Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Lähde vuorille nyt kerallein!
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Mulle kullaks ja morsiameksein.
Vanha laulu.
Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan
salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka
paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla
götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan
Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien
edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille
haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla
tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun
Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa
rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.
Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa
näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää,
ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen
kumppalinsa puoleen.
"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin
vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita
palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa
jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä,
Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut
meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen
armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut
meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme
ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein
pesäksi,
"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa
tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista
luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä
kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään
-- näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen
harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä
taivaallisiin toimiin -- eikö ne kaikki ole todisteina, että jos
Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja
pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"
"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan
perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä
viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on
totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka
elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen -- ei siksi
että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että
voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia
sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia
miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti
pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset
miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten
lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset
tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia
tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota
Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on,
valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi
ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan
asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun
läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään
erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa;
vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä
noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen
alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä
ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean
katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä
totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska
muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta,
vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista
vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos
vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin
muinaiseen yksinkertaisuuteensa".
"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän
ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen
teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa
pakanan-uskoa".
"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä
kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten
luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä,
että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En
tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja,
jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia
ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku
tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen
Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on
riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa,
että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. -- Mutta miksi näin
tuskallisesti katselet lapseni? -- Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät
minun näkimiäni -- näetkö jonkun tulevan?"
"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule,
joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille
turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi,
kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne -- pelkäänpä hänen nyt
olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"
"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se
kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin
tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain
suitsia. -- Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla
se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli
asumaan sinun isäsi taloon?"
"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että
hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän
rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä
kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi
päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".
"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt
semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten
hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun
hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin
suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."
Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta
Conachar'in yli, niin olen sitä -- sen Jumala todistakoon! -- käyttänyt
ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän
säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt
teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa
tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun
puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa,
minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika
hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus
lähettää Vuoristoon asioilleen".
"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin
viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että
sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"
"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri;
"vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä
ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi.
Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".
"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa
näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä
katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen
aikaan olit päättänyt luopua".
Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna,
kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun
menemistäni luostariin".
"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto
on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta
säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta
löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka
avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni,
sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi
itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole
vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi
nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas
mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain
kanssa -- hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta
niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin
Katrille? -- Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian
tulee pariskunta".
Perth'in Kaunottaren posket vaihtuivat punaisista aivan vaaleiksi, ja
vaaleista jälleen tulipunaisiksi, kun hän kiireesti vastasi: "En minä
häntä yhtään ajattelekaan, vaikka kyllä viime aikoina on ollut
jonkinlaisia kohteliaisuuden osoituksia meidän välillämme, osaksi
senvuoksi, kun hän on minun isäni hyvä ystävä, myös osaksi siitä
syystä, että hän tois-päiväisen tavan mukaan, on tullut minun
Valentini-kumppalikseni".
"Sinun Valentini-kumppaliksesko?" sanoi isä Klemetti. "Kuinkas sinä,
kaino ja viisas tyttö, olet pitänyt niin vähän lukua sukupuolesi
arkatuntoisuudesta, että olet antaunut tuollaiseen liittoon tuon
käsityöläisen kaltaisen miehen kanssa? -- Luuletko että Valentinus,
jonka sanotaan olleen jumalisen pyhän-miehen ja kristityn piispan,
ikinä on kehoittanut tuommoiseen hupsuun, sopimattomaan tapaan, jolla
paljon luultavammin on alkunsa pakanallisessa Floran tai Venus'en
palveluksessa, sillä aikakaudella, jolloin ihmiset nimittivät himonsa
jumalattariksi, eivätkä koettaneet niitä hillitä, vaan päinvastoin
vielä kiihoittaa?"
"Isä", vastasi Katri, äänellä, joka osoitti suurempaa mielipahaa, kuin
mitä hän tähän asti oli koskaan osoittanut Karthausilais-munkille, "en
tiedä minkä oikeuden nojalla te niin ankarasti moititte minua siitä,
että noudatin vanhaa menoa, jonka yleinen tapa tekee luvalliseksi ja
jonka minun isäni tahto on tehnyt vielä luvallisemmaksi. Ei se minun
mielestäni ole ystävällistä, että te sitä niin väärin selitätte".
"Suo minulle anteeksi, tyttäreni", vastasi munkki lempeästi, "jos
lienen mieltäsi pahoittanut. Mutta tuo Heikki Seppä on rohkea,
irstasmielinen mies, jolle et voi yli tavallisen rajan menevää
ystävyyttä tai suosiota suoda, sen vaaran alttiiksi antaumatta, että se
vielä pahemmin tulee selitetyksi -- jos nimittäin et aikone hänen
kanssaan mennä naimiseen, ja hyvin pian päälliseksi".
"Älkää siitä sen enempää puhuko, isä", virkkoi Katri, "teidän puheenne
koskee kipeämmin kuin mitä te tahtoisitte, ja, se voisi kiihdyttää
minua vastaamaan toisella lailla kuin minun sopisi. Kenties on jo
minulla ollut syytä kyllin katuakseni, että olen tuohon joutavaan
menoon suostunut. Kaikissa tapauksissa, uskokaa minua, en minä Heikki
Sepästä pidä vähääkään, ja myös tuo joutava yhteys meidän välillämme,
joka sai alkunsa Pyhän Valentinin päivänä, on nyt kokonaan rikottu".
"Se sanoma minua ilahduttaa, tyttäreni", vastasi Karthausilainen; "vaan
minun täytyy nyt tutkia sydäntäsi toisen asian suhteen, joka minua
puolestasi kovin huolettaa. Et voi olla siitä itse tietämättä, vaikka
soisin, ettei siitä vaarallisesta asiasta olisi tarvis puhua edes
täällä, näiden ympärillä olevien kallioin ja kivien kuullen. Mutta
se täytyy puhua ilmi. -- Katri, sinulla on rakastaja Skotlannin
arvo-miesten korkeimmassa säädyssä!"
"Sen tiedän, isä," sanoi Katri hätäymättä. "Soisin kyllä ettei niin
olisi".
"Niin minäkin soisin", sanoi munkki, "jos tietäisin sinut turhuuden
lapseksi, jommoisia useimmat nuoret neidot sinun ijälläs ovat,
varsinkin jos heille tuo turmiollinen kauneuden lahja on suotu. Mutta
jos se onkin viehättäväinen ulkomuotos, käyttääkseni turhamaisen
maailman puhetapaa, joka sinun puolees on sen korkea-arvoisen
rakastajan taivuttanut, niin tiedän että sinun siveytesi ja viisautesi
on tekevä kestäväksi valtasi prinssin sydämmen yli, minkä kauneus
sinulle ensin on saavuttanut".
"Isä", vastasi Katri, "prinssi on viekas naistenviekoittaja, jonka
huomio ei minulle voi tuottaa muuta kuin häpeätä ja häviötä. Kuinka te,
joka juuri ikään ilmoititte pelkonne, siitä että muka varomattomasti
olen suostunut aivan tavalliseen kohteliaisuuksien vaihtoon yhden
vertaiseni kanssa, nyt voitte hätäymättä puhua siitä tuttavuudesta,
johon Skotlannin kruununperillinen uskaltaa yrittää minua pakoittaa?
Kuulkaa: toissa yönäpä hän, pari humalaisia kumppaleita seurassansa,
olisi väkisin vienyt minut pois isäni talosta, jos ei minulle olisi
tullut avuksi sama uhkarohkea Heikki Seppä -- joka, jos hän lieneekin
kovin huimapäinen ilman syytä vaaraan ryntäämään, kuitenkin myös on
aina valmis panemaan henkensä alttiiksi viattomuuden puolustukseksi. Ei
ole muuta kuin velvollisuuteni, että häntä puolustan".
"Pitäisipä minunkin vähän tietää siitä asiasta", virkkoi munkki, "koska
minun ääneni lähetti hänet sinulle avuksi. Minä olin nähnyt sen
joukkion, teidän ovenne sivuitse kulkiessani, ja par'aikaa juoksin
kaupungin vartiaväkeä apuun kutsumaan, kun näin yhden miehen hitaasti
astuskelevan vastahani. Siinä pelossa, että sekin saattoi olla samassa
salavehkeessä osallinen, kätkin itseni yhden Pyhän Johanneksen kappelin
tukipatsaan taakse. Ja kun, likemmältä katsoen, tunsin hänet Heikki
Sepäksi, arvasin minnepäin hän oli menossa, ja avasin suuni neuvoon,
joka hänelle kaksinkertaisen joudun antoi".
"Paljon kiitoksia siitä, isä", sanoi Katri; "mutta se ja Rothsayn
herttuan omat puheet minulle kaikki todistavat, että prinssi on
irstasmielinen nuori herra, jonka omatunto ei ole pelkäävä kuinka
hurjia tekoja hyvänsä eikä huoliva mitä pahaa siitä on hänen
rakkautensa esineelle tuleva, kunhan hänellä voi olla toivo saada
turhanpäiväinen himonsa tyydytetyksi. Onpa hänen lähettiläänsä Ramorny
ollut niin hävytön ja uhannut, että isälleni on tuleva pahaa siitä, jos
uskallan mielummin mennä kunniallisen miehen vaimoksi, kuin naineen
prinssin hetken-aikuiseksi jalkasiipaksi. En siis näe mitään apukeinoa;
minun täytyy ottaa nunnanhuntu peitokseni, taikka olen minä, vieläpä
isä parkanikin päälliseksi, hukassa. Jos ei olisikaan muita esteitä,
niin jo nuot uhkaukset tuommoisen miehen suusta, josta kyllä tiedämme
että hänessä on siihen toimeen panija, peloittaisivat minua
rupeamasta jonkun kunnian-arvoisen miehen vaimoksi. Ne estäisivät minut
siitä yhtä paljon kuin oven avaamisesta häntä murhaamaan pyrkiville. --
Voi hyvä isä Klemetti, mikä kohtalo minulle on sallittu! Ja kuinka
suureksi turmioksi luultavasti tulen isälleni sekä kelle hyvänsä
muulle, jonka voisin ottaa kovan onneni kumppaliksi!"
"Älä kuitenkaan huolestu, tyttäreni", virkkoi munkki; "voisipa myös
tässä pahimmassa hädässä, jolta se asia kyllä näyttää, olla jotain
lohduttavaa. Ramorny on konna, joka herransa luottamusta väärin
käyttää. Prinssi valitettavasti on irstastapainen tyhjäntoimittaja,
mutta jos ei minun harmaahiuksisen pääni äly ole minua kummasti
pettänyt, niin hänen luonteensa jo ottaa muuttua. Hänen silmänsä ovat
auenneet Ramornyn kunnottomuutta huomaamaan, ja hän katkerasti katuu
totelleensa hänen neuvojaan. Minä luulen, ei, minä olen ihan varma,
että hänen rakkautensa sinuun on muuttunut jalommaksi, puhtaammaksi, ja
että minulta kuultu oppi kirkon sekä uskollisen ajan turmeluksesta on,
jos sinunkin suusi sitä vielä vahvistaa, tunkeva syvälle hänen
sydämeensä ja kenties kasvava hedelmiä, joista koko maailma on
ihmestyvä ja ihastuva. Vanhat ennustukset sanovat, että Roman häviö on
tuleva erään vaimon puheitten kautta".
"Ne ovat vaan tyhjiä hourauksia, isä", sanoi Katri; "perättömiä
unennäköjä, jotka leijuilevat semmoisen miehen silmien edessä, mikä
liian paljon mietiskelee parempia asioita, joutaakseen oikein punnita
tämän maailman tavallisia seikkoja. Kun olemme saman aikaa aurinkoon
katselleet, kaikki muu häämöittelee hämärästi silmiemme edessä".
"Sinun päätöksesi on liian hätäinen, tyttäreni", virkkoi isä Klemetti,
"ja sen sinulle nyt todistan. Sitä tulevaisuutta, jonka nyt aion tuoda
silmiesi eteen, ei sopisi näyttää toiselle, jonka siveyden tunto olisi
vähemmin luja tai jonka sydän olisi kunnianhimoisempi. Kukaties ei ole
oikein, että sinullekaan sitä näytän; mutta minä luotan lujasti sinun
viisauteesi, sinun lujuuteesi. Kuule siis -- hyvin on mahdollista, että
kirkko jälleen purkaa liiton, jonka se itse on solminut, ja vapauttaa
Rothsayn herttuan hänen aviostaan Margareeta Douglas'in kanssa".
Tähän hän pysähtyi.
"Ja jos kirkolla olisikin valta ja tahto niin tehdä", vastasi neito,
"millä lailla sitten herttuan ero puolisostaan voisi vaikuttaa
Hanskurin Katrin kohtaloon?"
Hän katseli, näin puhuessaan, tuskallisesti pappiin, ja tämän
nähtävästi oli vaikea saada vastauksellensa oikea muoto, sillä hänen
silmänsä olivat, kun hän vastasi, maahan päin luodut.
"Mihinkä Katri Logie pääsi kauneudellaan? Jos eivät meidän
esi-isämme liene valhetelleet, hän kohosi sen kautta Taavetti Brucen
valtioistuin-kumppaliksi".
"Ja elikö hän onnellisena, kuoliko surtuna, hyvä isä?" kysyi Katri yhä
vaan samalla rauhallisella, vakaalla äänellä.
"Hänet saattoi siihen avioliittoon maallinen, kenties rikollinen
kunnianhimo", vastasi isä Klemetti; "ja hän sai palkakseen turhuutta
sekä mielen levottomuutta. Mutta jos hän olisi mennyt naimiseen sillä
tarkoituksella, että uskovainen vaimo käännyttäisi uskomattoman tai
epäilevän puolisonsa, mikä palkka hänelle sitten olisi tullut osaksi?
Rakkaus ja kunnioitus vaan päällä, ja taivaassa sija Margareeta
kuningattaren sekä toisten nais-sankarien rinnalla, jotka ovat olleet
kirkon äidit".
Tähän asti oli Katri istunut kivellä munkin jalkain juuressa ja
puhuessaan tai kuullellessaan katsonut häneen ylös. Mutta nyt hän,
elähtyneenä kiivastumattomasta, vaan lujasta tyytymättömyyden
tunteesta, nousi seisaalleen, ojensi kätensä munkkia kohti ja
rupesi puhumaan hänelle katsannolla ja äänellä, millä olisivat
kerubi-enkelille sopineet, joka surkuttelee ja myös, niin pallon kuin
mahdollista, sanoissaan säästelee ihmis-parkaa, vaikka hänen on käskynä
ankarasti moittia sen hairauksia.
"Onko se todella mahdollista?" lausui hän, "ja voivatko tämän halvan
maailman halut, toivot ja väärät luulot niin suuresti vaikuttaa
mieheen, jonka kenties jo huomenna täytyy heittää henkensä, siitä
syystä kun hän on vastustanut häijyn aikakauden sekä totuudesta
luopuneen papiston turmelusta? Ankaratapainen isä Klemettikö se
kehoittaa rippilastaan pyrkimään, tai edes ajatuksissaan haluamaan
osalliseksi kruunuun sekä avioon, jotka eivät voi tulla saataviksi,
muuten kuin niiden nykyiselle omistajalle tehdyn kauhistuttavan
vääryyden kautta? Viisas kirkonpuhdistajako se tahtoo rakentaa
tuumansa, joka itsessään on vääryyttä täysi, niin epävakaiselle
perusteelle? Mistä ajasta, hyvä isä Klemetti, on muka tuo
kuninkaallinen irstailija niin alkanut muuttaa tapojansa, että voisi
uskoa hänen rupeavan kunniallisella tavalla kosimaan jonkun Perth'in
kaupungin käsityöläisen tytärtä? Kahden päivän ajassa se muutos sitten
on mahtanut tapahtua -- sillä pitempi aika ei ole kulunut siitä, kun
hän väkisin pyrki minun isäni taloon sydän-yöllä, pahempia tarkoituksia
mielessä, kuin mitä on tavallisella rosvolla. Ja uskotte te vai,
että Rothsay, jos hänen sydämensä semmoiseen liittoon vaatisikin,
saisi tahtonsa täytetyksi, saattamatta vaaran alttiiksi sekä
perintö-oikeuttaan että henkeänsä; sillä Douglas'in ja March'in kreivit
kumpikin hyökkäisivät hänen päälleen, kostaaksensa tekoa, jota eivät
voisi katsoa muuksi kuin loukkaukseksi ja häväistykseksi molemmille
suvuille? Voi, hyvä isä Klemetti, missä silloin oli teidän ankara
omatuntonne, missä teidän viisautenne, kun sallitte tuon
eriskummallisen houreen pyörryttää päänne ja annoitte halvimmalle
oppilaistanne täyden syyn moittia teitä?"
Vanhan miehen silmät olivat täynnä kyyneleitä, koska Katri,
silminnähtävästi tuskastuneena puheestaan, viimein taas vaikeni.
"Lasten ja imettäväisten suun kautta", sanoi hän, "on hän nuhdellut
niitä, jotka olivat olevinansa viisaita sukupolvessansa. Minä kiitän
Jumalaa, joka minut on oman turhamielisyyteni synnyttämistä ajatuksista
saattanut parempiin, niin lempeän nuhtelijan kautta. -- Niin, Katri,
tästä lähtien ei minun sovi ihmetellä eikä moittien huudahtaa, kun näen
niiden, joita tähän saakka olen kovin kovasti tuominnut, pyrkivän
maalliseen valtaan, uskonnollisen kiivauden sanat suussansa. Kiitoksia,
mun tyttäreni, terveellisestä varoituksestasi, ja kiitoksia Jumalalle,
että hän sen lähetti sinun huultesi, eikä jonkun tylymmän
nuhdesaarnaajan huulten kautta".
Katri kohotti päätään vastataksensa ja pyytääksensä vanhaa miestä
rauhoittumaan, sillä isä Klemetin mielenmasennus hänestä tuntui
vaikealta; mutta samassa hänen huomionsa kiintyi yhteen aivan likellä
olevaan esineesen. Tämän, muusta maailmasta erotetun paikan monista
kivi-lohkareista ja möhkäleistä oli kaksi niin aivan likekkäin, että ne
näyttivät olleen yhtä ja samaa kalliota, joka ukkosen tahi
maanjäristyksen voimalla oli kahtia haljennut, niin että siihen oli
kahden kiviseinän välille syntynyt noin neljä jalkaa leveä rako. Tähän
rakoon oli tammipuu tunkeunut, totellen yhtä niistä eriskummaisista
oikuista, joita kasvit tämmöisissä paikoissa usein o soittavat. Tämä
puu, jonka säännöllistä kasvamista laiha ravinto esteli, oli lähettänyt
juurensa kaikille haaroille, pitkin kallion pintaa, ulos enemmän
syömistä etsimään; ne olivat siinä sadassa koukerossa, käppyrässä ja
solmussa, niinkuin Indian saariston jättiläis-käärmeet. Sattumalta
luotuaan silmänsä tuohon eriskummalliseen yhteenkietouneitten oksien ja
yhteensolmiutuneitten kutomukseen, huomasi Katri yht'-äkkiä siinä kaksi
suurta silmää, jotka kiiluen tirkistelivät heihin, niinkuin väijyksissä
olevan pedon silmät. Hän säpsähti ja, sanaakaan virkkamatta, osoitti
niitä kumppanilleen. Sitten vielä tarkemmin katsoen selitti hän
tuuhean, ruskean tukan sekä pörhöisen parran, jotka ensin olivat olleet
häneltä piilossa puun alasriippuvain oksain ja yhteenkiertäyneitten
juurten takana.
Nähtyään että hän oli keksitty, Vuorelainen, sillä semmoinen se oli,
tuli ulos lymypaikastaan. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, verhottu
puna-, vihriä- ja sinipunertava-ruutuisella vaipalla, jonka alla
hänellä oli härännahkainen tröijy. Joutsi nuolineen riippui selässä;
pää oli paljas; sen peitteenä ja täydellisenä lakin sijan täytteenä
olivat tuuheat, nykyisten Irlantilaisten tukan kaltaiset, toisiinsa
kietouneet hius-suortuvat. Vyöltä riippui miekka sekä väkipuukko, ja
kädessä oli tanskalainen pertuska, sitä laatua, mitä sittemmin
Skotlannissa sanottiin Lochaber'in kirveeksi. Saman luonnollisen portin
kautta ilmautui sitten yksitellen vielä neljä miestä, kaikki
yhtä jättiläiskokoisia, ja samoissa puvuissa, samoilla aseilla
varustettuina.
Katri oli kovin tottunut näkemään kansaa vuorilta, jotka olivat niin
lähellä Perth'iä, että hän olisi heitä pelästynyt, niinkuin joku
alankolan tyttö tämmöisessä tilaisuudessa luultavasti olisi tehnyt.
Jokseenkin huoletonna näki hän siis noiden jättiläisten asettuvan
puoli-ympyrään hänen sekä munkin eteen, kaikki ääneti tuijotellen
häneen suurilla silmillänsä, joissa sen verran kuin Katri taisi arvata,
ilmautui huima ihastus hänen kauneuteensa. Hän nyykähdytti päätänsä ja
lausui, vaillinaisesti kuin osasi, tavallisen Vuorelais-tervehdyksen.
Vanhin ja ylimmäinen joukosta vastasi tervehdystä, vaan sitten taas
jäi ääneti ja liikahtamatta seisomaan. Munkki luki rukouksia,
helminauhaansa sormiellen; ja Katriakin nyt jo rupesi oudosti
peloittamaan ja hän oli hyvin huolissaan, kun ei voinut tietää,
olivatko he enää täydessä vapaudessa. Hän päätti koettaa ja läksi
liikkeelle, ikään kuin olisi aikonut mennä vuorelta alas; mutta kun
hänen piti mennä noiden Vuorelaisten rivin läpi, he laskivat pertuskan
poikittain välillensä, niin että kaikki lomat, joista olisi sopinut
mennä läpi, tulivat suljetuiksi.
Vähän hämmästyneenä, vaikkei pelästyneenä, sillä hän ei voinut uskoa,
että mitään pahaa tarkoitettiin, istahti Katri yhdelle noista hajallaan
olevista kalliolohkareista ja kehoitti munkkia, joka hänen vieressään
seisoi, ettei olisi milläänkään.
"Jos olen pelossa", virkkoi isä Klemetti, "niin en olekaan omasta
puolestani, sillä musertavatko nää metsäläiset pääni kirveellään,
niinkuin olisin työssä voimattomaksi käynyt ja teurastettavaksi
tuomittu härkä, vai sitovatko he minut joutsiensa jänteillä ja vievät
niiden käsiin, jotka julmemmilla tempuilla ottavat henkeni, siitä en
paljon huoli, kun vaan päästäisivät sinut, tytär kultaseni,
vahingoittamatta pois".
"Meillä ei kummallakaan", sanoi Perth'in Kaunotar, "ole mitään syytä
pelätä pahaa; ja tuossa tuleekin Conachar meille sitä vakuuttamaan".
Näin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan
toisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis,
pulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin
vuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön
eteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi
ilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten
kohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla.
Muuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin
kirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli
kaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella --
päällikkö-arvon merkillä -- koristettu kultavitjoilla, jotka olivat
useammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä
kiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös
kullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä
muuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja
näkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt
uljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä
tyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto
näkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin
hänet tuntisi.
"Conachar", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta
tilasta, "ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?"
"Ei, kaunis Katri!" vastasi nuorukainen. "Conachar on ollut ja mennyt,
paitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee.
Minä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika.
Niinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja
nämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä
näet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko:
kasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja
vyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni
täyttämistä. Mutta Conachar", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, "on
kuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän
on nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan
hän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana.
Katso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme
pähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska
syksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani
valtikkaankaan vaihtaisi".
Eachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän
tehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka
nähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan
tilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki,
hänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon
yli.
"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?" virkkoi nuori päällikkö,
tarttuen tytön käteen. "Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia
ennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja
mielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön
puolisoksi."
"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta", vastasi
Katri lujasti, "varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan
joukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän
leivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa
Vuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole
ollut riidassa heidän kanssansa".
"Vai ei?" virkkoi Eachin, "vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti
tuon _gov chrom'in_ (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia
vastaan? -- Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva
sinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli
jotain minulle käskettävää -- virka se niin käskysi tulee täytetyksi".
Katri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja
puheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin
mahdollista lopettaa keskustelun.
"Eachin", sanoi hän, "koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa -- te
kyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin
minun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt
kääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te,
yhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden
velassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa
vaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet
esiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan,
siksi kun se myrsky on mennyt ohitse".
"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies
tehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni
voi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in
kaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle
on turvaunut!"
"En taitaisi kelvata kovin paljon luottaa siihen", sanoi Katri. "En
teidän heimokuntanne voimaa suinkaan epäile, mutta kun Musta Douglas
jotakin ihmistä rupeaa vainoomaan, eipä häntä Vuorelais-vaipan
huiskuttaminen siitä pois säikyttäne".
Vuorelainen peitti mielipahansa tästä puheesta väkinäisellä naurulla.
"Varpunenkin", virkkoi hän, "ollessaan silmää likempänä, näyttää
suuremmalta kuin Bengoilen kukkulalla istuva kotka. Te pelkäätte
Douglas'eja enemmän, siitä syystä kun he täällä teitä likimpänä asuvat.
Mutta olkoon niinkuin sinä tahdot -- et usko kuinka laajalle meidän
kukkulat, meidän laaksot ja meidän metsät ulottuvat tuon tummansinisen
Vuori-aituuksen takana, ja sinä luulet koko maailman olevan täällä
Tay-virran rannoilla. Mutta tää hyvä munkki on näkevä vuoria, joiden
rotkoissa hänellä olisi hyvä piilopaikka, vaikka Douglas'it joka sorkka
olisivat häntä etsimässä ja hän on näkevä siellä miehiä niin paljon,
että Douglas'it kiittäisivät onneansa, jos jälleen pääsisivät takaisin
Grampian-vuorten eteläpuolelle. -- Ja etkö sinäkin voisi tulla sinne
tään hyvän miehen seurassa? Minä lähetän joukon miehiä sinun isääskin
sinne hyvässä turvassa saattamaan, ja näin voimme sitä vanhaa työtämme
jatkaa Tay-järven takana -- minä vaan en puutu enää hansikkain
leikkaelemiseen. Kylläpä isälles lupaan hankkia vuotia, vaan en niitä
huoli leikkaella, paitsi niin kauan kun ne vielä ovat elukan päällä".
"Kyllä isäni joskus on tuleva teidän taloanne katsomaan, Conachar --
Eachin, arvelin sanoa. -- Mutta silloin pitää olla rauhallisempi aika,
sillä tätä nykyä on riitaa meidän kaupungin porvarein sekä herrojen
väen välillä, ja kuuluuhan Vuoristossakin sota olevan syttymäisillään!"
"Niin mar' on, Katri! Ja jos ei sitä samaa sotaa Vuoristossa nyt olisi,
etpä silloin saisikaan näin lykätä käyntiäs Vuoristossa toistaiseksi,
kaunis kultaseni. Mutta Vuorelais-suku ei ole täst'-edes enää oleva
jaettuna kahteen kansakuntaan. He aikovat nyt taistella ylivallasta,
ja se joka ylivallan käsiinsä saapi, on kohteleva Skotlannin kuningasta
niinkuin vertaistansa, ei kuin parempatansa. Rukoile voittoa
Mac-Ian'ille, minun hurskas St. Katrinani, sitten rukoilet sen
puolesta, joka sinua hellästi rakastaa".
"Minä aion rukoilla voittoa sille, joka on oikeassa", sanoi Katri; tai
pikemmin vielä, että tulisi rauhaa kaikin puolin. -- Hyvästi nyt, hyvä,
kunnon isä Klemetti! Uskokaa minua, en minä teidän opetustanne ikinä
unohda -- muistelkaa minuakin rukouksissanne. -- Mutta kuinka te vaan
kestänette sitä vaivaloista matkaa!"
"Kyllä nämä miehet voivat kantaa häntä, jos tarvis tulee", sanoi
Eachin, "jos nimittäin täytynee astua pitkältä, ennenkuin hänelle
saamme hevosen hankituksi. Mutta sinä, Katri -- täältä on pitkä matka
Perth'iin. Annas minun tulla saattamaan sinua entisellä tavallani".
"Jos te olisitte entisessä asussanne, en minä teidän saattoanne
suinkaan kieltäisi. Mutta kultaiset soljet ja rannerenkaat ovat
vaarallisia seurakumppaleita, koska Liddesdalen ja Annandalen
peitsimiehiä vilskuu maantiellä yhtä tiheässä kuin kuivia lehtiä
Pyhänmiesten päivänä. Ja Vuorelaisen ruutuvaipan sekä huovin
teräspantsarin ei ole hyvä sattua yhteen".
Katri teki tämän muistutuksen siksi, kun hän hiukan luuli, että nuori
Eachin, nahkaansa luodessaan, ei ollut kuitenkaan kokonaan päässyt
entisessä halvemmassa säädyssään totutuista tavoistansa, ja että hän,
vaikka suuri sanoiltaan, yht'-hyvin ei olisi kyllin tuittupäinen,
uskaltaakseen antautua tappeluun ylivoimaa vastaan, jommoinen
luultavasti oli nouseva, jos hän tuli kaupunkia lähemmäksi. Katri
olikin aivan oikein arvannut, sillä jäähyväisten perästä, jossa
tilaisuudessa hänen täytyi, voidakseen säästää huuliansa, antaa kätensä
suudeltavaksi, sai hän yksin lähteä Perth'iin päin. Toisinaan vaan, jos
hän kääntyi taaksepäin katsomaan, näki hän vielä jonkun aikaa
vilahduksen Vuorelaisista, jotka, salaisimpia, vaivaloisimpia polkuja
myöten kierrellen, kulkivat pohjoiseenpäin.
Siksi hetkeksi hälveni nyt osaksi hänen pelkonsa, sitä myöten kuin hän
joutui kauemmaksi noista miehistä, joiden tekojen ainoana lakina oli
heidän päällikkönsä käsky, ja joiden päällikkö oli huimapäinen, tulinen
poika. Kotimatkallaan Perth'iin ei hän pelännyt mitään pahaa
vastaansattuvilta sotamiehiltä, kuuluivat ne kumpaan puolueesen
tahansa; sillä ritarillisuuden säännöt olivat siihen aikaan parempana
turvana siivonnäköiselle neidolle, kuin aseellinen suojelusjoukko,
joiden vaakunamerkit eivät kenties nostaneet yhtä ystävällisiä tunteita
toisessa vastaantulevassa sotajoukossa. Mutta toiset kauempaa uhkaavat
vaarat yhtähyvin rasittivat hänen mieltänsä. Tuon irstasmielisen
prinssin hätyyttämiset olivat saaneet vielä peloittavamman muodon sen
kautta, että prinssin jumalaton neuvon-antaja oli uhannut pahaa Katrin
isälle, jos neiti ei luopuisi kainoudestaan. Nämät uhkaukset tällä
aikakaudella, tämmöisen miehen suusta, kyllä antoivat täyttä syytä
pelkoon. Eikä myös nuot rakkauden pyynnit, joita Conachar palveluksensa
ajalla vaan töin tuskin oli hillinnyt, vaan nyt rohkeasti toi esiin,
olleet vähemmin peloittavat; sillä Vuorelaiset olivat ennenkin monta
kertaa äkki-rynnäköllä tulleet Perth'iin, vieden kaupunkilaisia heidän
omain katoksiensa alta vangeiksensa taikka tappaneet heitä miekalla
keskellä kaupungin katuja. Myös pelkäsi Katri isänsä pakoituksia sepän
suhteen, jonka käytöksestä Pyhän Valentin'in päivänä häijyjä juttuja
oli neidon korviin tullut, ja jonka kosimiseen Katri ei sittenkään,
vaikka olisi Heikin maine ollut aivan puhdas hänen silmissään, olisi
uskaltanut suostua, niin kauan kun Ramornyn uhkaukset vanhaa hanskuria
vastaan soivat hänen korvissaan. Kaikki nämät monellaiset vaarat
täyttivät hänen mielensä rasittavimmalla pelolla, synnyttäen hänen
sydämessään hartaan halun päästä niistä sekä omista epäilemisistään
luostariin turvansa ottamalla. Mutta ei hän taas nähnyt mitään
mahdollisuutta saada isänsä suostumusta tähän ainoaan keinoon, josta
hän rauhaa ja turvaa toivoi.
Näissä hänen mietteissään me emme kuitenkaan voi havaita mitään
selvää merkkiä, että hän olisi surrut oikeata syytä kaikkiin hänen
vaaroihinsa, nimittäin mainettansa _Perth'in kaupungin Kaunottarena_.
Se oli yksi seikka, joka osoitti, ettei hän vielä ollut täysi enkeli;
toinen todistus siitä kenties oli se, että hänen rinnastaan, huolimatta
Heikki Sepän todellisista tai luulluista kepposista, pääsi huokaus, kun
hän St. Valentin'in päivän aaton muisti.