Jo nousi ämmä, tiuskaisten
Nää sanat vimmatut:
Jos isäsi ois tehnyt sen,
Sit' ois hän katunut.
Munkki vei seuralaisensa sala-oven kautta kirkkoon, jonka pää-ovet,
vaikka tavallisesti auki, olivat tulleet suljetuiksi äsköisen kahakan
tähden; sillä molemminpuoliset meluajat olivat koettaneet tunkeutua
sisään, ihan toiset mietteet kuin rukoilemisen halu mielessänsä. He
astuivat kirkon synkkäin holvikaarien alitse, jotka kajahtelivat sepän
raskaista askelista, kun sitä vastaan munkin virsut sekä Loviisan
kepeät kengät eivät niistä nostaneet mitään vastausta. Tyttö parka
vapisi koko ajan, yhtä paljon vilusta kuin myös pelosta; sillä hän näki
että hänen hengellinen ja maallikoinen saattomiehensä eivät kumpikaan
kohdelleet häntä lempeydellä. Edellinen oli ankara mies, joka näkyi
yhtä paljon inhoovan kuin myös halveksivan sitä onnetonta maankulkijaa.
Ja jälkimmäinenkin, vaikka, niinkuin olemme nähneet, paras-sydämisiä
ihmisiä mitä voi olla, oli nyt jörömäisen, miltei tylyn näköinen; sillä
hän oli kovasti tyytymätön tähän toimeen, johon hänet oli pakoitettu,
ja josta, sitä hän ei voinut olla tuntematta, hänen oli ollut mahdoton
pois kieltäytyä.
Tänä vastahakoisuus itse toimeen myös ylettyi hänen viattomaan
suojeltavaansa, ja hän arveli itsekseen, ylenkatseella katsellessaan
tyttöä -- "Hyvin sopiva tosiaan on kunniallisen porvarin kuin minun
kävellä Perth'in katuja pitkin tuommoisen kerjäläis-kuningattaren
kanssa! Tuolla kirjavalla harakalla mahtaa olla yhtä paikattu maine
kuin muillakin hänen sisarillaan, ja minä joudun koreasti pihteihin,
jos tää minun ritarillinen apuni tulee Katrin korviin. Parempi minun
sitten olisi tappaa vaikka paraskin mies Perth'issä -- ja, sen vannon
vasarojeni sekä naulojeni kautta, että mielummin soisinkin tehneeni
semmoista, vaikkapa olisin ollut riidan alkaja, kuin lähden
saattelemaan mokomaa pitkin kaupunkia."
Kenties Loviisa arvasi suojelijansa huolen, sillä hän virkkoi ujosti ja
joskus katkeavalla puheella: "Arvoisa mestari, eikös olisi parempi,
että minä hetkeksi aikaa poikkeisin tuohon noin kappeliin ja panisin
päällysviitan päälleni?"
"Hum, tyttönen, se ei ollut hullu tuuma", vastasi seppä. Mutta munkki
sen esti, kohottaen sormensa kiellon merkiksi.
"Pyhän Madox'in kappeli ei ole mikään vaatehdus-kammari, missä
kometjantit ja maankuljeksijat saisivat muutella korujansa. Näytänpä
sulle kohta vaatekammarin, joka on enemmän sinun tilasi kaltainen."
Nuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois
kappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi
omistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä
paikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa,
häntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan
kiinni Loviisan kantapäissä.
Munkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä
portaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä
pitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle
ovelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla
tylyllä äänellä: "Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari,
mihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!"
Totellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella,
tempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli
luuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.
"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani -- ihan yksinäni.
-- Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän
tahtonne!"
"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan
muuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa
myös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman
huvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka
täällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas
vinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen
huvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten
kaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo
nähdä."
"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä",
vastasi laulutyttö; "Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden
valjenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla,
voisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän
luukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän
sängyn koko Skotlannissa."
"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi", virkkoi munkki lempeämmällä
äänellä. "Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin
päivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa."
He astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli
Cyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli,
sillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä
lamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät
silmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa:
"Mitä tämä kuva tässä merkitsee?"
"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta."
"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä", lausui munkki, jonka ääni nyt
oli paljon lempeämpi. "Laita itses siinä valmiiksi matkahasi."
Loviisa viipyi hetkisen aikaa kappelissa ja tuli pian jälleen ulos,
päällysviitassa karkeasta, harmaasta sarasta; hän oli käärinyt sen
tarkasti ympärilleen ja pannut osan kirjavista vaatteistansa, niin
paljon kuin hän oli kerjinnyt riisua, samaan pieneen vasuun, missä
hänellä tähän asti oli ollut jokapäiväinen pukunsa.
Munkki pian sen perästä avasi oven, josta päästiin ulos taivas-alle. He
olivat nyt puutarhassa, joka kävi Dominikolais-luostarin ympäri.
"Eteläportti on vaan telkeellä suljettu; sen kautta te voitte päästä
ulos kenenkään huomaamatta", virkkoi munkki. "Jumala siunatkoon sinua,
poikani! Ja Jumala siunatkoon myös sinua, tyttö parka! Muista missä
paikassa riisuit joutavat koristeesi, ja varo millä tarkoituksella ne
jälleen puet päälles."
"Voi, arvoisa isä!" vastasi Loviisa. "Jos tää muukalaisraukka voisi
jollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen
leipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan
taitonsa harjoittelemiseen. Mutta -- --"
Mutta munkki oli jo kadonnut. Olipa itse ovikin, josta he juuri ikään
olivat ulos-astuneet, kadonnut; niin konstikkaasti se oli kätketty
ulospistävän tukipatsaan sekä rakennuksen monien gotilais-tyylisten
koristusten kautta. "Nyt tästä salaovesta laskettiin nais-ihminen ulos,
sen tiedän", arveli Heikki itsekseen. "Kun ei vaan -- Jumala siitä
varjelkoon! -- pyhät isät myös joskus päästäisi niitä sisään samaa
tietä. Tämä paikka näkyy olevan erittäin sovelias tuommoiseen
kuurapeittosilla olemiseen. -- Mutta, Jumalan nimessä -- mikä nyt
neuvoksi? Tahtoisin ma päästä tästä naikkosesta tässä niin pian kuin
mahdollista, ja minun täytyy kuitenkin pitää huolta että hän pääsee
hyvään turvapaikkaan. Sillä olkoon hänen sydämensä minkälainen tahansa,
näyttää hän nyt, tässä sopivaisessa puvussa, liian siivolta, että
ansaitsisi sitä kohtelua, joka hänelle hurjain Gallowayn miesten tai
Liddell'in pirulaisten käsissä tulisi osaksi."
Loviisa seisoi, odotellen sepän käskyä, minnepäin oli mentävä. Hänen
pikku koiransa, iloissaan siitä kun pimeistä, maan-alaisista käytävistä
taas oli päässyt taivas'alle, hyppeli kuin hurja tietä myöten ja sitten
taas karkasi pystyyn omistajaansa vasten. Joskus se myös, vaikka vähän
pelolla, kierteli sepän jalkojen ympäri, hänellekin ilmoittaaksensa
iloaan ja rukoillen hänen suosiotaan.
"Alas, Charlot, alas!" virkkoi laulutyttö. "Sinä olet kai nyt iloinen,
kun taas pääsit Jumalan siunattuun päivänpaisteesen. Mutta missähän me
löytänemme yömajan, Charlot parka?"
"Ja nyt, tyttö", virkkoi seppä, tosin ilman raakaa tylyyttä, sillä se
ei kuulunut hänen luonteesensa, vaan kuitenkin kursailematta, niinkuin
se, joka tahtoo saada lopun vastahakoisesta toimesta; "minnepäin sinun
tiesi menee?"
Loviisa vaan katseli maahan ja oli ääneti. Kun seppä häneltä vielä
kerran kysyi, mihin hän tahtoi tulla saatetuksi, tyttö ei sanonut
tietävänsä sitä.
"No, no", virkkoi Heikki; "kyllähän mä sen yskän ymmärrän -- olen
minäkin ollut iloinen poika -- tuommoinen villiveitikka aikanani --
mutta paras on että nyt puhun suuni puhtaaksi. Nyt on minun laitani
semmoinen, että minä olen muuttunut toiseksi mieheksi jo monta, monta
aikaa sitten. Ja siis, tyttöseni, meille pitää tulla ero, pikemmin
kenties kuin tuommoinen teikkari kuin sinä olit toivonut saavansa eron
-- laatuun-käyvästä pojasta."
Loviisa itkeä vetisteli hiljaa itsekseen, silmät yhä vielä maahan päin
luotuna, niin kuin se, jonka mieltä on loukattu ja joka ei kuitenkaan
saa siitä valittaa. Viimein kuitenkin, nähdessään että hänen
saattomiehensä alkoi käydä kärsimättömäksi, sanoi hän sammallellen:
"Jalo herra -- --"
"_Herra_ on ritarin nimi", vastasi närkästynyt porvari, "ja _jaloksi_
sanotaan paronia. Minä vaan olen Heikki Wynd-kadulta, rehellinen
käsityöläinen ja vapaa killanveljes."
"Hyvä mestari sitten", jatkoi laulutyttö, "te tuomitsette minua
ankarasti, ja antaahan ulkonäkö siihen syytä. Mielellänihän
vapauttaisinkin teidät seurastani, joka kenties ei ole kunniaksi kunnon
miehille; mutta minä en tiedä mihin mennä."
"Lähimmälle kirkonvihkiäis-juhlalle tai lähimmille markkinoille
arvattavasti", sanoi Heikki tylysti, sillä hän oli siinä lujassa
uskossa, että tytön hätä vaan oli teeskelty, siksi kun Loviisa muka
väkisin pyrki hänen seurassansa pysymään; kenties hän myös pelkäsi
joutuvansa jonkunlaiseen kiusaukseen -- "ja se on St. Madox'in juhla
Auchterarder'issa. Kylläpä sinä sinne, sen takaan, ilman minuttakin
osaat aivan hyvin."
"Aptr -- Auchter --" kertasi laulutyttö, jonka etelämainen kieli ei
tahtonut taipua keltiläiseen äännös-laatuun. "Mutta minulle on sanottu,
ettei minun laulu-parkojani kukaan ymmärrä, jos menen lähemmäksi noita
hirveitä vuoria tuolla."
"Aiotko sitten viipyä Perth'issä?"
"Vaan missä siellä saisin majan?" kysyi maankulkija.
"Entäs missäs sitten olit majaa viime yönä?" kysyi seppä vastaan.
"Tottahan toki tiedät mistä olet tullut, josko oletkin kahdellapäällä
minne mennä."
"Minä makasin luostarin vaivaismajassa. Mutta siellä sain sijaa
ainoasti pitkän rukoilemisen perästä, ja minua kiellettiin
takaisintulemasta."
"No niin, eipä ne nyt suinkaan ottane sinua huoneesensa, koska olet
Douglas'in uhkauksen alainen, se on kyllä totta. Mutta prinssi mainitsi
ritari Ramornya -- hänen kortteriinsa voin viedä sinut syrjäkatuja
myöten -- vaikkei se ole oikein kunniallisen porvarin tehtävää ja
vaikka aikani on täpärällä."
"Minä menen, minne vaan käskette -- tiedänhän että vaan olen kaikille
häpeäksi ja vastukseksi. Olipa aika minullakin jolloin oli toisin --
Vaan tuo Ramorny, mikä mies se on?"
"Yksi hovin ritareista, joka elää lystiä poikamiehen elämää, ja
on nuoren prinssin tallimestari sekä, niin sanotaan, suosittu
neuvon-antaja."
"Mitä! Onko hän ystävä tuon hurjan, uhkamielisen nuoren herran kanssa,
joka äskeisen metelin nosti? Voi, älkää minua sinne viekö, hyvä ystävä!
-- Eiköhän löytyne yhtään kristillistä vaimoa, joka antaisi
tyttöraukalle leposijan navetassaan tahi ladossaan yhdeksi ainoaksi
yöksi? Lähtisinhän minä jälleen päivän ensikoitteella. Ja kyllä minä
siitä maksaisin runsaasti. On minulla kultaa -- ja teillekin annan
hyvän maksun, jos viette minut semmoiseen paikkaan, missä voin olla
hyvässä turvassa tuolta hurjalta irstailijalta, ja myös tuon
mustapintaisen paronin miehiltä, jonka silmät kuolemaa uhkasivat."
"Pidä sinä kultasi niiden varalle, jotka niitä vaativat, tyttö",
virkkoi Heikki, "äläkä tarjoo rehelliselle miehelle rahaa, jonka olet
saanut kokoon viulunvinguttamisella, ja rummuttamisella, ja varpaillas
tepsuttelemalla, tai kenties vieläkin pahemmilla huvituksilla. Sen
sanon sulle suoraan, en minä ole mikään narri narriteltavakses. Minä
tahdon saattaa sun mihin turvapaikkaan vaan itse virkat, sillä minun
lupaukseni on luja niinkuin rautakahle. Mutta etpä toki saa minua
uskomaan, ettet tiedä minne mennä, kuhun ruveta. Ethän sinä ole niin
ensikertalainen ammatissas, ettet tietäisi löytyvän ravinteloita
jokaisessa kaupungissa, saatikka niin suuressa kuin Perth'issä, missä
sinunkaltaisesi voivat saada sijaa rahallansa, jos et löytäisikään
jotain houkkapäätä tai useampiakin, jotka maksavat rätingin puolestasi.
-- Jos sinulla on rahaa, tyttö, niin ei minun tarvitsekaan olla niin
suuressa huolessa sinun puolestas. Ja totta puhuen, en voi paljon
muuksi kuin teeskelyksi katsoa, että sinä, joka semmoista ammattia
harjoittelet, niin kauheasti itket ja pelkäät yksinjäämistä."
Tällä lailla mielestään selvään näytettyänsä, ettei hän ollut
tavallisilla laulutytön juonilla houkuteltava, Heikki astui muutamat
askeleet urheasti poispäin, koettaen vakuuttaa itselleen, että hän teki
niin viisaasti ja järkevästi kuin mahdollista. Mutta ei hän kuitenkaan
malttanut olla taakseen katsahtamatta, nähdäkseen mitenkä hänen
lähtönsä Loviisaan vaikutti; ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän
näki että tyttö oli vaipunut penkille, käsivarret polvien, pää käsien
nojaan, niinkuin se, joka on aivan epätoivossa.
Seppä koetti paaduttaa sydäntänsä. "Se on kaikki vaan teeskelyä", sanoi
hän itsekseen. "Se tyttö-letukka on taitava ammatissaan -- sen
vannoisin St. Ringan'in kautta!"
Juuri samassapa tunsi hän tempauksen nuttunsa liepeissä. Hän katsahti
sinne ja näki tuon pikku koiran, joka nyt kohta, ikään kuin puhuakseen
omistajansa puolesta, istahti takakäpälilleen ja rupesi tanssimaan,
samassa vinkuen ja yhä katsahdellen Loviisaan päin, aivan kuin olisi
tahtonut rukoilla armahtelemista hyljätylle tytölle.
"Eläin raukka", sanoi seppä; "tääkin voipi olla petosta, sillä ethän
tee muuta kuin mitä sinulle on opetettu. -- Mutta, lupasinhan minä
suojella tuota tyttö parkaa, enkä voi jättää häntä tänne, nyt kun hän
on pyörtynyt -- jos hän todella lienee -- olenhan minä toki ihminen."
Hän meni takaisin, ja lähestyttyänsä vastuksellista holhottiansa, hän
nyt näki tytön muuttuneesta kasvoin väristä, että Loviisa todella oli
aivan epätoivoissaan, jos ei hänellä ollut kaikkea miehen ja vaimonkin
käsitystä yli käyvää teeskelemisen taitoa.
"Tyttö", virkkoi seppä lempeämmin, kuin mitä tähän asti yrittämälläkään
oli voinut, "selitänpä sinulle suoraan koko tilani. Nyt on meillä St.
Valentin'in päivä, ja vanhan tavan mukaan olisi minun tullut viettää se
yhdessä kauniin Valentineni kanssa. Mutta riidat ja tappelut ovat
vieneet minulta koko aamupuolen, yksi lyhyt hetki poisluettuna.
Ymmärräthän siis, missä minun mietteeni sekä mielitekoni ovat, ja missä
jo paljas kohteliaisuuskin vaatii minua myös ruumiillisesti olemaan".
Laulutyttö kuulleltuansa näkyi ymmärtäneen mitä hän sanoi.
"Jos te olette uskollinen rakastaja ja jos teillä on puhdas-sydäminen
Valentine, niin en minä -- Jumala siitä varjelkoon! -- tahdo olla
esteenä teidän välillänne! Älkää minusta huoliko sen enempää. Minä otan
tään ison joen oppaakseni merelle saakka -- sanottiinhan minulle, että
sen joen suulla on satama. Sieltä lähden laivalla ihanalle
Franskanmaalle -- sitten olen taas maassa, missä raa'inkaan talonpoika
ei tekisi pahaa köyhimmällekään vaimo-ihmiselle".
"Et sinä voi mennä Dundeehen tänä päivänä", sanoi seppä. "Douglas'in
väki on nyt liikkeellä molemmin puolin jokea; sillä sanoma
täänpäiväisestä kahakasta on jo varmaan levinnyt heille asti. Kaiken
tään päivän ja hnomeisen, sekä koko yönkin niiden päiväin välissä on
heitä joukoittain lappava päällikkönsä lipun luoksi, aivan kuin
Vuorelaiset, kun tuliristiä[21] on ympärilähetetty. -- Näetkö noita
viittä, kuutta miestä, jotka ratsastavat tuolla puolen jokea? Ne ovat
Annandalen miehiä; minä ne tunnen keihästensä pituudesta sekä myös
siitä tavasta, millä he ne pitävät. Annandalen mies ei koskaan anna
keihäänsä laahata perässä, vaan pitää sen, kärki pystyssä tahikka myös
tanassa eteenpäin".
"Ja mitäs niistä?" kysyi laulutyttö. "Ovathan ne huoveja, sotureita --
tottahan he viuluni ja turvattomuuteni vuoksi antaisivat minun olla
rauhassa".
"Enpä niistä tahdo liioin kieltä kantaa", vastasi seppä. "Jos sinä
tulisit heidän omiin kotilaaksoihinsa, he epäilemättä soisivat sinulle
vieraanvaraa, eikä olisi siellä heistä mitään pelättävää. Mutta nyt he
ovat sotaretkellä -- nyt heistä on kala kaikki, mitä apajaan sattuu. On
niitä joukossa mokomia, jotka surmaisivat sinut ainoasti noiden
kultaisten korvarenkaittesi tähden. Heidän silmänsä ei nyt näe muuta
kuin mistä saisi saalista, heidän käsillänsä ei nyt ole muuta tehtävää
kuin ryöstäminen. Heillä ei ole korvia nyt, millä kuullella lauluja eikä
armon-anelemista. Paitsi sitä on heidän päällikkönsä sinusta antanut
käskyn, ja se on sitä laatua, josta voi olla varma, että se tulee
totelluksi. Suurten herrojen mieliteot tulevat aina pikemmin
täytetyiksi, kun he sanovat: 'Polttakaa se kirkko!' kuin jos käskevät:
'Rakentakaa tähän kirkko!'"
"Sitten", virkkoi laulutyttö, "olisi mun paras jäädä tähän paikkaan ja
kuolla."
"Älä niin sano", vastasi seppä. "Jos vaan voisit saada jossain yömajan,
niin saattaisin sun huomen-aamuna Neitsyt Maarian Portaille, mistä
laivat lähtevät menemään alas jokea Dundeehen. Minä veisin sinut jonkun
sinne aikovan laivurin luokse ja pitäisin huolta että sinä hyvässä
turvassa pääsisit paikkaan, missä sinua hyvin ruokittaisiin ja
lempeästi kohdeltaisiin".
"Hyvä -- kunnon -- jalomielinen mies!" huudahti laulutyttö, "tee niin,
ja jos onnettoman raukan rukoukset ja siunaukset voivat lentää niin
korkealle kuin taivaasen asti, niin ne siellä ovat puhuvat sun
puolestasi. Tulkaamme huomenna tänne tälle pienelle portille, siihen
aikaan, jolloin alukset lähtevät."
"Ne lähtevät kello kuus aamusella, kohta kun päivä alkaa valjeta."
"Menkää te siis pois Valentine-kumppalinne luokse -- ja jos hän teitä
rakastaa, oi älkää häntä pettäkö!"
"Tyttö parka! Pettuus, pelkään mä, on sinutkin tähän kurjuuteesi
saattanut. Vaan en voi jättää sinua näin oman onnesi nojaan. Minun
tulee tietää, missä saat yömajan."
"Älkää siitä huoliko", vastasi Loviisa, "taivas on selkeä -- täällä on
pensaita ja pehkoja kyllin jokirannalla. Charlot ja minä me voimme
hyvin laittaa puun vesoista sijaa itsellemme yhdeksi yöksi. Ja
huomennahan minä teidän avullanne pääsen pois sinne, mihin ei sorto ja
häijyys ylety. Oi, yö pian kulun, kun huomispäivä tuopi uutta toivoa!
-- Mitäs te vielä täällä viivytte, kun teidän Valentinenne jo teitä
odottelee? Ohhoh, täytyypä mun sanoa teitä laimeaksi rakastajaksi, ja
tiedättehän te ettei runoilijan moitteet ole leikin-asia."
"En voi sinua jättää tänne, tyttö", virkkoi seppä, jonka sydän nyt oli
kokonaan heltynyt. "Sulaa murhaa olisi, jos sallisin sinun jäädä yöksi
kolkon skotlantilaisen Helmikuu-viiman käsiin. Ei, ei -- sillä lailla
olisin huonosti täyttänyt lupaukseni, ja jos minä joutuisinkin moitteen
alaiseksi, niin se olisi vaan ansaittu rangaistus siitä, että minä, sen
nyt näen, kohtelin sinua enemmän omien väärien luulojeni kun sinun
syysi mukaan. -- Tule kanssani, tyttö, sinun pitää saada turvallinen ja
kunniallinen yösija täksi yöksi, tulkoon siitä mi tulleekin. Se olisi
huonoa kohteliaisuutta minun Katrilleni, jos jättäisin sun tyttöraukan
tänne viluun nääntymään ainoasti siksi, että saisin tuntia aikaisemmin
päästä Katrin luokse."
Näin sanoen karkaisi seppä sydäntänsä sitä pelkoa vaataan, jonka tästä
teosta mahdollisesti tulevat pahat seuraukset ja juorupuheet hänessä
nostivat; miehuullinen Heikki päätti olla huolimatta kaikista häijyistä
kielilakkareista ja suoda kuljeksija-raukalle turvapaikan omassa
talossansa. Siihen kuitenkin tulee lisätä, että hän sen teki kovin
vastahakoisesti ja ikäänkuin jostain hyväntahtoisuuden hurmauksesta.
Ennenkuin hänen rakkautensa kiintyi Perth'in kaupungin Kaunottareen,
oli näet tää _Vulkan_'in vankka poika, hurjaa luontoansa totellen, myön
ollut yhtä harras _Venus_'en kuin nyt yhä vielä _Mars_'in[22]
palvelija; ja vasta tää totinen rakkaus oli kokonaan luovuttanut
hänet irstaista huvituksista. Hän oli siin syystä arka niin äsken
saadusta vakavuuden maineestaan, jota hänen seurustelemisensa tuon
kulkijain-raukan kanssa voi jälleen saattaa epäluulon-alaiseksi. Myös
pelkäsi hän kenties, että oli liika vaarallista näin antaa itsensä
kiusaukselle alttiiksi -- ja sen lisäksi oli hän pahoilla mielin siitä
kun niin suuri osa Valentinin päivästä meni hukkaan, jota hänen, vanhan
tavan mukaan, ei olisi ollut ainoasti lupa, mutta myös velvollisuus
viettää Valentine-kumppalinsa seurassa. Matka Kinfauns'iin sekä sen
jälkeen tapahtuneet monet seikat olivat häneltä vieneet koko päivän, ja
nyt jo oli melkein iltamessun aika.
Hän näkyi tahtovan kiiruulla lyhentää ajan, jota hänen vieläkin täytyi
kuluttaa hänen rakkaimmalle toivoillensa niin peräti vieraasen asiaan.
Pitkin askelin astui hän Dominikolaisten puutarhan halki, siitä
kaupunkiin, mihin tultuansa kääri viitan kasvojensa alipuolen
peitteeksi sekä veti lakin syvälle, ettei myös yläpuoli näkyisi. Näin
jatkoi hän tietänsä yhä samalla kiiruulla syrjäkatuja sekä raitteja
pitkin, siinä toivossa että hän voisi kenenkään huomaamatta päästä
Wynd-kadulle kotiinsa. Mutta kun hän tätä vauhtia oli noin kymmenen
minuuttia kulkenut, johtui hänelle mieleen, että kenties tyttö ei
jaksanutkaan häntä niin nopeaan seurata. Hän katsahti siis taaksensa
närkkäällä kärsimättömyydellä, joka kuitenkin kohta muuttui
surkuttelevaisuudeksi, kun hän huomasi, kuinka se raukka kiireisestä
kulustansa jo oli aivan uuvuksissa.
"No olenpa ma, totta mar', aika luontokappale", virkkoi Heikki
itseksensä. "Oli minun kiiruuni vaikka kuinka tulinen, eihän se
kuitenkaan tyttö-paralle kasvattanut lentimiä! Ja niin raskas taakka
kuin hänellä on kannettavana vielä päälliseksi! Olen ma, kun olenkin,
järjetön luontokappale, kaikissa asioissa, missä vaimoväen kanssa on
tekemistä, ja teen aina väärin, juuri kun minulla olisi paras halu
tehdä oikein. -- Kuules, tyttö, annas kun minä otan nuot kapineesi
kantaakseni. Sillä lailla joutuu matkamme paremmin."
Loviisa parka tahtoi panna vastaan, mutta hengästyksissään ei hän
saanutkaan sanoja suustansa. Hän salli siis Heikin ottaa se pieni vasu;
koira, sen nähtyänsä, juoksi kohta suoraan Heikin luokse ja nousi
takakäpälilleen, räpytellen etukäpälillä ja hiljaa vinkuen, ikään kuin
olisi rukoillut että hänet myöskin otettaisiin kannettavaksi.
"No, no, täytyneehän sitten ottaa sinutkin syliin", virkkoi seppä, joka
näki että elävä-parka oli väsyksissä.
"Hyi, Charlot!" kielsi Loviisa; "tiedäthän että minä kannan sinua
itse."
Hän yritti ottaa pikku koiraa ylös; mutta se väistyi pois, ja hyppäsi
sepän toiselle puolelle, uudestaan pyrkien syliin.
"Charlot on oikeassa", sanoi seppä, "hän tietää kumpi tässä paremmin
jaksaa kantaa häntä. Mutta tästä näen, tyttöseni, ettet aina ole itse
kanniskellut taakkaasi -- tuo Charlot on paha kielikontti".
Heikin puhuessa kelmeni laulutyttö-paran kasvot niin kalmankarvaisiksi,
että sepän täytyi häntä tueta, muuten hän olisi kaatunut. Hetkisen
päästä hän kuitenkin tointui jälleen ja pyysi heikolla äänellä
saattomiestänsä matkaa jatkamaan.
"No, no", sanoi Heikki, kun oli liikkeelle lähdetty, "ota kiinni minun
nutustani taikka käsi kynkästäni, jos siitä olis apua. Somiltapa me nyt
mahdammekin näyttää tosiaan! Jos minulla vaan olisi viulu tai harppu
selässäni ja marakatti olkapäälläni, niin luultaisiin meitä varmaan
mitä lystimmäksi maankuljeksija-pariskunnaksi, mikä ikinä on soiton
kieltä helistellyt jonkun linnan portin edustalla -- voi hitsi", kirosi
hän itseksensä, "jos nyt joku naapureistani tulisi vastaan ja näkisi
minut tällä lailla, tään pikku lutkan vaatevasu selässä, hänen koiransa
kainalossa, ja hän itse kiinni käsikynkässäni -- mitä muuta he voisivat
arvella, kuin että minä muka olen ruvennut marakatintanssittajan
virkaan täydellä todella? Enpä paraankaan minun kalkuttamani haarniskan
hinnasta soisi, että joku meidän kielilerkku-naapureistamme näkisi mun
tässä tämmöisessä asussa. Siitä nousisi pilapuhetta, joka kestäisi
Valentinin-päivästä ensi Loppiaiseen saakka."
Tämä pelko oli syynä, että seppä, vaikka sen kautta matka, jonka päähän
hän muuten olisi suonut joutuvansa niin pian kuin mahdollista, tulikin
pitemmäksi, teki pitkän kierroksen mitä syrjäisimpiä raitteja myöten;
hän tahtoi näet välttää pää-katuja, joilla yhä vielä kihisi väkeä,
äsköisen metelin ja rauhattomuuden tähden. Mutta valitettavasti ei
tästä varovaisuudesta tullut mitään apua; sillä eräässä kulmauksessa
sattui hänelle yht'-äkkiä eräs mies vastaan. Silläkin oli kasvot
viitalla peitettynä -- sekin näet näkyi tahtovan tuntematonna kulkea
tietänsä, mutta vartalon lyhyys ja mitättömyys, viitan alta näkyvät
säippärisääret, ja viitan ylitse vilkkuvat pienet, tummat silmät
ilmoittivat apteekkaria yhtä selvästi, kuin jos hänellä olisi ollut
kylttinsä lakin lippaan naulattuna. Tämä arvaamaton, vastenmielinen
kohtaus saattoi sepän aivan hämille. Meidän rohkea, suora Heikki ei
ollut luonteeltaan kovin sukkela hätävalhetta keksimään, ja hän tiesi,
että tuo vastaantulija oli tarkka huomaamaan, häijy kielikontti sekä
kaikkea muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan; siksi hän melkein olisi
suonut, että arvoisa apteekkari antaisi hänelle jonkun syyn vääntää
tuolta vieraalta-mieheltä niskat nurin ja sillä lailla sitoa sen
kieltä.
Mutta apteekkari ei tehnyt eikä virkkanut mitään, joka semmoiseen
jyrkkään tekoon olisi syytä antanut; päinvastoin hän, kun näki
tulleensa niin liki urhoollista kaupunkilaistansa, ettei ollut
mahdollista tuntematta sivumennä, näkyi päättäneen olla hänen kanssaan
tekemisissä niin vähän kuin suinkin kävi laatuun. Hän ei näkynyt
millään lailla oudoksuvan sepän seurakumppalia eikä heidän yhtymistään
tässä paikassa; hän vaan ohitse-astuessaan, vilkahtamattakaan
toistamiseen Heikin kumppaliin ensimmäisen katsahduksen perästä, laski
suustansa nämät sanat: "Toivotan sinulle vielä kerran hauskaa pyhää,
uljas seppä! Mitä! Tuotko orpanasi, sorean neiti Johanna Letham'in
kaluinensa, kiluinensa jokirannalta -- hän on varmaan juuri tullut
Dundeesta, arvaan ma? Kuulinhan että häntä odoteltiin vanhan
korduanintekijän taloon."
Näin puhuessansa ei hän katsahtanut oikealle, ei vasemmalle; ja
lausuttuansa "Jumalan haltuun!" johon seppä joillakin samallaisilla,
pikemmin vaan mutistuilla kuin selvään puhutuilla sanoilla vastasi,
hiivi hän eteenpäin aivan kuin haamu.
"Hiisi vieköön, jos sen pillerin saan niellyksi", tiuskasi Heikki
Seppä, "vaikka se kyllä oli hyvin sokeroittu. Tuo lurjus kyllä
pitää kaikki hameet tarkalla silmällä, ja osaa eroittaa metsäsorsan
kesystä yhtä hyvin kuin paraskin mies Perth'issä. -- Olisipa hän
tosiaankin vihoviimeinen, joka luulisi tuomenmarjoja kirsikoiksi
ja minun yksinkertaista Johanna orpanaani täksi turhamaiseksi
teaterinkoristeeksi. Luulenpa hänen vaan tahtoneen ikään kuin sanoa
minulle, 'en minä huoli nähdä, mitä sinä et soisi minun näkeväni' -- ja
sen hän tekikin varsin oikein, koska hän minun asioihini sekaantumalla
helposti voisi saada kolon kallohonsa -- ja siis on hän oman etunsa
tähden oleva vaiti. -- Mutta kukas nyt taas tuosta tulee? No, St.
Dunstan auttakoon! Onhan se itse tuo loruileva, kerskaileva,
pelkurimainen hupsu, Olivier Proudfute!"
Uljas lakintekijä olikin todella nyt ensimies, jota he kohtasivat.
Lakki toisella korvallaan, astui hän, rallatellen laulua:
"Liian kauan imet pulloa, Tom, Tom!" josta kyllä voi arvata, ettei hän
ollut kovin kuivaa päivällistä syönyt.
"Hui hai, lysti seppäseni", virkkoi hän, "sainko sinut nyt tuommoisista
kepposista kiinni! -- Vai niin, pehmeneekö joskus kova teräskin? Osaako
Vulkani, runoniekkain puheenpartta käyttääkseni, maksaa Venus'en velat
samoilla rahoilla? -- Mahtaapas, totta maar', sinusta vielä tulla aika
Valentini-veitikka ennen vuoden loppua, koska sinä tästä pyhästä näin
iloisesti aloitat!"
"Kuules, Olivier", virkkoi seppä, joka oli mielipahoillansa, "pane
silmäs umpeen ja jatka tietäs, veikkonen. Ja vielä -- älä pane kieltäs
soimaan asioita, jotka eivät sinua koske, jos tahdot että sinulle jäisi
yksikin eheä hammas leukapielihis."
"Minäkö rupeaisin sinulle petturiksi! Minäkö kielilakkariksi, vieläpä
omaa sotakumppaliani vastaan! -- Enpä toki -- minä en virka siitä
yhtään sanaa edes puiselle soldanilleni! -- Ohhoh! olen minäkin joskus
salaa tuommoinen villiveitikka aivan kuin sinä, veikkonen. Ja, nyt kun
asiaa oikein ajattelen, lähden sun kanssas johonkuhun, missä voimme
saada pikku pitoset aikaan, ja tää sinun Delilas saa meille laulella.
Hohhoh, eikös se ollut oiva neuvo?"
"Erin-omainen", virkkoi Heikki, jonka koko aika teki mieli nuijata
sotakumppaliansa päähän, vaan joka kuitenkin, viisaasti kyllä, valitsi
rauhallisemman keinon, päästäksensä tuosta vastuksesta. Erin-omainen!
-- Ja voipipa olla, että myös tarvitsisin sun apuasi -- sillä tuolla on
viis, kuus Douglas'in miehistä edessämme -- he varmaankin yrittänevät
temmaista tätä tyttöstä pois halvalta porvarilta kuin minä olen;
senvuoksi olisi minulle sinunkaltaisen kiljuvan jalopeuran apu sangen
tervetullut."
"Kiitoksia -- kiitoksia", vastasi lakintekijä; "mutta eikös olisi
parempi että minä juoksisin hakemaan suurta miekkaani ja käskemään,
että hätäkelloa ruvettaisiin soittamaan?"
"Kyllä, kyllä -- juokse vaan niin joutuun kuin jaksat -- ja muista
ettet kerro mitään siitä, mitä olet nähnyt."
"Vai minäkö? -- Ei, älä pelkää. Hohhoh, kielilakkareitahan minä kovin
ylenkatson."
"Pois nyt vaan -- minä jo kuulen heidän rautavarustensa kalinan."
Se sana antoi hyvän vauhdin lakintekijän säärille; kääntyen selin
tuohon luultuun vaaraan, läksi hän juoksemaan niin joutuisaan, että
hän, sen seppä varmaan näki, oli hyvin pian kerkiävä kotiin.
"Kas siinäpä jo on toinenkin hatsahteleva harakka sattunut tielleni",
arveli seppä; "mutta onpa mulla suitset hänenkin suutaan vasten.
Harppumiehillä on viisu naakasta, joka kävi lainahöyhenissä -- ja tää
Olivier se on juuri samallainen lintu, ja -- sen vannon St. Dunstan'in
kautta! -- jos hän päästää lorukielensä liikkeelle minun asioistani,
niin minä hänet höyhennän niin paljaaksi kuin ei vielä mikään peltopyy
ole tullut höyhennetyksi haukan kynsissä. Ja sen hän tietää."
Silloin kun nämät ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, oli hän jo
melkein saapunut matkansa päähän. Laulutyttö yhä vielä riippui kiinni
hänen käsikynkässänsä, voimattomana osaksi pelosta, ja näin he viimein
tulivat keskipaikoille Wynd-katua, jolla oli kunnia nähdä hänen talonsa
rivissänsä ja josta Heikki oli saanut yhden liikanimistänsä, tuolla
ajalla, jolloin sukunimet vielä olivat niin vakaantumattomat. Täällä
arkipäivinä hänen ahjonsa lekkui ja naapurien korvat tahtoivat mennä
lumpeen neljän puolialastoman sällin kalkuttelemisesta vasaroillaan,
valkkamillaan. Mutta St. Valentinin päivän tähden olivat nuot
teräs-miehet nyt sulkeneet pajan ja ulkona omilla asioillaan, mikä
kirkossa, mikä killantuvassa. Pajan viereinen talo oli Heikin oma; se
oli kyllä pieni ja kapean raitin varrella; mutta sen takana oli avara
puutarha hedelmäpuineen, joten se kuitenkin oli hauskanlainen asunto.
Seppä ei kolkuttanut eikä huutanut, sillä se melu olisi saattanut
naapurit ikkunoilleen tai ovenkynnyksilleen, vaan hän veti ulos
omatekemänsä tasku-avaimen, joka siihen aikaan oli suuri, kadehdittu
harvinaisuus. Sillä hän avasi ulko-oven ja astui kumppalinsa kanssa
sisään.
He tulivat ensin kyökkiin, jota huonetta meidän sepän säätyläisissä
myös tavallisesti käytettiin perhekunnan olotupana, vaikka tosin Simo
Hanskurilla sekä parilla muulla porvarilla oli eri huone ruoan
syömistä, eri ruoan laittamista varten. Tämän, erittäin huolellisesti
puhtaana pidetyn huoneen nurkassa istui vanha vaimo, jota, jos katsoi
hänen pukunsa sievyyteen, sekä huolellisuuteen, jolla tulipunainen
huivi oli laitettu hänen päähänsä, olisi luullut korkeampisäätyiseksi
kuin Ludie Shoolbred'iksi, sepän taloudenhoitajaksi. Semmoinen oli
kuitenkin arvonsa, ei mitään sen enempää. Hän ei ollut käynyt messussa
aamulla, siksi hän nyt istui tässä hiljaa takan ääressä. Helminauhansa
puoleksiluettuna roikkui vasemmalta käsivarrelta; rukouksensa puoleksi
lausuttuna värjättelivät kielellä; silmänsä, puoleksi ummessa,
tahtoivat uneen vaipua. Näin hän odotteli holhottiansa, kun ei hän
voinut arvata mihin aikaan tämä mahdollisesti saattoi tulla kotiin.
Kuullessaan että joku tuli, kavahti hän ylös torkuksistaan ja tuijotti
sepän kumppaliin, ensin suurimmalla hämmästyksellä, joka kuitenkin
vähitellen antoi sijaa suurelle harmille.
"No, pyhät miehet varjelkoot minun silmiäni, Heikki Seppä!" huudahti
hän hyvin hartaalla siunauksella.
"Amen, niin suon minäkin koko sydämestäni. -- Mutta laitapas nyt vaan
vähän ruokaa, imettäjä-kulta, sillä tää matkalainen, pelkään mä, on
vaan laihan päivällisen saanut."
"Ja vielä kerran rukoilen minä, että Pyhä Neitsyt Maaria varjelisi
silmiäni saatanan häijyistä lumouksista!"
"Niin tapahtukoon, johan sen sanoin, akka rukka. Mutta mitä apua nyt
kaikesta tuosta siunaamisesta ja silmäilemisestä? Etkös kuule niitä
sanon? Vai etkö huoli tehdä mitä käskin?"
"Itse hän se on sitten kuitenkin, oli asia miten oli! Mutta voi!
enemmän näyttää siltä kuin seisoisi tuossa Paholainen Heikin muotoon
puettuna, koska hänellä on mokoma käsikynkässään. -- Voi Heikki Seppä,
paljon vähemmistäkin syistä sanottiin sinua ennen aikaan hurjaksi
pojaksi! Mutta kukapa sen olisi ikinä uskonut, että Heikki toisi porton
tänne tään katoksen alle, jonka suojassa hänen kunnian-arvoinen äitinsä
aikoinaan eli, ja missä hänen oma imettäjänsä on kolmekymmentä vuotta
asunut!"
"Ole nyt jo vaiti, muori, ja älä hulluttele", virkkoi seppä. "Tämä
laulutyttö tässä ei ole minun jalkasiippani, eikä myös kenenkään
muunkaan, sen verran kuin minä tiedän. Hän vaan tahtoo huomenna aamulla
aluksella mennä Dundeehen, ja meidän pitää antaa maja hänelle."
"Yömajako!" vastasi akka. "Anna sinä yömaja tuommoisille
luontokappaleille, jos niin mielesi tekee, Wynd'in Heikki -- mutta sama
katos ei voi olla suojana tällä koruvauvalla sekä minulla, ja siitä
voit olla ihan varma."
"Teidän äitinne on vihoissaan minulle", sanoi Loviisa, joka talon
asukasten keskinäisen välin väärin ymmärsi. "En minä tahdo jäädä tänne,
jos se hänelle on kiusallista. Jos täällä on talli tahi navetta,
niin on tyhjässä hinkalossa oleva tarpeeksi hyvä sija minulle sekä
Charlot-koiralleni."
"Niin oikein, niin oikein, se kortterihan, luulen ma, onkin sinulla
ollut tavallisin", sanoi matami Shoolbred.
"Kuules, imettäjä Shoolbred", sanoi seppä. "Sinä tiedät että sua
rakastan niin hyvin äitini kuin myös itsesi tähden. Mutta -- St.
Dunstan auttakoon, joka pyhämies oli minun ammattiveljeni -- tahdonpa,
kun tahdonkin, olla isäntänä omassa talossani. Ja jos sinä nyt lähdet
täältä ilman mitään tukevammitta syittä kuin omakeksimäin hulluin
luulojesi tähden, niin katso millä lailla palatessas saat tämän talon
oven auki; sillä minä en aio siihen olla apuna, sen takaan."
"Olkoon niin sitten, lapsukaiseni, vaan en minä senvuoksi kuitenkaan
huoli häväistä kunniallista nimeäni, joka minulla on ollut näinä
kuutenakymmenenä vuotena. Ei ollut koskaan tapana sinun äidilläsi
seurustella maankuljeksijain, ja silmänkääntäjäin, ja laulutyttöin
kanssa, enkä minäkään sitä tapaa ota omakseni. Eikä minun ole niin
peräti mahdoton saada toista majaa itselleni, että minun olisi pakko
jäädä tänne saman katoksen alle tämän näin maankuljeksija-prinsessan
kanssa."
Näin puhuen rupesi uppiniskainen emännöitsijä suurella kiiruulla
laittamaan ruudullista päällysviittaansa ylleen ulos-lähtemistä varten,
vetäen sen peitoksi valkoiselle liinamyssylle, joka reunoitti hänen
rypylliset, mutta yhä vielä tuoreet ja terveet kasvonsa. Sen tehtyään
hän otti sauvan, tukevan matkakumppalinsa, ja alkoi kömpiä ovelle päin,
mutta seppä astui väliin.
"Odotahan toki edes, muija, siksi kun tilimme on selvillä. Olenhan
sinulle velkaa sekä palkkaa että juomarahoja."
"Ja sekin on taas sinun hupsun pääsi keksintöjä. Mitä palkkoja tahi
juomarahoja minä muka ottaisin sinun äitisi pojalta, kun se vainaja
minua syötti, ja vaatehti ja katoksensa alla suojeli aivan kuin omaa
siskoansa?"
"Ja korea kiitos se onkin, imettäjä, kun jätät hänen ainoan poikansa
juuri nyt tähän pahaan pulaan."
Tämä lause näkyi sattuneen oikeaan paikkaan akan sydämeen. Hän
seisahtui ja katsoi vuoroin isäntäänsä, vuoroin laulutyttöön; vaan
sitten hän pudisti päätänsä ja näkyi taas olevan lähtemäisillään ovelle
päin.
"Otanhan minä tämän kulkijain-paran katokseni alle ainoasti siksi",
intti taas seppä, "että saisin hänet vankeudesta sekä piiskasta
suojelluksi."
"Ja mitä varten se olisi niistä suojeltava?" kysyi leppymätön matami
Shoolbred. "Onpa hän, uskallan sanoa, varmaan ansainnut kumpaisetkin,
yhtä hyvin kuin joku varas hamppuisen kaulaliinansa."
"Ansaitseeko hän niitä vai eikö, siitä vähät tiedän. Mutta ei hän toki
varmaankaan ansaitse että hänet piiskataan kuoliaksi tai vankeudessa
nälällä surmataan; ja se olisi sen kohtalo, joka on joutunut Mustan
Douglas'in vihan alle."
"Ja sinä vai aiot suututtaa Mustaa Douglas'ia mokoman laulutytön
tähden? Siitä toki nousee pahin kaikista sinun vihollisuuksistas. --
Voi, moi, Heikki Seppä, onpa sinun päässäs rautaa juuri yhtä paljon
kuin sinun alaisimellaskin!"
"Niinhän minä itsekin joskus olen arvellut, matami Shoolbred. Mutta
jos minä saan puukonpistoksen tai pari tämän näin uuden asian tähden,
kukapa, sitä arvelen, niitä voidellee ja hoidellee, jos sinä nyt
minulta karata häpsähdät pois niinkuin säikytetty metsähanhi? Ja paitsi
sitä, kukapa ottanee vastaan mun kaunoisen morsiameni, jonka aion näinä
päivinä tuoda tänne Wynd-kadulle?"
"Voi, Heikki, Heikki", virkkoi vanha vaimo, pudistellen päätänsä, "eipä
tää ole oikea tapa, jolla valmistetaan kunniallisen miehen taloa
nuorikkoa varten -- sinun tulisi elää siivosti ja säädyllisesti, eikä
irstaisuudessa ja vallattomuudessa."
"Ja minä taas sanon sulle, että tämä tyttö raukka ei minullen ole
mitään. Minä vaan tahtoisin, että hän olisi hyvässä turvassa, ja
luulenpa että rohkeinkin rajalainen on jättävä minun oveni telkeen
koskematta, yhtähyvin kuin jos se olisi Carlislen linnan portti. --
Minä menen nyt Simo Hanskurin luokse -- sinne jään luultavasti yöksi,
sillä tuo Vuoriston sudenpenikka on juossut takaisin erämaillensa,
pedon sikiöin tavan mukaan, niin että siellä on yksi liika vuode, ja
Simo vaari on kyllä sanova minut tervetulleeksi sille lepäämään. Sinä
saat jäädä tänne tämän tyttö-paran kanssa, syöttää häntä ja olla hänen
suojanansa yön aikana, ja minä tulen ennen päivän koittoa häntä
noutamaan. Ja sinä saat sitten, jos tahdot mennä häntä laivalle
saattamaan, niin saat yhdessä minun kanssani nähdä hänet viimeistä
kertaa."
"Siinä puheessa on toki jotain järkeä", virkkoi matami Shoolbred,
"vaikken minä taida käsittää, minkätähden viitsit saattaa hyvän nimen
ihmisten kielille mokoman tähden, joka kahden hopeapennin edestä taikka
vielä vähemmästä saisi itsellensä yömajan."
"Heitä se minun huolekseni, muija kulta, ja ole sinä vaan hyvä tälle
tytölle."
"Kylläpä minä aion olla parempi hänelle kuin mitä hän ansaitsisi, sen
lupaan. Ja, totta puhuen, vaikkei tuommoisten luontokappaleitten seura
ole minulle kovin hauska, lienee siitä kuitenkin, arvelen ma, minulle
vähemmin turmiota pelättävänä kuin sinulle -- jos ei hän vaan liene
noita, joka myös olis varsin mahdollista, koska paholainen on hyvin
voimallinen kaikessa tuossa maankulkija-joukkiossa."
"Ei hän ole noita enempää kuin minäkään mikään poppamies", vastasi
kunnon seppä. "Alakuloinen tyttö-parka hän on, joka, jos lieneekin
jotain pahaa tehnyt, on saanut siitä kalliin hinnan maksaa. Ole siis
hyvä hänelle. -- Ja kuules nyt sinä, laululintuseni -- huomenna
aamusella tulen sinua noutamaan ja vien sun joelle. Kyllä tää vanha
muija on kohteleva sinua hyvin, jos vaan et puhu hänelle muuta kuin
mitä kunniallisen vaimon korvan sopii kuulla."
Laulutyttö-parka oli tätä heidän keskinäistä puhettansa kuullellut,
vaan ei ollut ymmärtänyt siitä muuta paitsi pääjuonta; sillä vaikka hän
osasi Englannin kieltä vallan hyvin, oli hän sen taidon itse
Englannissa saanut, ja Skotlannin murre oli silloinkin, niinkuin nytkin
vielä, leveämpi ja karkeampi. Hän käsitti kuitenkin sen, että hän saisi
jäädä vanhan muijan kanssa, jonkatähden hän nöyrästi pani käsivartensa
ristiin rinnan päälle ja kumarsi päätänsä. Sitten hän loi seppään
hartaan, kiitollisen katseen, jonka perästä hän, kohottaen silmänsä
taivaan puoleen, otti Heikin vastustamattoman käden, jonka jänteviä
sormia hän näkyi aikovan suudella syvän, sydämellisen kiitollisuuden sa
osoitukseksi. Mutta matami Shoolbred ei sallinutkaan vieraan tällä
lailla ilmoittaa tunteitansa. Hän riepsahti väliin, työnsi Loviisa
paran poikemmaksi ja huudahti: "Ei, ei, en minä tuommoisia kepposia
salli. Mene sinä vaan tuonne takanviereiseen nurkkaan, vauvaseni, ja
jos mielesi niin palaa käsiä suutelemaan, saat Heikki Sepän lähdettyä
suudella minun kämmeniäni vaikka kuinka paljon. -- Ja sinä Heikki,
laita nyt itses Simo Hanskurin luokse; sillä jos kaunoinen Katri neito
saisi kuulla minkälaisen seurakumppalin sinä olet tuonut kotiisi, eipä
hänkään mahtais olla siitä mielissään enempää kuin minä. -- Vaan mitäs
nyt? -- Onkos sen pojan pää ihan pyörällä? -- Lähdetkö vai ulos ilman
haarniskaasi, nyt kun koko kaupunki on nurinnarin?"
"Oikeassa olet, muija kulta", virkkoi seppä; hän puki haarniskan
päälleen leveitten hartioittensa peitoksi, ja läksi sitten ulos, mitään
enempää kysymystä odottamatta.