan auttava. -- Ja vielä yksi sana lisäksi -- jos
teidän tulisi pakko selvittää itseänne unen horroksista -- ja kukahan
täällä Skotlannissa voisi olla varma saavansa kahdeksan tuntia
peräkkäin olla rauhassa? -- sitten haistakaa pulverirasiassa olevaa
väkevää ainetta. -- Ja nyt hyvästi, herra ritari -- ja jos te ette
voikaan pitää minua miehenä, jolla on arka omatunto, niin myöntäkää
kumminkin, että minä olen älykäs ja järkevä mies".
Näin sanoen lääkäri läksi ulos; hänen tavallinen nöyrä ja liehakoiva
näkönsä oli nyt tällä hetkellä muuttunut ylevämmäksi, jalommaksi, sillä
hän tunsi saaneensa voiton ylpeästä hoitilaastansa.
Ritari Ramorny makasi vaipuneena mietteisinsä, jotka eivät olleet
hauskoja, siksi kun alkoi tuntea unijuoman vaikutusta. Silloin hän
silmänräpäykseksi ponnisti vastaan ja kutsui hovipoikansa.
"Eviot hoi! Eviot! -- Pahoinpa tein, kun siihen määrään virkoin
salaisuuteni tuolle myrkylliselle puoskarille -- Eviot!"
Hovipoika astui sisään.
"Onko lääkäri jo lähtenyt?"
"Niin on armollinen herra".
"Yksinkö vai oliko joku muu hänen kanssaan?"
"Bonthron puhui kahden kesken hänen kanssaan ja läksi melkein kohta
hänen jäljessään -- teidän käskystänne armollinen herra, sanottiin
minulle".
"Herrainen aika, niinhän se olikin! -- hän läksi muutamia rohtoja
noutamaan -- hän tulee pian takaisin. Jos hän on humalassa, niin älä
päästä häntä likelle kammariani, äläkä salli hänen ruveta puheisin
kenenkään kanssa. Hänen päänsä joutuu pyörälle, kun väkevä juoma
aivoihin pääsee vaikuttamaan. Hän oli kelpo poika, ennen kuin kerta
erään Englantilaisen pertuska paljasti hänen aivonsa; mutta siitä
ajasta hän jaarittelee joutavia, niin pian kun yhden maljallisen on
kulauttanut suuhunsa. -- Virkkoiko lääkäri mitään sinulle, Eviot?"
"Ei mitään muuta kuin vaan kielsi, ettei millään muotoa saisi teidän
untanne, armollinen herra, häiritä".
"Ja sitä käskyä tulee sinun tyystin totella", virkkoi ritari. "Minä
tunnen, että nyt saan unta, jota olen ollut vailla, aina sen perästä
kun tään pahuksen haavan sain. -- Kumminkaan, jos jolloinkin tuli unet,
ei ne kestäneet kauemmin kuin silmänräpäyksen aikaa. Auta minua
nuttuani riisumaan, Eviot".
"Suokoon Jumala sekä hänen pyhä miehensä teille rauhaisaa unta,
armollinen herra", toivotti hovipoika, lähtien pois, sen jälkeen kuin
haavoitetulle herrallensa oli käsketyn avun suonut.
Hänen lähdettyään, ritari, jonka ajatukset alkoivat yhä enemmän
sekaantua, mutisi muutamia sanoja pojan jäähyväis-siunauksen johdosta.
"Jumala -- ja hänen pyhätmiehensä -- olen aikanani nukkunut hyvään
uneen semmoisen siunauksen jälkeen. Mutta nyt -- jos en herätessäni
pääsisi täyttämään korkealentoisia vallan ja koston toivojani, sitten
mieluummin soisin, että tää nyt päätäni pyörryttävä uni olisi alku
siihen uneen, joka on saattava minun lainavoimani takaisin heidän
alkuperäiseen olemattomuuteensa -- vaan en jaksa ajatella sen
pitemmälle".
Näin puhuen hän vaipui syvään uneen.