Ihan' on tyttö, ihmeen kaunoinen;
Kuin päivä paistaa kaukaa hymynsä;
Lähesty -- pilvi synkkä murehen
Väristen toki päilyy silmässä.
Lucinda, balladi.
Meidän tulee nyt tässä vähän likemmältä kuvata nuot tapaukset, jotka
vaan epäselvästi näkyivät kuninkaan kortterin ikkunoista katsoen, ja
joista ikkunoista katsojat olivat antaneet vielä epäselvemmän tiedon.
Yllä jo mainittu laulutyttö oli astunut kaksi leveää rappu-astinta ylös
ja näin päässyt kuninkaan majapaikan pää-oven edustalle; siinä paikassa
oli hänellä se etu, että hän seisoi puoltatoista jalkaa korkeammalla
kuin pihalla olijat, joita hän toivoi saada kuulijoiksensa. Hänen
vaatteuksensa oli hänen virkasisartensa tavallinen puku, enemmän
kirjavankorea kuin kallis, ja ruumiinmuotoa enemmän näyttävä kuin mitä
naisilla ylimalkaan oli tapana. Hän oli laskenut maahan päällysviitan
sekä pikku vasun, joka hänen vähäiset kapineensa sisälsi, ja pieni
franskalainen villakoira istui niiden vieressä vartijana. Hänen
taivaansininen, hopealla kirjattu, tiukka tröijynsä oli auki leikattu
rinnasta, niin että sen alta näkyi useampia erivärisiä liivejä, niin
laitettuja, että hartioitten sekä rinnan kaunis, säännöllinen muoto
oikein näkyisi; ja kaula oli paljas. Kaulasta riippui pienet
hopeavitjat, jotka olivat pujotetut noiden kirjavain liivien sisään ja
sitten taas vähän alempana pistivät esiin, kannattaen hopeista
kunniarahaa, jonka hän oli saanut joltakulta trubaduri-hovilta eli
runoniekkakunnalta, todisteeksi suoritetusta tutkinnosta Iloisessa
Tieteessä. Pieni laukku riippui hänen vasemmalta olkapäältään sinisestä
silkkinauhasta.
Hänen päivettynyt ihonsa, lumenvalkoiset hampaansa, loistavat
mustat silmänsä ja korpinmusta tukkansa todistivat, että hän oli
kotoisin kaukaa Franskasta, ja samasta kotimaasta myös muistutti
veitikkamainen hymy sekä kuopalliset suunsopet. Hänen tuuheat, mustat
hius-suortuvansa, palmikoidut pienen kultaneulan ympäri, olivat
kiinnitetyt paikoilleen silkistä sekä kultalangasta kudotulla verkolla.
Lisätkäämme tähän lyhyt hame, sekin, samoin kuin tröijy, päärmätty
hopeakirjauksilla -- punaiset säärystimet, jotka olivat näkyvissä
puoltasäärtä myöten -- ja kengät Espanjan nahasta -- niin siinä oli
hänen vaatteuksensa, joka ei suinkaan enään ollut uusi, vaan säästetty
puhtaaksi pyhä-puvuksi ja suurella huolella pidetty hyvässä kunnossa.
Hän näkyi olevan ijältään noin viisikolmatta vuotta; mutta kenties
vaivat ja vaellukset olivat jouduttaneet ajan vaikutuksen ja ennen
aikaa lakastuttaneet ensimmäisen nuoruuden tuoreuden.
Jo on tullut sanotuksi, että laulutyttö käytöksessään oli vilkas, ja
siihen sopii lisätä, että hänellä aina oli hymy suusopissa, sana kielen
päässä valmiina vastaamaan. Mutta hänen iloisuutensa oli teeskelty --
iloisuushan oli välttämätön kalu hänen ammatissaan, jonka kurjuuteen
sekin kuului, että laulajan usein oli pakko peittää tuskittelevaa
sydäntä väkinäisellä hymyllä. Niin näkyi myös olevan Loviisan laita,
jossa, lieneekö hän laulanut hänelle itselleen todella tapahtunutta
seikkaa, vai lieneekö hänellä ollut joku muu huoli, välistä ilmautui
syvä synkkämielisyys, ja tämä musta mieli-ala silloin hämmensi ja
hillitsi tuota luonnollista kepeätä mielenhilpeyttä, jota Iloisen
Tieteen harjoituksessa erittäin oli tarvis. Loviisa ei myös
veitikkamaisimmissakaan vastauksissaan osoittanut sitä uhkarohkeutta ja
hävyttömyyttä, joka hänen virkasisarissaan oli tavallinen, sillä nämät
harvoin jättivät rivon leikkisanan vastaamatta, harvoin laiminlöivät
naurun kääntämistä niitä vastaan, jotka heitä häiritsivät tai heistä
pilaa tekivät.
Huomautettakoon tässä, että noilla laulutytöillä, joita siihen aikaan
suuri joukko kuljeskeli, ei voinut ylimalkaan olla hyvä maine. Sen ajan
tavat olivat kuitenkin heille suojana, ja niin täydellinen oli heille
ritarisuuden sääntöin mukaan tuleva turvallisuus, että juuri harvoin
vaan saatiin kuulla semmoisille neitosille tehdystä häväistyksestä tai
väkivallasta, ja että he kulkivat kenenkään häiritsemättä edestakaisin,
missä aseellisille matkustajille luultavasti olisi tehty veristä
vastarintaa. Mutta vaikka heitä taitonsa vuoksi sallittiin ja
suojeltiin, eivät olleet kuitenkaan nämät kulkevaiset laulajat, niin
miehet kuin naiset, katsotut kunnian-arvoisemmiksi keskuskunnan
jäseniksi kuin tätä nykyä samankaltaiset yleisön huvittajat,
esimerkiksi meidän-aikaiset ympäri kulkevat soittoniekat sekä
näyttelijät; siksi oli heidän elämäntapansa liian epäsäännöllinen ja
epävakainen. Katselivatpa ankarammat kristityt koko sitä ammattia
luvattomaksi.
Tätä laatua oli se neitonen, joka nyt viulu kädessä ja seisoen
yllämainitulla, vähän korkeammalla paikalla, ilmoitti ympäriseisoville,
että hän oli Iloisen Tieteen mestari, jolla oli oikeus taitoansa
harjoittaa todistuksen nojassa, minkä oli saanut Air'in kaupungissa
Provencessa, ritariston kukan ja kunnian, jalon Aymer kreivin
esimiehyyden alla pidetyssä Lemmen ja Musiikin tuomio-istunnossa. Ja
nyt hän pyysi, että iloisen Skotlannin ritarit, yli avaran maailman
kuuluisat urhoudestaan sekä kohteliaisuudestaan, sallisivat
muukalaisparan koettaa, eikö hän taidollansa voisi heitä hiukan
huvittaa. -- Laulua, samoin kuin taisteluakin, rakastivat sillä
aikakaudella kaikki ihmiset; kumminkin he olivat niitä rakastavinaan,
oli sitten se rakkaus todellinen tahi ei.
Loviisan pyyntöön suostuivat siis kaikki mielellään. Mutta ijäkäs,
mustakulmainen munkki, joka siellä seisoi muiden joukossa, katsoi
tarpeelliseksi muistuttaa laulutytölle, toivovansa, että Loviisa, koska
häntä näiden muurien sisään sallittiin, joka lupa ei ollut tavallinen,
ei laulaisi eikä puhuisi mitään paikan pyhyyttä saastuttavaa.
Laulutyttö syvälle kumarsi päätänsä, pudisti mustia hiuksiansa ja risti
hartaasti silmiänsä, ikään kuin inttäen semmoista rikosta
mahdottomaksi, ja sitten hän lauloi laulun Loviisa parasta, joka jo
viime luvusta on meille tuttu.
Juuri kun hän oli alkanut, keskeytti häntä huikea huuto: "Pois tieltä,
pois tieltä -- tehkää tilaa Rothsayn herttualle!"
"Ei, älkää tunkeko ketään minun tähteni", sanoi kaunis nuori ritari,
joka ratsasti pihaan jalolla Arabian hevosella. Tätä ratsuansa hän
ohjaili erinomaisella sievyydellä, vaikka niin vähäisellä suitsien
vetelemisellä, tuskin huomattavalla säärten puristamisella sekä muun
ruumiin säätelemisellä, että kaikkien muitten, paitsi kokeneen
ratsastajan silmissä hevonen vaan näkyi oikoelevan jalkojansa omaksi
huvikseen ja kantelevan ratsumiestä, joka oli liian laiska itseänsä sen
ohjaamisella vaivaamaan.
Prinssin vaatteet olivat hyvin kalliit, mutta puetut päälle melkein
renttumaisella huolimattomuudella. Hänen vartalonsa, vaikka hän oli
lyhyt ja jäsenet kovasti hentoiset, oli erittäin sievä; ja kasvonsa
samoin myös olivat kauniit. Mutta hänen otsassaan nähtiin naalakka
kelmeys, jota voi arvata taikka huolten taikka irstaisuuden
vaikuttamaksi, taikka kenties olivat molemmat nuot turmelevaiset syyt
yhteensä sen saaneet aikaan. Silmät olivat tummat, kuopillaan, niinkuin
pohmelosta yöllisen mässäilemisen perästä; mutta poski hohti
luonnottomasti punaisena, niinkuin jos hurjain juominkien kiihdytys
vielä olisi ollut ruumiissa taikka aamuryyppy olisi tullut otetuksi
yöllisestä irstailemisesta tulleen väsymyksen parantamiseksi.
Tämmöinen oli Rothsayn herttua, Skotlannin kruunun perillinen, jonka
näkö yht'-aikaa miellytti ja surkutti. Kaikki hänen tullessaan
paljastivat päänsä ja väistyivät pois tieltä, vaikka hän huolettomasti
yhä saneli: "Ei kiirettä -- ei mitään kiirettä -- kylläpä minä hyvissä
ajoin kerkiän sinne, minne olen menossa. -- Vaan mitäs tässä näen? --
Onko täällä Iloisen Tieteen mestari? -- On mar', St. Giles auttakoon!
-- ja aika pönäkkä tyttönen vielä päälliseksi. Pysykää paikoillanne
vaan, mun iloiset poikani; en minä koskaan ole tullut esteeksi
laululle. -- Pyhä messu! kaunis äänipä sillä onkin. -- Laulapas se
laulu vielä kerta, sydänkäpyseni!"
Loviisa ei tuntenut herraa, joka häntä näin puhutteli; mutta kaikkein
ympäriseisojain nöyryys sitä kohtaan, sekä vapaa, lukuapitämätön tapa,
jolla outo kaikkiin kunnian-osoituksiin vastasi, todistivat että se oli
mies korkeinta säätyä. Laulutyttö aloitti siis laulunsa uudestaan ja
lauloi sen niin hyvin kuin suinkin taisi. Nuori herttua puolestaan
näkyi laulun lopulla tulevan liikutetuksi ja vaipui mietteisin. Mutta
hänellä ei ollut tapana antaa raskaammalle mielialalle suurempaa tilaa
sydämessään. "Se on surullinen laulu mun siehtarlais-silmäinen
tyttöseni", virkkoi hän, nipistellen väistyvän laulutytön poskea ja
pidättäen Loviisaa kauluksesta, joka ei ollut vaikea hänelle, kun hän
istui hevosen selässä aivan likellä portaita, joilla tyttö seisoi.
"Mutta takaanpa että sinulla on lystimpiäkin viisuja varalla, _ma bella
tenebrosa_ (mustaverinen kaunottareni) -- niin, ja että osaat laulella
häkissä yhtä suloisesti kuin taivas-alla, ja yölläkin yhtä hyvin kuin
päivällä."
"En minä ole satakielinen, korkea herra", vastasi Loviisa, yrittäen
väistää oudon hyväilemisiä, jotka niin pahasti sopivat tässä paikassa
ja tilaisuudessa, vaikka hyväilijä siitä sopimattomuudesta näkyi
ylenkatseellisesti pitävän sangen vähän lukua.
"Ja mitäs sinulla tässä on, kultaseni?" lisäsi prinssi, hellittäen
kaulusta ja tarttuen laukkuun.
Iloinen oli Loviisa, kun pääsi oudon herran kourista, sillä että hän
avasi kantonauhan solmun ja jätti laukun hänelle. Sen tehtyään tyttö
väistyi poikemmaksi, niin ettei prinssin käsi häneen enään ylettynyt,
ja vastasi: "Pähkinöitä, korkea herra, viimesyksyisiä pähkinöitä."
Prinssi otti kourallisen pähkinöitä ulos. "Pähkinöitäkö, lapsukaiseni?
-- Nehän voivat katkaista sinun norsunluiset hampaasi ja sortaa heleän
äänesi", virkkoi Rothsayn herttua, purren yhden niistä auki
hampaillaan, niinkuin koulupoika.
"Ne eivät ole minun päivänpaisteisen kotimaani saksanpähkinäin
vertaisia, armollinen herra", sanoi Loviisa; "mutta ne kasvavat
matalissa pensaissa, niin että köyhä niihin ylettyy."
"Tässä saat, millä voit itselles parempaa ruokaa hankkia, sinä
kuljeksiva apina-parka", sanoi herttua äänellä, joka ilmoitti enemmän
sydäntä kuin hänen ensi-alkuiset teeskellyt, halveksivaiset sanansa
laulutytölle.
Juuri tällä silmänräpäyksellä, kun hän kääntyi ottaakseen kukkaroansa
sitä kantavalta palvelijalta, huomasi prinssi vahvan raudikon selässä
istuvan, pitkän, mustaverisen miehen silmät, jotka häneen tuimasti
tuijottelivat. Tämä mies oli seuralais-joukkonsa kanssa ratsastanut
pihan sisään, sillä aikaa kun Rothsayn herttua laski leikkiä Loviisan
kanssa, ja hän seisoi nyt ähmistyneenä, melkein ikään kuin kivettyneenä
hämmästyksestä sekä vihastuksesta, kun hänen täytyi niin sopimaton näkö
silmin nähdä. Semmoinenkin, joka ei olisi koskaan ollut nähnyt
Archibald'ia, Douglas'in kreiviä, Julmaa liikanimeltään, olisi
epäilemättä kohta tuntenut hänet tuosta mustapintaisesta ihosta,
jättiläis-vartalosta, metsähärän-nahkaisesta kylteristä sekä
katsannosta, joka ilmoitti pelottomuutta, lujuutta sekä älyä, sekaisin
masentumattoman röyhkeyden kanssa. Toisen silmänsä hän oli eräässä
tappelussa menettänyt, ja siitä seikasta, vaikkei se ollut
ensikatsahduksella huomattava, koska vioitetun silmän munuainen oli
pysynyt saman-muotoisena kuin toinenkin, saivat koko hänen kasvonsa
tylyn, liikahtamattoman katsannon.
Tilaisuus, jossa nyt kuninkaallinen vävy ja hänen hirveä appensa
kohtasivat toisiansa, oli sitä laatua, että kaikkien huomio kiintyi
heihin. Ääneti, henkeänsäkin pidättäen, ettei suinkaan mikään siitä,
mikä nyt oli tapahtuva, jäisi kuulematta, odottivat läsnä-olijat tämän
yhtymisen seurauksia.
Rothsayn herttua, nähdessään Douglas'in tylyin kasvoin tylyn katsannon,
ja huomatessaan, että kreivi ei liikahduttanut yhtään jäsentänsäkään
kunnioittavaiseen tahi edes kohteliaasen tervehdykseen, näkyi tahtovan
näyttää, kuinka vähän lukua hän piti appensa tyytymättömistä katseista.
Hän otti kukkaronsa kammaripalvelijansa kädestä.
"He tässä, kaunokaiseni", virkkoi hän; "tässä saat yhden kultakolikon
laulustasi, toisen pähkinöistä, jotka sinulta varastin, ja kolmannen
suukkosesta, joka sinun nyt tulee antaa minulle. Sillä tiedä se,
kaunokaiseni, että kun kauniit huulet -- siksihän sun huulesi parempain
puutteessa sopii sanoa -- ovat minun huvikseni visertäneet suloisen
sävelen, niin minä, noudattaen St. Valentinille vannottua valaa, painan
niihin omat huuleni."
"Lauluni on ruhtinaallisesti maksettu", vastasi Loviisa, väistyen
poikemmaksi, "pähkinöistäni olen hyvän hinnan saanut -- enempi
kaupanteko välillämme, korkea herra, ei olisi juuri sopiva teille eikä
kunniaksi minulle."
"Mitä! Vieläkö kainostelet, sinä maantien haltijatar?" sanoi prinssi
halveksivaisesti. "Sinun tulee tietää, tyttönen, että sinulta tätä
suosion-osoitusta pyytää mies, joka ei ole kieltäviin vastauksiin
tottunut".
"Se on Skotlannin kruununperillinen!" "Se on Rohthsayn herttua!"
kuiskaelivat hovilaiset säikähtyneen Loviisan ympärillä, nykien
vapisevaa tyttöä likemmäksi. "Älä sinä niskoittele häntä vastaan!"
"Mutta enhän minä ylety teihin asti, korkea herra", estelihe tyttö
arasti; "te istutte niin korkealla hevosenne selässä."
"Jos mun täytyy hypätä hevosen selästä maahan", virkkoi Rothsayn
herttua, "niin otetaan vielä suurempi sakko. -- Mitä muka se tyttö nyt
vapisee? Asetapas vaan jalkas minun saappaani kärjelle ja anna mun
ottaa kiinni sun kädestäsi -- kas niin se oli rivakasti tehty!" Hän
suihkasi tytölle suuta, sillä-aikaa kun tämä näin heilui ilmassa,
seisoen hänen jalkansa päällä, nojautuen hänen käteensä. Sitten prinssi
sanoi: "Nyt sait muiskusi, ja tässä on kukkaroni sen maksuksi. Ja vielä
suuremmaksi suosion-osoitukseksi sinulle on Rothsayn herttua koko tään
päivän antava laukkusi riippua kaulastansa." Hän salli nyt säikähtyneen
tytön hypätä maahan, ja käänsi silmänsä ylenkatseellisella katseella
Douglas'in kreivin puoleen, ikään kuin olisi tahtonut tälle sanoa:
"Kaiken sen teen huolimatta siitä mitä te ja teidän tyttärenne
sanotte."
"Douglas'in St. Brigitta auttakoon!" tiuskasi kreivi, tunkeutuen
prinssiä likemmäksi; "tää on liikaa, sinä säädytön poika, joka olet
yhtä paljon vailla järkeä kuin kunniantuntoakin! Sinä tiedät mitkä
siteet pidättävät Douglas'in kättä, muuten et olisi uskaltanut -- --"
"Osaatteko te pilppusilla olla, korkea herra?" kysyi prinssi, asettaen
pähkinän etusormesta toiselle nivelelle ja lennättäen sitä sukkelalla
peukalon lipsahduksella. Pähkinä sattui Douglas'in leveään rintaan, ja
kreivin suusta kuului peloittava vimman ääni, sanaton, vaan leijonan
karjahduksen kaltainen syvyytensä sekä vihaisuutensa suhteen. "Voi,
suokaa toki anteeksi, mahtava herra", jatkoi Rothsayn herttua
ylenkatseellisesti, vaikka kaikki muut vapisivat, "enpä voinut arvata
että pikku kuulaseni voisi haavoittaa tuon härännahkaisen kylterinne
läpi. Eipä se toki vaan ole mahtanut sattua teidän silmähänne?"
Abotti, jonka kuningas, niinkuin viime luvussa näimme, oli lähettänyt,
pääsi juuri tällä hetkellä perille kansantunkeen läpi ja tarttui
Douglas'in hevosen suitsiin, niin että tämän oli mahdoton päästä
eteenpäin; samassa arvokas isä muistutti kreiville, että prinssi oli
hänen kuninkaansa poika sekä hänen tyttärensä puoliso.
"Älkää pelätkö, herra abotti", vastasi Douglas. "Minä liian halveksin
tuota lapsimaista poikaa, että häntä vastaan sormeakaan nostaisin.
Mutta tahdonpa häväistykseen vastata häväistyksellä. -- Kuulkaas
kaikki, jotka Douglas'eja rakastatte -- potkikaapas tuo naikkonen ulos
tään luostarin portista -- ja löylyttäkää häntä sillä tavalla, että hän
viimeiseen elinpäivähänsä saakka katkerasti on muistava, tulleensa
välikappaleeksi, jonka avulla hävytön poika häpäisi Douglas'ia!"
Neljä, viis hänen miehistään kohta karkasi esiin, täyttääksensä tämän
miehen käskyä, joka harvoin turhaan käski, ja kovan rangaistuksen olisi
Loviisa parka saanut loukkauksesta, jonka viattomana, tietämättömänä,
vastahakoisenakin välikappaleena hän oli ollut -- mutta Rothsayn
herttua kävi väliin.
"Vai potkiako käsket tätä laulutyttöparkaa!" tiuskaisi hän tulisella
vihastuksella, "vai piiskatako käsket häntä, senvuoksi kun hän minun
käskyäni totteli! -- Potki sinä omia sorretuita alustalaisiasi, raaka
kreivi -- piiskaa sinä omia uppiniskaisia koiriasi! -- Mutta kavahda
itseäs, jos koiraankaan kosket, jonka päätä Rothsayn herttua on
taputellut, saatikka sitten tyttöä, jonka huulille hän on suunsa
painanut!"
Ennenkuin Douglas kerkesi vastata uhkauksella, niinkuin epäilemättä
olisi tehnyt, nousi tuo suuri melu luostarin ulkoportin suussa, josta
jo on ollut puhe. Ratsumiehiä sekä jalkamiehiä rupesi huimasti sisään
tunkemaan, jotka, vaikkeivät juuri julki tapelleetkaan keskenään, eivät
kuitenkaan myös suinkaan pitäneet rauhaa välillänsä.
Toiset taistelijoista silminnähtävästi olivat Douglas'in väkeä,
niinkuin Verisen Sydämen tunnusmerkistä näkyi; toiset olivat Perth'in
kaupungin porvareita. Näytti siltä kuin olisi aika kahakka ollut heidän
välillänsä portin ulkopuolella, vaikka he nyt, pihaan tultuansa,
käänsivät aseensa maahan päin, kunnioittaen tätä pyhää paikkaa, niin
että heidän taistelunsa nyt muuttui sana- ja soimaus-sodaksi.
Tästä metelistä oli se hyvä vaikutus, että se väenpoljouden tungoksella
ja painolla työnsi prinssin sekä Douglas'in kreivin poikemmaksi
toisistansa, juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin toisen
kevytmielisyys, toisen ylpeys oli molemmat hurjimpaan huimuuteen
yllyttänyt. Samassa myös rauhansovittajia tunkeutui väliin kaikilta
haaroilta. Abotti ja hänen munkkinsa sekaantuivat väkijoukkoon, käskien
rauhaa Jumalan nimessä sekä kunnioitusta näitä pyhiä seiniä kohtaan,
kirkonkirouksen uhalla; eikä ollut heidän sanansa turhat. Albanyn
herttua, jota hänen kuninkaallinen veljensä jo kohta metelin alussa oli
uloslähettänyt, oli vasta nyt päässyt perille kiistatanterelle. Hän
kohta kääntyi Douglas'in puoleen ja kuiskasi hänen korvahansa,
kehoittaen häntä vihaansa hillitsemään.
"Douglas'in Pyhä Brigitta auttakoon, -- kostoa minun pitää saada",
sanoi kreivi. "Ei kukaan mies ole saava hengehtiä tään maailman ilmaa,
sen perästä kun on Douglas'ia häväissyt."
"Kostoa te voittekin saada sopivalla hetkellä", virkkoi Albanyn
herttua; "mutta älkööt saako ihmiset syytä sanoa, että jalo Douglas,
närkkään akan lailla, ei malttanut valita oikeaa aikaa eikä paikkaa
kostollensa. Kavahtakaa -- kaikki meidän työmme voi nyt helposti
sattuman kautta mennä tyhjäksi. Dunbar'in Yrjön on onnistunut päästä
vanhan miehen puheille; ja vaikkei hän ollut kuninkaan luona pitempää
aikaa kuin viisi minuuttia, pelkään minä että sen seurauksesta teidän
tyttärenne avioliitto voi tulla jälleen rikotuksi, jonka me niin
suurella vaivalla saimme solmeen. Lupa Romasta ei ole vielä saatu."
"Joutavia!" vastasi Douglas ylpeästi -- "he eivät uskalla!"
"Ei suinkaan, niin kauan kun Douglas on vapaudessa ja täydessä
mahtavuudessaan", vastasi Albanyn herttua. "Mutta, jalo kreivi, tulkaa
kanssani, niin näette kuinka heikolla pohjalla teidän voimanne täällä
onpi."
Douglas hyppäsi alas hevosensa selästä ja seurasi monijuonista
liittoveljeänsä ääneti. Eräässä salissa alikerrassa näkivät he
Brandanein seisovan sotarinnassa, täysissä aseissa, teräskypäri päässä,
rengaspantsari ryntäillä. Heidän päällikkönsä kumarsi Albanyn
herttualle ja näkyi tahtovan puhutella häntä.
"Mitä tahdot, Mac-Lewis?" kysyi herttua.
"Me olemme kuulleet, että Rothsayn herttuaa on loukattu, ja minä töin
tuskin vaan saan nämät Brandanet tässä sisässä pysymään."
"Urhokas Mac-Lewis", vastasi Albanyn herttua, "ja te kaikki uskolliset
Brandanemme -- minun kuninkaallinen veljenpoikani, Rothsayn herttua,
voi niin hyvin kuin hyvätoivoinen nuori herra suinkin saattaa voida.
Joku meteli siellä kyllä oli, mutta kaikki on jo asetettu." Hän talutti
taas Douglas'in kreiviä edemmäksi. "Näettekös te, korkea herra",
kuiskasi hän, "että jos vaan käsky: 'Ottakaa kiinni!' sattuisi tulemaan
lausutuksi, se kohta paikalla myös tulisi täytetyksi; ja huomaattehan
te, teidän seuralaisianne olevan liian vähän, että voisivat vastarintaa
tehdä."
Douglas näkyi suostuvan siihen, että nyt tällä hetkellä oli pakko olla
kärsivällinen. "Vaikka hampaani", virkkoi hän, "purisivatkin huuleni
rikki, olen vaiti, siksi kuin puhumisen hetki on tullut."
March'in kreivillä sillä välin, jonka tuli prinssiä lepyttää, oli ollut
helpompi tehtävä. "Herra Rothsayn herttua", sanoi hän, lähestyen
prinssiä ykstotisella juhlallisuudella, "minun ei tarvitse sanoakaan,
että te olette velkaa minulle jonkunlaista hyvitystä minulle tehdystä
häväistyksestä, vaikken juuri tosin moiti teitä personallisesti siitä
sananrikkomisesta, joka on karkoittanut rauhan minun perheestäni.
Sallikaa minun hartaimmasti rukoilla, että te, jos tahdotte loukatun
miehen mieltä hyvittää, tätä nykyä jättäisitte sikseen tämän
sopimattoman riidan."
"Korkea herra, minä olen teille paljon hyvitystä velkapää", vastasi
Rothsayn herttua; "mutta tuo röyhkeä ja kaikkia käskevä kreivi on minun
kunniaani häväissyt."
"Korkea herra, minulla on vaan se lisättävä, että teidän isänne voi
pahoin -- että hän pyörtyi pelosta, että teitä vaara uhkaisi."
"Hän voi pahoin!" vastasi prinssi -- "se hyvä, lempeä vanha mies -- hän
on pyörryksissä, sanoitte te, March'in kreivi? -- minä lähden hänen
tykönsä kohta paikalla."
Rothsayn herttua hyppäsi hevosen selästä maahan ja olisi nopeana kuin
hurttakoira juossut kuninkaan asuntoon ylös, jos ei heikko käsi olisi
tarttunut hänen viittahansa ja polvilleen langenneen naisen hento ääni
rukoillut:
"Suojelkaa mua, jalo prinssi! Suojelkaa turvatonta muukalaista!"
"Kädet pois, sä maankuljeksija!" tuiskasi March'in kreivi, rukoilevaa
laulutyttöä pois-sysäten.
Mutta prinssi oli hellempisydäminen ja esti häntä. "Se on totta",
virkkoi hän. "Olenhan minä saattanut tämän turvattoman raukan
leppymättömän perkeleen kostolle alttiiksi. Voi, Herrani, Jumalani,
minkälainen tää mun elämäni on, turmiollinen kaikille, jotka minua
lähelle sattuvat! -- Vaan mikäs nyt neuvoksi yht'äkkiä? -- Ei tää tyttö
saa mennä minun huoneeseni -- ja kaikki minun mieheni ovat mokomia
jumalattomia junkkareita. -- Haa, tässähän sinä seisot vieressäni,
kunnon Heikki Seppä! Mitäs sinä täällä teet?"
"Tääll'on ollut jotain kahakan tapaista, onnellinen herra", vastasi
vanha tuttavamme seppä, "meidän porvarein sekä noiden Etelämaan
lurjusten välillä, jotka ratsastavat Douglas'in lipun perässä; ja me
olemme heitä lennättäneet aina tänne Abotin kadulle saakka."
"Kas se oli hyvä -- se oli hyvä! Ja te annoitte noille konnille kelpo
lailla selkään?"
"Kelpo-lailla, sitäkö te, korkea herra, kysytte?" vastasi Heikki. "No
niin! Meitä oli suurempi joukko, se on varma; mutta eipä löydy paremmin
varustettuja huoveja, kuin ne, jotka Verisen Sydämen vaakunan perässä
ratsastavat. Ja siis me kyllä tavallansa annoimme heille kelpo lailla
selkään; vaan, niinkuin te, korkea herra, hyvin tiedätte, huovi se on
kokonaan sepän käsi-alaa, ja hyväaseiset miehet pitävät suurellekin
ylivoimalle."
Heidän näin puhellessaan, March'in kreivi, joka oli käynyt joltakulta
palatsin oven luona seisovalta jotain kysymässä, tuli taas joutuisaan
takaisin.
"Herra herttua! -- Herra herttua! -- Teidän isänne on jälleen
tointunut, ja jos ette te tee joutua, niin pääsevät Albanyn sekä
Douglas'in herrat taas sulkemaan hänen korvansa kaikilta muilta."
"Ja jos minun kuninkaallinen isäni jälleen on tointunut", virkkoi
ajattelematon prinssi, "ja pitämässä tai rupeemaisillaan pitämään
neuvoittelua armollisen setäni sekä Douglas'in kreivin kanssa, niin ei
sovi teidän, korkea herra, eikä minunkaan mennä heitä häiritsemään,
ennen kuin meitä sinne käsketään. Minulla on siis hyvin aikaa puhella
pienestä asiastani tämän näin kunnon aseseppäni kanssa."
"Siltä kannaltako te, kuninkaallinen korkeus, sitä katsotte?" sanoi
kreivi, jonka korkealentoiset toivot suosionmuutoksesta hovissa olivat
olleet liian kerkeät nousemaan, ja nyt yhtä joutuisaan masentuivat. --
"No olkoon menneeksi sitten myös Dunbar'in Yrjön puolesta."
Hän läksi hiljaa pois synkällä, tyytymättömällä näöllä. Näin oli tuo
ajattelematon poika tehnyt itselleen vihollisia Skotlannin molemmista
kaikkein mahtavimmista aatelisherroista -- ja sillä aikakaudella
ylimysvalta suuresti rajoitteli kuninkaan valtaa. Toisen hän oli
sysännyt pois luotansa ylenkatseellisella härnäämisellä, toisen
huolimattomalla yhtäpitäväisyydellä. Hän ei itse muuten paljon
huomannutkaan kreivin lähtöä, taikka, pikemmin sanoen, hänen tuntui
huokeammalta, kun hän pääsi kreivin lakkaamattomista muistutuksista.
Prinssi jatkoi vaan, mistään lukua pitämättä, puhettansa asesepän
kanssa, joka taitonsa kautta oli tullut personalliseen tuttavuuteen
monien hovin suurten herrain kanssa.
"Olisi minulla ollut vähän sanomista sinulle, seppä -- voitko
kiinnittää yhtä minun milanolaisesta haarniskastani poiskarissutta
rengasta?"
"Yhtä hyvin, älkää pahaksi panko, korkea herra, kuin minun äitini osasi
parsia silmukan kutomissansa verkoissa. -- Milanolaisen tullee
vaikeaksi eroittaa minun työtäni omastansa."
"Hyvä on, vaan enpä sinua juuri nyt siihen työhön tarvinnutkaan
kuitenkaan", jatkoi prinssi, muistaen asiansa. "Kuules, kunnon seppä,
tämä laulutyttönen tässä pitää saattaa hyvään turvapaikkaan. Sinussa
on miestä vaikka kenenkin vaimon suojelijaksi, ja sinun tulee nyt viedä
hänet johonkin paikkaan, missä hän on suojassa."
Heikki Seppä, niinkuin olemme nähneet, oli kyllä hätäinen ja
uhkarohkea, kun sota-aseista oli puhe; mutta hänellä oli myös
kunniallisen porvarin ylpeys, eikä hän mielellään tahtonut joutua
seikkoihin, jotka vakavampain kaupunkilaisten mielestä kenties olivat
niin ja näin.
"Älkää pahaksi panko, korkea herra", vastasi hän siis, "minä kyllä vaan
olen halpa käsityöläinen. Mutta vaikka minun kourani ja kalpani aina
ovat valmiit palvelukseen, milloin kuningas tahi tekin, korkea herra,
niitä tarvitsette, niin ei minusta, olkoon se täydellä kunnioituksella
teitä kohtaan sanottu, ole naisten taluttelijaksi. Kylläpä te,
kuninkaallinen armo, omista seuralaisistanne löytänette tarpeeksi
ritareita ja herroja, jotka aivan mielellään tämmöiseen ritari Pandarus
Troijalaisen virkaan rupeavat -- mutta halvalle Wynd'in Heikille se on
liian ritarillinen tehtävä."
"Hum -- haa!" pani prinssi. "Annas kukkaroni tänne, Edgar" -- hänen
kammaripalvelijansa tuosta kuiskasi hänelle jotain korvaan -- "niin
oikein, niin oikein, johan sen annoin pois tälle tyttöparalle. --
Kyllähän minulla, mestari seppä, on tarpeeksi kokemusta teidän
ammatistanne ja käsityöläisistä ylimalkaan, tietääkseni, ettei haukkaa
saa tyhjin käsin luokseen tulemaan. Mutta tottahan minun lupauksessani
lienee kyllin takausta kelpo rautavarusten hinnasta, ja sen summan saat
minulta, ynnä vielä kiitoksia kaupanpäälliseksi, tästä pienestä
avusta."
"Teillä mahtaa, kuninkaallinen armo, olla tarpeeksi kokemusta toisista
kasityöläisistä", vastasi seppä, "vaan ettepä te, älkää pahaksi panko,
tunnekaan Heikki Seppää. Hän on valmis tottelemaan teitä, jos tulee
puheeksi sota-aseen takominen taikkapa myös sota-aseella hakkaaminen;
mutta hän ei ymmärrä mitään tämmöisestä hame-palveluksesta."
"Mutta kuules toki, sinä Perth'in pässinpää", jatkoi prinssi,
puhuessaan hymyillen kunnon porvarin itsepäisestä kunnian-arkuudesta --
"enhän minä tuosta tytöstä huoli enempää kuin sinäkään. Mutta
vallattomana hetkenä, niinkuin näiltä ympärilläs seisovilta voit saada
kuulla, jos et ollut sitä omin silmin näkemässä, soin minä hänelle
hetken-aikuisen suosion-osoituksen, jonka tyttö raukka nyt kenties saa
maksaa hengellään! Täällä ei ole ketään, jolle voin antaa hänet
suojeltavaksi nahkavöitä sekä joutsen-jänteitä vastaan, millä nuot
rajalais-roistot, Douglas'in seuralaiset varmaankin piiskaavat tytön
kuoliaksi, niinkuin kreivi on käskenyt."
"Jos niin on laita, kuninkaallinen herrani, niin on tytöllä täysi
oikeus vaatia suojelusta jokaiselta rehelliseltä mieheltä. Ja koska hän
kuuluu hameväkeen -- soisinpa vaan että hänen hameensa olisi hiukkaa
pitempi ja vähemmin outoa näköä -- niin lupaan olla hänelle turvana,
niin hyvin kuin yksi mies saattaa olla. Mutta minnekkä minä hänet vien
talteen?"
"Henk'-risti! enpä sitä itsekään tiedä sanoa", vastasi prinssi. "Vie
hänet vaikka ritari Juhana Ramornyn kortteriin -- vaan ei -- ei -- hän
ei voi hyvin ja paitsi sitä on muitakin estäviä syitä -- vie hänet
mihin helvettiin tahdot, mutta saata tyttö turvapaikkaan ja tee
Rothsayn Taavetille mieliksi."
"Jalo prinssi", sanoi seppä, "minun mielestäni -- olkoon se taas
täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu -- voisi tämmöisen
turvattoman vaimo-ihmiseni pikemmin uskoa helvetin haltuun kuin ritari
Ramornyn käsihin. Mutta vaikka Paholainen onkin tulentupruttaja
niinkuin minä itsekin, enpä kuitenkaan tiedä sen virkaveljeni
asuinpaikkaa, ja toivonkin Pyhän Äidin Kirkon avulla saavani hänet
pysymään poikempana minusta. Ja paitsi sitä, mitenkä minä tään tyttösen
saisin saatetuksi ulos tästä väentungoksesta ja sitten katuja pitkin
tämmöisessä maskeraattipuvussa, se olis kanssa arveltava asia."
"Mitä tulee pääsemiseen ulos tästä luostarista", virkkoi prinssi, "niin
tää hyvä munkki tässä" -- hän tarttui lähimpään munkkiin päähineestä --
"tää veli Nikolaus tahi Bonifacius -- --"
"Halpa veli Cyprianus, jos te, kuninkaallinen armo, minun apuani
tarvitsette", vastasi munkki.
"No niin, niin oikein, veli Cyprianus", jatkoi prinssi; "tää veli
Cyprianus kyllä päästää teidät ulos jostain hänelle tietystä
sala-ovesta, ja sitten hänen pitää tulla luokseni prinssin kiitoksia
saamaan."
Munkki kumarruksella ilmoitti suostumuksensa, ja Loviisa parka, joka
tämän keskustelun aikana oli katsahdellut milloin yhteen, milloin
toiseen puhujista, kiireesti sanoi: "Ei tämän hyvän miehen tulekaan
tarvis hävetä minun hupsumaista pukuani -- minulla on päällysviitta,
jota tavallisesti käytän."
"No kas niin, seppä, nythän sulla on luostariveljen kaapu sekä naisen
päällysviitta peitteeksesi. Soisinpa että minun syntisen heikkouteni
olisivat kaikki yhtä hyvän peitteen alla! -- Hyvästi nyt vaan, kunnon
veikkoseni -- toisten saat minulta kiitokseni."
Samassa hän, ikään kuin peläten, että seppä vielä edelleen rupeaisi
esteitä esiin tuomaan, riensi pois palatsiin.
Seppä jäi paikalleen seisomaan, hämmästyneenä siitä, mikä oli
tapahtunut, sekä tuosta tehtävästä, johon hän oli kietoutunut. Tästä
asiasta voi tulla hänelle yhtä paljon vaaraa hengen kuin myös hyvän
maineensa suhteen, sen hän näki, ja jos siihen vielä lisäsi, että hän
tavallisella uhka-uljuudellaan taas oli ollut päämiehiä äsköisessä
kahakassa, niin se kaikki, sen hän kyllä ymmärsi, voi olla hänelle
sangen suureksi haitaksi kosimisessaan, joka hänelle oli niin kipeä
sydämen-asia. Toiselta puolen ei hän myös voinut jättää tätä turvatonta
tyttöä tänne Galwayn raakalaisten sekä Douglas'in vallattomain
seuralaisten väkivallalle alttiiksi -- se oli ajatus, joka ei
silmänräpäykseksikään saanut sijaa hänen miehuullisessa sydämessään.
Tästä miettimisestään herätti hänet munkki, joka käski heitä seuraamaan
itseään, lausuen sanansa hiljaa, sillä huolimattomuudella maallisista
asioista, mikä asui tai kumminkin oli asuvinaan noiden pyhäin
hengellisten isäin sydämessä. Seppä läksi liikkeelle huokauksella, joka
hyvin oli ohkauksen sukua, ja seurasi munkin jäljestä sillä lailla,
ettei juuri ollut välttämätön päättää heidän kuuluvan yhteen joukkoon.
Näin menivät he lukitun käytävän kautta sekä ulos takaovesta, jonka
munkki, vielä kerran katsahdettuaan taaksensa, jätti raolle. Heidän
perästänsä asteli Loviisa, joka joutuisaan oli ottanut pienen myttynsä
maasta ja, kutsuttuaan pientä nelijalkaista kumppaliansa, kiireesti oli
lähtenyt tälle tielle, joka hänelle soi pelastusta äsköisestä suuresta,
väistämättömältä näyttävästä vaarasta.