Sävelet sotalaulun hurjasti
Yön läpi kaikuu, ja kun täyttyvi
Ilmasta säkkipilli, sydämet
Vuoriston urhoin myöskin paisuvi,
Kun mieleen vuotaa muistot muinaiset,
Vuos-satain sankarteot veriset.
Byron.
Meidän nyt tulee jättää tarinamme aikaisemmat osat ja lähteä
katselemaan tapauksia korkeammissa, arvokkaammissa paikoissa.
Me menemme kerrassaan asesepän matalasta majasta kuninkaan
neuvoittelukammariin, ja jatkamme kertomuksen juuri siitä hetkestä,
koska vihastuneet herrat, metelin asetuttua, kutsuttiin kuninkaan
eteen. He tulivat sisään, äkäisesti tuijotellen toisihinsa, jokaisen
mieli niin täpötäynnään hänelle muka tehtyjen vääryyksien muistosta,
etteivät he tahtoneet eivätkä edes voineetkaan kuullella mitään
selitystä tai vastasyytä. Albanyn herttua yksin, aina kylmäsydäminen ja
viekas, näkyi olevan siinä mielentilassa, että saattoi kääntää heidän
tyytymättömyyttään omaksi hyödyksensä, ja käyttää jokaisen tapauksen,
mikä sattuikin, omain mutkallisten tarkoitustensa edistämiseksi.
Vaikka kuninkaan mielenpehmeys oli melkein pelkuriuden sukua, oli
kuitenkin hänen ulkonainen ryhtinsä hänen korkealle arvolleen sopiva.
Ainoasti kovassa ahdistuksessa, niinkuin tuossa ennen kerrotussa
tilaisuudessa, menetti hän ulkonaisen vakavuutensa. Ylimalkaan voi
saada hänet luopumaan päätöksestään, vaan ei arvokkaisuudestaan. Hänen
tervehdyksensä Albanyn herttualle, Douglas'in ja March'in kreiveille
sekä abotille (hänen kirjavan neuvoskuntansa keskenään sopimattomille
jäsenille) oli kohtelias, mutta samassa majesteetillinen, niin että
se jokaiselle noista ylpeistä herroista muistutti mieleen, että
he seisoivat kuninkaansa edessä, ja pakoitti heidät sopivaan
kunnioitukseen.
Otettuaan heidän tervehdyksensä vastaan, käski kuningas heitä istumaan,
jota käskyä he juuri tottelivat, koska Rothsayn herttua astui sisään.
Miellyttävillä liikunnoilla astui hän isänsä luokse, laskeusi
polvilleen hänen tuolinsa eteen ja pyysi siunausta. Kuningas, jonka
kasvot huonosti peitettyä rakkautta ja surua ilmoittivat, yritti
kuitenkin muodostaa katsantonsa moittivaiseksi, kun hän laski kätensä
nuorukaisen päähän ja huo'aten sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, huima
poikani, ja tehköön sinusta viisaamman miehen tuleviksi ajoiksesi!"
"Amen, isä kultani!" vastasi Rothsayn herttua tunteellisuudella,
jommoista hän parempina hetkinänsä joskus osoitti. Hän suuteli
kuninkaan kättä lapsen ja alamaisen kunnioituksella; sen jälkeen ei hän
istahtanutkaan neuvoittelupöydän ääreen, vaan jäi seisomaan kuninkaan
tuolin taakse, missä hän, jos tahtoi, saattoi isänsä korvaan kuiskata.
Kuningas sitten viittasi Dominikolais-abottia käymään sijallensa pöydän
ääreen; siinä paikassa nähtiin pöydällä kirjoitusneuvoja, joita tää
hengellinen herra yksin kaikista läsnä-olevista, ainoasti Albanyn
herttua poisluettuna, osasi käyttää. Sitten kuningas ilmoitti kokouksen
tarkoituksen; hän lausui sangen arvokkaasti:
"Tehtävämme, korkeat herrat, koskee noita onnettomia eripuraisuuksia
Vuoristossa, jotka -- niin olemme äsken tulleitten sanansaattajain
kautta saaneet kuulla -- tuottavat häviötä ja saattavat maata autioksi
niinkin likellä kuin muutamien virstojen päässä tästä meidän
hovistamme. Mutta vieläkin likempänä kuin se meteli on toinen,
jonka meidän kova onnemme sekä häijyin miesten yllytykset ovat
nostaneet tässä Perth'issä; riitaa ja kiistaa on nimittäin viritetty
toiselta puolen kaupungin porvarien, toiselta teidän niinkuin myös
toisten ritarein ja aatelisherrain seuralaisten välillä. Minun
täytyy siis ensiksi kääntyä teihin, korkea-arvoiset herrat, ja
kysyä, miksikä meidän hovimme rauhaa häiritään tuommoisilla
sopimattomilla eripuraisuuksilla, ja millä keinoilla ne voitaisiin
saada kukistetuiksi? -- Veli Albanyn herttua, lausu sinä ensiksi
mielipiteesi tästä asiasta."
"Korkea herra, kuninkaallinen hallitsijani ja veljeni", vastasi
herttua, minä olin palveluksessa teidän luonanne, koska tuo meteli
nousi, enkä siis voi tietää sen syntyä."
"Ja mitä minuun tulee", sanoi prinssi, "en kuullut sen pahempaa
sotakarjuntaa kuin laulutytön laulun, enkä nähnyt sen vaarallisempia
nuolia lentämässä kuin pähkinöitä".
"Ja minä", virkkoi March'in kreivi, "näin vaan, että Perth'in uljaat
porvarit ajelivat muutamia lurjuksia, jotka olivat ilman oikeudettaan
pistäneet Verisen Sydämen vaakunan kiinni olkapäähänsä. Sillä he
pötkivät pakoon kovin nopsaasti, että luulisi heidän todella olleen
Douglas'in kreivin miehiä."
Douglas ymmärsi pistoksen, mutta vastasi ainoasti yhdellä noista vertä
hyydyttävistä silmänluonneistansa, joilla hänellä oli tapana ilmoittaa
verivihollisuuttansa. Hän puhui kuitenkin ylpeällä kylmäkiskoisuudella.
"Herrani ja kuninkaani", sanoi hän, "tietysti jo arvasi, että
Douglas'in tulee vastata tästä ankarasta syytöksestä; sillä milloinka
täällä Skotlannissa jotain kahakkaa tahi verenvuodatusta tapahtuu,
jolloin ei kohta ilkeät kielikontit soimaa Douglas'ia tahi jotakuta
Douglas'in miestä siihen syypääksi? Meillä on täällä kunnon
vieraitamiehiä. En puhukaan Albanyn herttuasta, joka ainoasti sanoi
olleensa, niinkuin hänen tuleekin, teidän seurassanne, armollinen herra
kuningas. En puhu myös Rothsayn herttuasta, joka, niinkuin hänen
säädylleen, hänen ijälleen ja hänen älylleen sopii, pureskeli
pähkinöitä kilpaa kuljeksivan soittoniekan kanssa. -- Hän hymyilee. --
Tässä paikassa hän puhukoon mitä tahtoo -- en minä unhota sidettä
meidän välillämme, joka hänen muistostaan näkyy haihtuneen. Mutta tässä
seisoo tää herra March'in kreivi, joka näki minun seuralaisteni
pötkivän pakoon Perth'in poroporvarein edestä! Voinpa selittää tälle
kreiville, että ne, joilla on Verinen Sydän olkapäässään, ryntäävät
päälle ja peräytyvät, sen mukaan kuin heidän päällikkönsä käskee ja kuin
Skotlannin etu vaatii."
"Ja siihen minä voin vastata", huudahti yhtä ylpeä March'in kreivi,
jolle veret lensivät poskihin; mutta kuningas kävi väliin.
"Hiljaa, te närkkäät herrat!" käski hän, "ja muistakaa kenenkä edessä
te seisotte! -- Ja te, herra kreivi Douglas, selittäkää meille, jos
voitte, syy siihen kahakkaan, ja miksikä teidän väkenne, jonka hyvästä
avusta ylimalkaan me kyllä olemme kiitolliset, nyt olivat yksityiseen
riitaan ruvenneet?"
"Minä tottelen teidän käskyjänne, kuninkaallinen herrani", vastasi
Douglas, hiukkaa kumartaen päätänsä, joka harvoin taipui. "Olin
matkalla tänne majapaikastani, Karthausilais-luostarista ja kuljin
Perth'in pääkatua muutamien ainaisten seuralaisteni kanssa; silloin
näin muutamien alhaisempien porvarien tungeksivan hirsipuun ympärillä,
johon oli naulattu tää julistus sekä kalu."
Hän otti lakkarista, nahkakylterinsä povesta pärmä-liuskan sekä
ihmiskäden. Kuningasta inhotti ja hänen mielensä tuli levottomaksi.
"Lukekaa", käski hän, "hyvä isä abotti, ja vietäköön tuo julma kappale
pois."
Abotti luki näin kuuluvan julistuksen:
"Koska viime yönä, St. Valentinin pyhän aatto-yönä, vallattomat
yöjalkalaiset, kuuluvat jonkun par'-aikaa tässä kaupungissa majailevan
vieraan herran seuralaisiin, väkivallalla pyrkivät erään Perth'in
porvarin huoneesen -- ja koska siitä nousseessa kahakassa tämä käsi
hakattiin poikki yhdeltä noista omavaltaisista peuhaajoista -- siksi on
ylituomari sekä kaupungin majistraatti käskeneet, että tämä käsi
naulattaisiin tähän hirsipuuhun kiusaksi ja häväistykseksi niille,
jotka sen metelin ovat nostaneet. Ja jos joku ritarisäätyyn kuuluva
väittää tätä meidän tekoamme vääräksi, niin minä, Patrik Charteris,
Kinfauns'in herra ja ritari, tahdon puolustaa sitä ritarillisilla
aseilla aidatulla tanterella. Taikka jos joku halvempisäätyinen ajaa
näitä sanoja valheeksi, niin lähetetään häntä vastaan joku tämän
kauniin Perth'in kaupungin porvari, hänen sääty-arvonsa mukaan. Ja
suojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista
kaupunkiamme!"
"Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra", jatkoi Douglas,
"että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän
hävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä
alas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle
ja aatelistolle. Tuosta uskalsivat muutamat noista uhkarohkeista
porvareista ruveta haukkumaan ja soimaamaan minun joukkoni ta'immaisia
miehiä, jotka pyörähdyttivät hevosensa ympäri ja olisivat kuitanneet
velan, jos eivät olisi saaneet minun nimen-omaista käskyäni, että
seuraisivat minua niin rauhallisesti kuin suinkin noilta halvoilta
lurjuksilta voisivat. Ja näin tapahtui, että he tulivat tänne
pakolaisten kaltaisina, vaikka, jos minä vaan olisin käskenyt heidän
panna kovaa kovaa vastaan, he olisivat voineet virittää valkeaa
kaikkiin tämän hökkelikylän nurkkiin, ja tukehduttaa nuot hävyttömät
tolvanat, niinkuin pahan-ilkinen ketunpoikue savustetaan kuolijaksi
sytytetyllä kanervakasalla."
Kaikki olivat ääneti tämän Douglas'in puheen jälkeen, siksi kun
Rothsayn herttua siihen vastasi, isänsä puoleen kääntyen:
"Koska Douglas'in kreivillä näkyy olevan valta polttaa tämä teidän
asumanne kaupunki, kuninkaallinen majesteetti, niin pian kuin hänellä
ja kaupungin ylituomarilla sattuu olemaan eri mieli jostain yöllisestä
metelistä tahi jonkun kahdentaistelu-vaatimuksen sanoista, niin tulee
meidän, arvaan ma, olla hänelle hyvinkin kiitolliset siitä, että hän ei
niin tee."
"Rothsayn herttualla", sanoi Douglas, joka näkyi päättäneen hillitä
vihansa, "olisi syytä kiittää Jumalaansa siitä, että Douglas on yhtä
uskollinen kuin mahtava. Tää nykyinen aika on semmoinen, jolloin
alamaiset kaikissa maissa nousevat lakia vastaan. Olemmehan me kuulleet
Jacquerie-kapinasta Franskan maalla;[23] ja Jaakko Straw'sta ja Hob
Miller'istä, ja Parson Ball'ista Eteläläisten[24] kesken; ja voimmepa
olla varmat, että meilläkin olisi kuivaa kuloa kyllin, jos se tuli
singahtaisi meidän rajamme yli. Kun näen maanmoukkien vaativan
ritareita taisteluun sekä naulaavan aatelismiesten käsiä kaupungin
hirsipuuhun, niin en tahdo sanoa pelkääväni kapinaa -- sillä se ei
olisi totta -- vaan minä näen sen olevan tulossa ja olen varusteilla
sitä vastaan ottamaan."
"Ja milläpä oikeudella Douglas'in kreivi voi sanoa", kysyi March'in
kreivi, "että tämä vaatimus taisteluun on maanmoukista lähtenyt? Näen
minä ritari Patrik Charteris'in nimen tässä sen alla, eikä hän, minun
luullakseni, ole maanmoukan sukua. Kelpaisipa itse Douglas'in
kreivinkin, koska hän tästä on niin kiivastunut, nostaa ritari
Patrik'in hansikka maasta, kunniaansa tahraamatta."
"March'in kreivin", vastasi Douglas, "ei pitäisi puhua muuta kuin mitä
hän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun
sanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa
punnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus
minun vastaukseeni."
"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla
laiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä
olemaan" -- sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.
"Hiljaa, kreivi", käski kuningas. "Älkää toki minulle niin törkeää
loukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta
surmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä
ystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että
te molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle."
"Ei kuninkaallinen herrani", vastasi March'in kreivi; "teidän
käskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko
rautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin
kauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla --
mutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se
ole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja
kuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne
niin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi
minun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä,
kuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista
ystävistä! -- Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian
saatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat -- te
pelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti
pelaatte. -- Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka
leikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään
olevaa tiikeriä! -- Hyvästi kaikki -- Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken
tulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!"
Kuningas olisi jotakin vastannut, mutta sanat jäivät keskitielle hänen
kielellensä, sillä Albanyn herttua iski hänelle silmää, varoittaen
häntä vaiti olemaan. March'in kreivi läksi ulos kammarista, saaden
äänettömät vastajäähyväiset toisilta neuvoskunnan jäseniltä; Douglas
yksin vastasi hänen jäähyväis-sanoihinsa ainoasti halveksivaisella,
uhkamielisellä katseella.
"Tuo uskoton petturi aikoo nyt ruveta liittoon Eteläläisten kanssa",
sanoi Douglas; "hän pöyhkeilee siitä, kun hänen käsissään on tuo
aaltoin pureksima Dunbar'in linna, joka voi avata Englantilaisille tien
Lothian'in kreivikuntaan. -- Ei, älkää pelästykö, kuninkaallinen
herrani, kyllä minä takaan mitä sanon -- mutta onhan vielä aikaa.
Virkkakaa vaan pari sanaa, herra kuningas -- virkkakaa vaan: 'Pankaa
kiinni!' niin March'in kreivi ei olekaan pääsevä Carn-joen poikki
petturimatkallaan."
"Ei, jalo kreivi", sanoi Albanyn herttua, joka paremmin soi, että nuot
molemmat mahtavat herrat olisivat olemassa, toisilleen vastapainona,
kuin että toinen heistä yksinvaltaan pääsisi, "se olisi ajattelematon
neuvo. March'in kreivi tuli tänne kuninkaan turvakirjan nojalla, ja sen
turvanlupauksen rikkomista ei minun kuninkaallisen veljeni kunnia
salline. Mutta jos te, korkea herra, voitte tuoda esiin jonkun selvän
todistuksen -- --"
Tässä silmänräpäyksessä torventorahdus keskeytti hänen puheensa.
"Armollinen herra Albanyn herttua on tavattoman arkatuntoinen tänään",
virkkoi Douglas; "mutta eipä nyt enää maksa vaivaa sanoja tuhlata --
otollinen hetki on mennyt -- tuossa jo soivat March'in torvet, ja
takaanpa että hän lähtee ratsastamaan täyttä nelistä, niin pian kun
Etelä-portista on päässyt ulos. Kyllä me aikanaan saamme kuulla
hänestä; ja jos niin käy, kuin minä arvaan, niin kylläpä me hänelle
vastaan menemme, vaikka olisikin koko Englanti sen petturin apuna".
"Ei, toivokaamme parempaa siltä jalolta kreiviltä", sanoi kuningas,
suuresti mielissään siitä, että March'in ja Douglas'in riita näytti
ajaneen umpeen jäljet taannoisesta riidasta Rothsayn herttuan sekä
hänen appensa välillä. "Hänellä on kyllä äkkipikainen luonne, vaan ei
pitkävihainen. Hänelle on muutamassa seikassa tapahtunut -- vääryyttä
-- tahi paremmin sanoen: hänen omat toivonsa ovat pettäneet --
sentähden tulee meidän hiukan kärsiä näin korkeasukuisen, mahtavan
herran ärtynyttä mieltä. Mutta, Jumalan kiitos, me kaikki nyt tänne
jääneet olemme yhtä mieltä, ja, voinpa niin sanoa, myös yhtä
perhekuntaa; meidän neuvoittelumme ei siis enää voi tulla häirityksi
eripuraisuuden kautta. -- Isä abotti, ottakaa, olkaa niin hyvä,
kirjoitusneuvonne, sillä teidänhän tulee, niinkuin ennenkin, olla
meillä pöytäkirjurina. -- Ja nyt työhön, hyvät herrat -- ensin on
meidän mietittävä tuota Vuoriston rauhattomuutta".
"Chattan'in ja Duhelen clan'ien välillä", sanoi abotti, "on, sen mukaan
kuin meille veljiltämme Dunkildessä äsken tulleet sanomat ilmoittavat,
syttymäisillään sota, joka on oleva hirvein kaikista noiden Belial'in
poikien välillä vielä olleista; sillä he eivät puhu mistään muusta kuin
että aikovat toinen toistaan perinjuurin hävittää. He kokoelevat
molemmin puolin voimiansa, ja jokaisen miehen, joka vaan
kymmenennessäkin polvessa on heille sukua, täytyy rientää heimonsa
lipun luokse, jos tahtoo välttää rangaistusta tulella ja miekalla.
Tuliristi on, pyrstötähden tavoin säkenöiden, kierrellyt kaikkia
paikkoja myöten, nostaen myös outoja, tuntemattomia joukkokuntia aina
tuon kaukaisen Murrayn-lahdenkin takaa. -- Jumala ja St. Dominicus
meitä varjelkoot! Ja jos ette te, korkeat herrat, tälle pahalle
parannuskeinoa keksi, niin se on leviävä laajalle ja pitkälle, niin
että kirkon perintö joka paikassa joutuu alttiiksi noiden Walesiläisten
julmuudelle, joissa on yhtä vähän Jumalan pelkoa kuin rakkautta tai
sääliväisyyttä naapureitaan kohtaan -- Pyhä Neitsyt olkoon meille
suojana! -- Kuuluuhan yksi osa heistä vielä olevan pimeitä pakanoita ja
palvelevan Mahound'ia sekä Termagaunt'ia".
"Hyvät herrat ja sukulaiset", lausui kuningas, "te olette nyt kuulleet
kuinka vaarallinen tämä asia on, ja te tahtonette kenties tietää minun
ajatukseni siitä, ennen kuin tuotte esiin ne neuvot, jotka teidän oma
viisautenne on keksivä. Ja, totta puhuen, minä en tiedä parempaa
keinoa kuin että me lähetämme kaksi käskyläistämme, antaen heille
täyden vallan ratkaista kaikki riidat Vuorelaisten välillä. Ja
lähettiläitten tulee samassa myös varoittaa noita Vuorelaisia,
laillisen edesvastauksen uhalla, heittämään pois aseensa sekä
lakkaamaan kaikesta väkivallasta toinen toistaan vastaan".
"Minä hyväksyn meidän armollisen kuninkaamme ehdoituksen", virkkoi
Rothsayn herttua, "ja toivonpa, että tää kunnon abotti ei ole kieltäyvä
pois lähtemästä ehdoitetulle sovittaja-matkalle. Ja hänen arvoisa
virkaveljensä, Karthausilais-luostarin abotti on luultavasti myös
pyrkivä tähän kunnia-virkaan, joka epäilemättäkin on taas lisäävä kaksi
kelpo rekryyttiä marttyyrien suureen armeijaan -- sillä Vuorelaiset
vähän huolinevat siitä onko teidän lähettiläänne hengellinen mies vai
maallikko".
"Kuninkaallinen herttua", vastasi abotti; "jos minulle marttyyriuden
autuuttava kruunu lienee määrätty, niin Jumala epäilemättä on
johdattava minut sille tielle, missä se on saatava. Mutta jos te tämän
vaan pilalla puhutte, niin Jumala teille suokoon anteeksi ja
valistakoon teitä, niin että näkisitte teille olevan sopivamman teljetä
itsenne rautavaruksin kirkon omaisuuden suojelemiseksi, joka nyt on
niin suuressa vaarassa, kuin piestä kieltänne, laskien kokkapuheita sen
palvelijoista".
"Minä en puhu pilaa kenestäkään", virkkoi nuorukainen haukoitellen,
"enkä juuri ole myös muuten vastahakoinen varuksiini pukeumaan, paitsi
että se puku on raskaanlainen ja että Helmikuussa turkki on enemmän
ilman mukainen kuin teräspantsari. Vaan onpa minulle kylmän rauhan
pukeminen päälleni tällä nipisteleväisellä ilmalla vielä kiusallisempi
siitä syystä, kun tiedän että jos kirkko vaan viitsisi lähettää yhden
lippukunnan omista pyhistä miehistänsä -- onhan niissä useampia
Vuorelaisiakin, jotka hyvin tuntevat ne seudut ja varmaan myös ovat
siihen ilman-alaan tottuneet -- niin kirkko voisi itse sotia sotansa
Englannin iloisen St. Yrjänän tavalla. Mutta enpä tiedä mikä lienee
syynä -- kyllähän meille puhutaan heidän ihmetöistään niiden hyväksi,
jotka heitä ovat lepyttäneet, sekä heidän kostostaan, jos joku heidän
perintöönsä koskee, ja tätä aina tuodaan esiin syyksi, minkätähden
heidän omaisuuttansa yhä pitäisi runsailla lahjoilla laajentaa. Mutta
annas jos Vuoristosta ilmautuu vaikkapa vaan parinkymmenen miehen
suuruinen parvi, eipä silloin pappi kelloineen, kirjoineen,
kynttilöineen tee mitään joutua, vaan miekkavyöllisen ritarin kai
täytyy suojella niitä maita, jotka hän kirkolle on lahjoittanut, aivan
yhtä paljon kuin jos vilja niistä vielä tulisi hänen omaan
hinkaloonsa".
"Taavetti poikani", varoitti kuningas, "sinä annat sopimattoman vallan
kielellesi".
"Enkä, herra kuningas, kyllä mä jo vaikenen", vastasi prinssi. "Ei
minulla ollut suinkaan aikomus saattaa teidän mieltänne levottomaksi
eikä suututtaa tätä isää abottia, joka, vaikka hänellä olisi niin
paljon ihmetöitä käskynsä alla, ei näy kuitenkaan huolivan mennä
vastaan paria kymmenkuntaa Vuorelais-rosvoa".
"Kylläpä me tiedämme", virkkoi abotti hillityllä vihastuksella, "mistä
lähteestä nuot häijyt opit tulevat, joita me kauhistuksella kuulemme
vuotavan tästä suusta. Koska prinssit ottavat väärä-uskolaisia
seuralaisikseen, niin heidän ymmärryksensä ja tapansa molemmat
turmeltuvat. He liikkuvat kadulla naamusjoukkoin sekä porttoin
seurassa, ja neuvoittelussa he tekevät pilaa kirkosta sekä kaikesta
pyhästä".
"Hiljaa, hyvä isä!" käski kuningas. "Kyllä Rothsayn herttua on antava
sovittajaisia siitä, mitä hän näin ajattelematta on puhunut. Voi
neuvoitelkaammehan toki nyt hyvässä ystävyydessä! Älkäämme olko
niinkuin kapinalliset merimiehet uppoovassa laivassa, jotka ovat
kiivaammat riitelemään keskenänsä kuin auttamaan tuskittelevaa
kapteenia laivan pelastamisen yrittämisessä. -- Herra kreivi Douglas,
teidän sukunne on melkein aina ollut saapuvilla, milloin Skotlannin
kruunu on ollut viisaitten neovojen taikka miehen töitten tarpeessa.
Toivonpa että te tässäkin hädässä olette meille apuna".
"Sitä minä vaan kummeksin, että semmoinen hätä muka on olemassa",
vastasi ylpeä Douglas. "Siihen aikaan kun minä kuninkaansijaisena
hallitsin valtakuntaa, oli myös muutamat noista metsäläis-clan'eista
tulleet alas Grampian-vuorilta. Minäpä en vaivannutkaan
valtioneuvoskuntaa sillä asialla, vaan käskin maaherran, lord
Ruthven'in, nousta hevosen selkään lääninsä voiman sanalla -- siinä oli
Hayt, Lindsayt, Ogilviet sekä muita herroja. Ja kun sitten -- St.
Priitta auttakoon! -- teräspaita ja sarkanuttu törmäsivät yhteen,
saivatpa ne rosvot silloin kokea mihin peitset kelpaavat ja onko
miekoissa teräs vaiko ei. Jäipä noin kolmesataa heidän parhaista
sulkalakeistansa, päällikön, Donald Cormacin myöskin siinä joukossa,
Thorn'in kankaalle sekä Rochinroyn saloon; ja yhtä monta roikutettiin
hirsipuihin Houghman Stairs'issä, jolla on vieläkin nimensä siellä
tehdyistä hirttäjän töistä. Tällä lailla menetellään rosvoin kanssa
minun kotipuolellani; ja jos katsotte pehmeyden Gaelilais-roistoja
kohtaan sopivammaksi, niin älkää toki moittiko Douglas'ia, vaikka hän
puhuu suunsa puhtaaksi. -- Te nauratte, herra Rothsayn herttua. --
Saanko kysyä, mistä syystä nyt taas olen tullut teidän naurunne
alaiseksi, ennen kuin edes vielä olen taannoiseen vastannut?"
"Oh, älkää suuttuko, hyvä kreivi Douglas!" vastasi prinssi. "Minä
vaan nauroin, ajatellessani kuinka pieneksi teidän ruhtinaallinen
seuralais-joukkonne kutistuisi, jos jokaiselle rosvolle niin tehtäisiin
kuin noille Vuorelais-paroille Houghman Stairs'issä",
Kuningas taas kävi väliin, estääkseen vihaista vastausta kreivin
puolelta. "Teidän neuvonne on viisas, herra kreivi", sanoi hän, kun
kehoitatte meitä aseisin turvaamaan, jos nuot miehet karkaavat meidän
alamaistemme päälle aukealle, tasaiselle alangolle. Mutta vastus onkin
juuri siinä, kuinka heidän rauhattomuutensa saataisiin asettumaan, niin
kauan kun he vielä piilevät oman vuoristonsa suojassa. Eihän minun
tarvitse selittääkään, että Chattan clan'i sekä Duhele clan'i ovat
suuria liittokuntia, kumpikin käsittävä koko joukon heimokuntia, jotka
ovat yhteen-liittäyneet kukin oman puolueensa kannatukseksi, ja että
niiden välillä on noussut eripuraisuus, joka on ollut syynä
verenvuodatukseen, missä ikinä he vaan ovat yhteen sattuneet, niin
hyvin yksittäin kuin myös joukoittain. Koko se maa on raadeltuna heidän
lakkaamattomain taisteluinsa kautta".
"Enpä minä huomaa mitä haittaa siitä olis", sanoi Douglas. "Ne rosvot
näin tavoin hävittelevät toinen toistaan, ja Vuoriston metsäkauriit
pääsevät karttumaan, sitä myöten kuin ihmiset vähenevät. Me saamme
sitten useammin tilaisuutta ruumiinliikuntoon metsämiehinä, josko tosin
harvemmin sotureina".
"Sanokaa pikemmin, että sudet pääsevät karttumaan sitä myöten kuin
ihmiset vähenevät", virkkoi kuningas.
"Eipä väliä", jatkoi Douglas. "Enemmän pidän metsän susista
kuin metsäläis-rosvoista. -- Asettakaamme vahva sotavoima koko
Gaeliläis-rajaa myöten, niin että rauhallinen ja rauhaton maa tulevat
erotetuiksi toisistaan. Rajoitetaan keskinäis-sodan kulovalkea
Vuoristoon, palakoon se vaan siellä hillitsemättömällä vimmalla;
kylläpä se viimein sammuu poltettavan puutteesen. Jäljellejääneet
sitten ovat voimattomat ja tottelevat teidän kuiskaustanne, herra
kuningas, paremmin kuin heidän esi-isänsä ja nyt elävätkin roistot
teidän ankarinta käskyänne".
"Se neuvo on kyllä viisas, vaan jumalaton", sanoi abotti, pudistain
päätänsä; "minun omatuntoni ei salli minun siihen kehoittaa. Se on
viisautta, mutta Ahitofel'in viisautta, yhtä viekasta kuin myös
julmaakin".
"Niin minunkin sydämeni sanoo", virkkoi kuningas, laskien kätensä
rintansa päälle; "minun sydämeni sanoo, että minulta tuona
kauhistuttavana vihan päivänä tulisi kysyttäväksi: 'Robert Stuart,
missä ovat alamaiset, jotka minä sinulle annoin?' -- Sydämeni minulle
sanoo, että minun tulee tili tehtäväksi heistä kaikista, niin
Saksilaisista kuin Gaeleistakin, sekä Alankolaisista ja Rajalaisista
että myös Vuorelaisista; että minulle ei tule vastaamista ainoasti
rikkaista ja oppineista alamaisistani, vaan myös niistä, jotka
köyhyytensä tähden olivat rosvoja, ja oppimattomuutensa tähden
kapinan-nostajia".
"Se on oikeaa kristityn hallitsijan puhetta, kuninkaallinen
majesteetti", sanoi abotti; mutta teillä on kuitenkin myös valtiomiekka
kädessänne, ei yksistään valtikka ja tämä puheen-alainen tauti on sitä
laatua, joita ei muulla saa parannetuksi kuin raudalla".
"Kuulkaapas, hyvät herrat!" virkkoi nyt prinssi, katsahtain ylös,
niinkuin olisi hänelle lysti ajatus äkkiä johtunut mieleen. "Entäs jos
noille raa'oille Vuorelaisille opettaisimme hiukkasen ritarin-tapoja?
Ei taitais olla kovin vaikea asia, saada nuot molemmat suuret
sotaherrat, Chattan-clan'in päällikkö sekä myös uljaan Duhele-clan'in
päällikkö vaatimaan toinen toistansa taisteluun elämästä ja kuolemasta.
He voisivat taistella taistelunsa täällä Perth'issä; me heille
lainaisimme varukset sekä hevoset. Näin heidän riitansa tulisi
lopetetuksi toisen, tai mahdollisesti kumpaisenkin rosvon kuoleman
kautta -- sillä minä arvaan, että he ensimmäisessä yhteentörmäyksessä
kohta molemmat taittavat niskansa -- näin tulisi minun isäni jumalisen
toivon mukaan paljon vertä säästetyksi ja me saisimme huviksemme nähdä
tappelun kahden metsäläis-ritarin välillä, jotka olisivat ensi kerta
eläissään vetäneet pöksyt jalkaan ja hevosen selkään kiivenneet. Se
olisi näkö, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu hamasta Arthur
kuninkaan ajoista!"
"Hyi sinua, Taavetti!" torui kuningas. "Otatko sinä isänmaasi kurjuuden
ja meidän neuvoskuntamme ahdingon pilapuheen aineeksi?"
"Älkää pahaksi panko, kuninkaallinen veljeni", sanoi Albanyn herttua,
"vaan vaikka veljenpoikani, kruununperillinen on tämän mielijohteen
leikillisellä tavalla esiintuonut, niin siitä mahdettaisiin saada
jotain, joka voisi olla hyvänä apuna puheen-alaisen vaarallisen pahan
parantamiseksi".
"Veli kulta", vastasi kuningas, "se ei ole ystävällistä tekoa, kun sinä
Rothsayn ajattelemattomuutta vielä enemmän saatat huomioon hänen
ajattomasta leikistänsä puhetta jatkamalla. Tiedämmehän me, ettei
Vuorelais-clan'it ymmärrä meidän ritaritapojamme eivätkä semmoisen
taistelun menoja ja sääntöjä, jommoista meidän tapamme vaatii".
"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas", vastasi Albanyn
herttua; "mutta minä en puhukaan pilaa, vaan täyttä totta. Tosin eivät
Vuorelaiset osaa meidän menojamme ja sääntöjämme aidatulla tanterella
taistellessa; mutta heillä on omat keinonsa, joilla yhtä hyvin voivat
saada ihmisen pois hengeltä. Ja kunhan se verileikki tulee leikityksi,
kunhan toinen voittaa, toinen jää tappiolle, mitä väliä siitä,
taistelevatko nuot Gaelit miekalla sekä peitsellä miekkavyöllisten
ritarein tavalla, tai hiekkasäkeillä niinkuin Englannin miehuuttomat
talonpojat, tai raatelevatko toinen toistaan puukoilla omalla
barbarilais-laillansa? Heidänkin tapansa, samoin kuin meidän, heittää
kaikki riidan-alaiset oikeudet ja vaatimukset taistelun ratkaistaviksi.
He ovat myös yhtä turhamieliset kuin hurjat -- se ajatus, että molemmat
clan'it saisivat taistella itse kuninkaan sekä hänen hovinsa nähden, on
helposti houkuttava heidät heittämään koko riitansa tämmöisen taistelun
ratkaistavaksi, vaikka olisikin täänlaatuinen väkivaltainen tuomio
vähemmin heidän tapainsa mukainen, kuin se on; ja heitä on tuleva niin
suuri joukko kuin me soveliaimmaksi päätämme. Me pidämme vaaria,
etteivät he saa tulla tänne likelle hovia semmoisella tavalla ja niin
suurella joukolla, että saattaisivat asiat arvaamatta karata meidän
päällemme. Ja kun vaan se vaara estetään, niin on sitä parempi, mitä
suuremman joukon sallitaan tulla tappeluun molemmin puolin; sillä sitä
useampia kaatuu heidän urhokkaimmista, levottomimmista miehistänsä, ja
sitä vahvempi toivo on meillä, että Vuoristo jonkun aikaa on pysyvä
rauhassa".
"Se olisi veristä valtioviisautta, veljeni", sanoi kuningas, "ja minä
vielä kerran sanon, etten saa omaatuntoani sallimaan surmaa niin
monelle noista villeistä miehistä, jotka ovat varsin vähän paremmat
pimeitä pakanoita".
"Ja onko sitten heidän henkensä kalliimmassa arvossa", kysyi Albanyn
herttua, "kuin meidän aatelisherrain, jotka teidän luvallanne,
kuninkaallinen majesteetti, niin usein saavat taistella aidatulla
tanterella jonkun lakiriidan ratkaisemiseksi taikka ilman mitään muuta,
paljaan maineen tähden?"
Kuningas, näin ahtaalle ajettuna, ei voinut sen enempää vastustaa
tuomiota taistelun kautta, joka oli niin juurtunut valtakunnan lakiin
sekä ritariston tapoihin. Hän vastasi vaan: "Jumala sen tietää, etten
ole koskaan ilman suurinta vastahakoisuutta antanut semmoista lupaa,
josta puhut. Enkä ole koskaan nähnyt ihmisten taistelevan veriin asti,
suomatta että olisin voinut sammuttaa sen taistelun oman vereni
vuodatuksella".
"Mutta, armollinen kuningas", virkkoi abotti; "minusta näyttää, että
jos emme ota noudattaaksemme jotakin sentapaista kuin Albanyn herttuan
neuvoa, niin meidän täytynee kreivi Douglas'in keinoon ryhtyä. Tässä
jälkimäisessä tapauksessa tulisi vaan meidän Alankolais-miekoillemme
tehtäväksi, mitä edellisessä nuot hurjat Vuorelaiset tekisivät omin
käsin, jota paitsi taistelu-onni olisi epätietoinen ja monen kunnon
alamaisen surma liioinkin tietty. -- Mitä te, kreivi Douglas, itse
virkatte tässä meidän armollisen Albanyn herttuan valtioviisaasta
ehdoituksesta?"
"Douglas", vastasi ylpeä kreivi, "ei ole koskaan neuvonut
valtioviisailla vehkeillä tekemään mitä suoralla väkivoimalla voipi
saada aikaan. Minä pysyn entisessä mielipiteessäni ja olen valmis
sotaan lähtemään omieni niinkuin myös kaikkein Perth'in ja Carsen
läänien paronien seuralaisten kanssa. Ja taikaa saatan nuot Vuorelaiset
tottelemaan ja nöyrtymään taikka jätän yhden Douglas'in kreivin ruumiin
tuonne heidän jylhiin erämaihinsa"
"Se oli jaloa puhetta, herra Douglas'in kreivi", virkkoi Albanyn
herttua, "ja lujasti voisi kuningas luottaa teidän pelottomaan
sydämmeenne sekä teidän uljaan väkenne miehuuteen. Mutta ettekö huomaa
kuinka pian voisi sattua, että teidät kutsuttaisiin toiseen paikkaan,
missä teidän läsnä-olonne ja apunne on Skotlannille sekä Skotlannin
kuninkaalle ihan välttämätön. Ettekö kuulleet millä synkällä äänellä
tuittupäinen March'in kreivi sanoi olevansa uskollinen meidän tässä
läsnä-olevalle kuninkaallemme 'niinkauan kuin hän olisi Robert
kuninkaan vasalli'? Ja ettekö te itse puhuneet ilmi siitä epäluuloa,
että hänellä on salainen aikomus antautua vasalliksi Englannin kruunun
alle? -- Toiset herrat, heikommat mahtavuudeltaan, halvemmat
maineeltaan, menkööt Vuorelaisia vastaan. Mutta jos Dunbar'in Yrjö
päästää Percyn Englantilaisineen meidän rajamme yli, kuka ne karkoittaa
takaisin, jos Douglas on muualla?"
"Minun miekkani", sanoi Douglas, "on yhtä valmis kuninkaallisen
majesteetin palvelukseen Englannin rajalla, kuin Vuoriston jylhimmissä
perukoissa. Olen minä ennenkin nähnyt noiden ylpeiden herrojen, Percyn
kreivin sekä Dunbar'in Yrjön, selät, ja voipipa tapahtua että ne vielä
kerran saan nähdä. Ja jos niin on kuninkaan tahto, että minun pitää
ryhtyä varustuksiin tuota kyllä luultavaa liittoa ulkomaalaisen ja
petturin välillä, niin minä, pikemmin kuin heikompaan ja halvempaan
käteen uskoisin tuon tärkeän Vuorelaisten rauhoittamisen toimen, olisin
taipuvainen suostumaan Albanyn herttuan valtioviisauteen ja sallimaan,
että metsäläiset saavat hakkaella toinen toistensa lihaa, joten
vapaaherroilta ja ritareilta säästyy niiden maahanpolkemisen vaiva".
"Kreivi Douglas", virkkoi prinssi, joka näkyi päättäneen, ettei
laiminlöisi yhtään tilaisuutta ylpeän appensa suututtamiseen, "ei tahdo
jättää meille Alankolaisille edes niitä pikkuisia kunnian murusia,
jotka olisivat saatavana Vuorelais-talonpoikain kukistamisella, sillä
aikaa kun hän Rajalais-ritariensa kanssa on täysin kourin kokoeleva
voiton lyhteitä Englantilaisilta. Mutta ompa Percylläkin ollut
tilaisuus nähdä toisen miehen selkäpuoli; ja olenpa minäkin nähnyt
suurempia kummia tapahtuvan, kuin että se, joka lähtee villaa
keritsemään, tulee itse kerittynä kotia".
"Se on puheenparsi", vastasi Douglas, "joka hyvin sopii prinssille,
mikä puhelee kunniasta, suosion-osoitteeksi saatu maatakuljeksivan
porton nauha lakissansa".
"Suokaa anteeksi, korkeasukuinen herra", sanoi Rothsay; "vaan miehet,
jotka ovat sopimattomaan avioliittoon kietoutuneet, eivät pidä suurta
lukua siitä, kenenkä he par amours[25] itselleen valitsevat. Kahlitun
koiran täytyy haukata sitä luuta, mikä häntä on lähinnä".
"Rothsay! Onneton poikani"! huudahti kuningas, "oletko hullu? Vai
tahdotko vetää päällesi isäsi ja kuninkaasi vihastuksen täyden määrän?"
"Voinpa vaikka olla kuuromykkä", virkkoi prinssi, "jos te, armollinen
kuningas, niin käskette".
"No, herra Albanyn herttua", kysyi kuningas, "koska te annoitte sen
neuvon ja koska Skotlantilais-verien välttämättömästi täytyy virrata;
sanokaas siis, olkaa niin hyvä, millä tavoin me nuot vimmaiset miehet
saisimme heittämään riitansa teidän ehdoittamallanne taistelulla
ratkaistavaksi?"
"Se, armollinen kuningas", vastasi Albany, "on tarkemmalla
neuvoittelulla päätettävä. Mutta se tehtävä ei mahda tulla kovin
vaikeaksi. Kultaa luultavasti tarvitaan, millä heimokuntain runosepät,
sekä mahtavimmat neuvoja puhemiehet saadaan lahjotuiksi. Molempien
liittokuntien johtajille paitsi sitä pitää antaa tiedoksi, että jos he
eivät suostu tähän rauhalliseen ratkaisutapaan -- --"
"_Rauhalliseen_, veli" virkkoi kuningas, painaen sitä sanaa.
"Niin, _rauhalliseen_ juuri, armollinen kuningas", vastasi
kuninkaan veli, "sillä parempi on että maalle tulee rauha tusinan
Vuorelais-maanmoukan hengen maksulla, kuin että sota yhä edelleen saa
riehua, siksi kun yhtä monet tuhannet ovat saaneet surmansa miekan,
tulen, nälän sekä kaikkien Vuoristo-sodan kauhujen kautta. Vaan
palatkaamme asiaan. Minun luullakseni se, jolle ensiksi ehdoitamme tätä
ratkaisukeinoa, on siihen halukkaasti tarttuva kiinni; ja toista sitten
varmaan hävettää kieltää, kun ehdoitettu on että riita ratkaistaan
heidän urhoollisimpien miestensä miekoilla. Kansallinen ylpeys sekä
puolueellinen keskinäinen viha ovat estävät heidät huomaamasta, mitä
meillä, tämmöistä ratkaisua ehdoittaessa, on silmämääränä. Ja he
varmaankin tulevat olemaan vielä kiivaammat toinen toistaan palasiksi
hakkaamaan, kuin me heitä siihen ussuttamaan. -- Ja nyt, koska
neuvoittelumme, senverran kuin minä siihen voin olla avullinen, on
loppunut, niin aion lähteä".
"Odottakaa vielä hetkinen", virkkoi abotti, "sillä minullakin on yksi
paha esiintuotavan, niin musta ja niin kauhea, että teidän jumalinen
sydämenne, kuninkaallinen majesteetti, tuskin on uskova sitä
mahdolliseksi. Ja suurella surulla minä sen tuonkin esiin, sillä, niin
totta kuin minä olen St. Dominikon halpa palvelija, on siinä paikassa
syy Jumalan vihastukseen tätä meidän onnetonta maata vastaan. Se on
syy, jonka tähden meidän voittomme muuttuvat tappioiksi, meidän ilomme
suruksi -- jonkatähden eripuraisuus häiritsee meidän neuvoitteluitamme
ja keskinäis-sota raatelee meidän maatamme".
"Puhukaa, arvoisa abotti", sanoi kuningas; "jos se syy lienee minussa
tahi minun huonekunnassani, niin lupaan kohta paikalla pitää huolta sen
poistamisesta".
Hän virkkoi nämät sanat epävakaisella äänellä ja odotti hartaasti
abotin vastausta, siinä pelossa epäilemättä, että siinä mahtoi tulla
esiin joku uusi kanne Rothsayn hullutuksista tai pahoista tavoista.
Hänen pelkonsa siitä, kun hän näki hengellisen herran silmänräpäyksen
aikaa tuijottelevan prinssiin, oli kuitenkin kenties turha; sillä
abotti lausui juhlallisella äänellä: "Vääräuskoisuutta, minun jalo ja
armollinen kuninkaani, väärä-uskoisuutta on ilmautunut meidän
keskehemme. Se anastaa yhden sielun toisensa perästä seurakunnan
yhteydestä, samoin kuin susi ryöstää lampaita tarhasta"
"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi",
vastasi Rothsayn herttua. "Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän
seudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea
maallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin
yltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan".
"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra", vastasi abotti,
"voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi
useammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla
kiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin
häntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties
häntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa
pahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi".
"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista,
isä abotti", sanoi Douglas; "vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne
häijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in
abotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut
hänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen
laitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se
painaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi
ollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa,
että laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat
kaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun
esivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus,
että heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää
nähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta
mitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee", lisäsi hän, lyöden suuren
nyrkkinsä raskaasti pöytään, "kuka uskaltaa semmoisesta syyttää
Douglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun
hullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit
kristin-uskoa puolustamaan".
"Herra kreivi, sitä en epäilekään", sanoi abotti; "niinhän on kaikkina
aikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin
valituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen
pyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle
annettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain
kanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä
tutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä
muutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa -- minäkin
arvoton niihin kuulun -- aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta,
mitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat
Pyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia".
"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä
varten", virkkoi Albanyn herttua; "ja älköön olko kukaan vapaa hänen
tuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee,
kyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai
suosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt.
Vaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella
vaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa
tuota hirmuista syytöstä vastaan".
"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan", sanoi Douglas. "Minä lähden
marssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in
kreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea
Skotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin
kiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa
vapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle.
Pankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan,
ja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi
määrättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa
kiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta
Douglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta".
Herttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi
toimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.
"Ilman epäilemättä", virkkoi Robert kuningas, "pitää sille
tutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen
sallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta
kuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet
välähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain
tuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän
petostensa viattomille uhreille".
"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas", virkkoi
Dominikolais-abotti.
"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella
huolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön
tutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan",
päätti kuningas. -- "Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme --
Rothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua -- minulla olisi sinulle
jotakin kahdenkesken puhuttavaa".
"Prruu, prruu!" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua
ratsuhevostansa.
"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?" torui kuningas; "etkös
koskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?"
"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja
kuninkaani", vastasi prinssi. "Mutta me olemme eroamaisillamme,
päättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen
jutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin
ritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on
oleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten
kanssa".
"Jättäkää se asia minun haltuuni", virkkoi Albanyn herttua. "Jollakin
pienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen
määrällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä
olisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat
varoituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä".
"Tietysti, niin on meidän tahtomme", lausui kuningas; "julistettakoon
siitä kohta ankara käskymme".
"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille", virkkoi
Douglas, "mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas.
Minä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä".
"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet,
korkea herra", vastusti kuningas.
"Älkää pahaksi panko," vastasi kreivi, "mutta ei minua janota; enkä
minä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi
ystävyyden tähden". Näin puhuen hän läksi pois.
Kuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi,
virkkoi sitten: "Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta
torumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut
meille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio
johonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena".
"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta", vastasi Albanyn herttua, jonka
katsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei
hän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.
"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään", sanoi kuningas,
"sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay
kaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka
sinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon
sitten kaikki suostuivat. -- Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä
tärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen
tuota kahakkaa porvarein kanssa".
"En epäile ollenkaan", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä,
jota hän näki kuninkaan odottavan, "että minun kuninkaallinen
veljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa".
"Taikkapa myös", sanoi Rothsayn herttua, "kenties katsoen helpommaksi
toiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden
kaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua,
onko se pahuus olemassa vai ei".
"Herra abotti", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen
puoleen; "me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois.
Kuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei
saa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne".
Dominikolais-munkki kumarsi läksi.
Koska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet
kahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa;
Albanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä;
Rothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä
tavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti.
Vihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.
"Kuninkaallinen veljeni", sanoi hän, "veljenpoikani prinssi katselee
niin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia,
että minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään
hänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla".
"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten", virkkoi prinssi, "koska
ei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä".
"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika", vastasi kuningas
suuttuneena. "Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien
kanssa -- vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? -- Mitä
miehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja
alamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä
huudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?"
"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan", vastasi prinssi; "mutta kuinka
voin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne
yörauhan-rikkojat olivat?"
"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa", jatkoi kuningas;
"tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen
rangaistukseen".
"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi
prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen
majesteetti".
"Ei mitään verukkeita, poika -- Missäs sinä olit St. Valentin'in
aatto-iltana?"
"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun
lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.
"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille
minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona",
kysyi Albanyn herttua.
"Puhu, Taavetti -- minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.
"Ramorny oli _minun_ palveluksessani -- se vastaus, toivon mä,
riittänee minun sedälleni".
"Vaan se ei riitä _minulle_", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää,
etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta -- mutta tuon
Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi
sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun
irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin
enää tapahdu. -- Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"
"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi
millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta
vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun
asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".
"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä
sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen
häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in
seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu
mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois
minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka
tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! --
Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut
isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"
Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen
petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle,
joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä
jalkojen juureen.
"Tää petollinen ritari", sanoi hän, "menettäköön arvonsa, valheellinen
alamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! -- sallikaa pojan pyytää
isältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän
pahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun
käskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus
hullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet
minun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että
minun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni".
"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!" sanoi kuningas. "Häntä voi
onnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa
edessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja
häpeällisen valheen kautta!"
"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan", sanoi prinssi,
"vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla
Ramornylle armoa".
"Jos saisin neuvoa antaa", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että
isän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, "niin
kehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta
sekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen
varomaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on
kansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja
unohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa".
"Tahdotko minun tähteni, Taavetti", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja
vapisevin äänin, "luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen?
Rakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit
sydäntäni ulos rinnastani?"
"Sen teen, isä kulta -- sen teen kohta", vastasi prinssi. "Soisinpa
että voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa,
kuninkaallinen isäni", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä
jalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi
lempeästi.
Albanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta
minuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: "Nyt kun tämä asia on saanut
näin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen
majesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?"
"Se on tietty", vastasi kuningas. "Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa,
joka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin
kanssamme, veli?"
"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa -- en",
vastasi herttua. "Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa
neuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat
satimeemme houkutetuiksi".
Albanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään;
kuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen
Jumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi
tullut.