Älä moiti, jos hän nyt riemuinen on!
Viel' eilen itki se onneton,
Kenties taas huomenna itkee.
Johanna Baillie.
Albanyn herttuan ristimänimi oli Robert, samoin kuin hänen
kuninkaallisen veljensäkin. Jälkimmäinen oli kyllä alkuaan ollut
ristitty Juhanaksi, jolla nimellä häntä sanottiinkin, siksi kun hän
kruunun peri. Silloin taika-uskoisille ihmisille johtui mieleen, että
sitä nimeä oli kova onni seuraillut, Englannissa Juhana Maattoman,
Franskassa Juhana Pyhän, Skotlannissa Juhana Balliol'in elämässä. Tämän
pahan enteen välttämiseksi oli siis päätetty, että nuori kuningas
ottaisi nimen Robert, jonka Robert Prucen muisto teki Skotlannille
rakkaaksi. Me mainitsemme sen, selitteeksi kuinka näin kahdella
veljellä tässä perheessä oli sama nimi, joka seikka tietysti ei ollut
silloinkaan tavallisempi kuin meidän aikoina.
Albanyn herttua, myös jo ijäkäs mies, ei juuri tainnut olla paljoa
halukkaampi sotaisiin töihin kuin itse kuningaskaan. Mutta jos hänessä
ei liene ollutkaan liioin urhoutta, niin oli hänessä kuitenkin kyllin
viisautta peittämään ja salaamaan mainitun avun puutetta, joka, jos
kerta vihjauskin siitä pääsi leviämään, olisi tehnyt peräti lopun
kaikista hänen kunnianhimoisista toivoistaan. Hänessä oli paitsi sitä
ylpeyttäkin sen verran, että se hätätilassa saattoi täyttää todellisen
urhouden sijan ja pitää hänen hermonsa niin tiukassa kurissa, ettei
niiden väriseminen päässyt näkyviin. Muuten oli hän kokenut hovimies,
hätäilemätön, pikastumaton ja kavala; niitä kohtia, joihin hän pyrki,
piti hän tarkkaan silmällä, vaikka vielä olivatkin kaukana, eikä
koskaan unohtanut jos kohta hänen monimutkaiset polkunsa joskus
näkyivätkin käyvän aivan toiseen suuntaan. Ulkomuodossaan hän oli
kuninkaan kaltainen, ollen hänkin ylevä ja majesteetillinen niin hyvin
vartaloltaan kuin myös kasvoiltaan. Se etu oli hänellä vielä vanhempaan
veljeen verraten, ettei häntä mikään raajarikkoisuus vaivannut, ja että
hän kaikin puolin oli kepeämpi, liikkuvampi. Pukunsa oli kallis, vaan
koreilematon, niinkuin hänen arvolleen ja ijälleen sopi, ja samoin kuin
kuninkaallinen veljensä ei hän pitänyt minkäänlaisia aseita; ainoasti
tuppi, sisältävä pari pikku veistä, riippui hänen vyöltään siinä
paikassa, missä oli miekat, taikka, kun se oli pois riisuttu,
väkipuukon tavallinen sija.
Herttuan sisään-astuessa, abotti, kumarrettuansa, nöyrästi vetäytyi
syrjäiseen komeroon, poikemmaksi kuninkaan istuimesta, ettei
vieraanmiehen läsnä-olo olisi esteeksi veljesten vapaalle
keskustelulle. Tarpeellista lienee mainita, että tämä komero oli
ikkuna-komero, ja että sen paikka oli luostarin pihanpuolisessa
seinässä, siinä rakennusten osassa, jota nimitettiin _palatsiksi_ siitä
että se niin usein oli Skotlannin kuninkaitten majapaikkana -- muulloin
se oli abotin asuntona, Tämä ikkuna oli juuri kuninkaallisten
huoneitten pää-oven yli, ja sinne näkyi luostarin sisäpiha. Pihan koko
oikean sivun täytti pituudellaan luostarin komea kirkko; vasemmalla oli
rakennus, joka sisälsi kellarit, ruokasalin, kokoushuoneen sekä
ylikerrassaan muita luostarin tarpeihin käytettyjä huoneita; sillä
semmoisia oli vielä paitsi niitäkin, joissa Robert kuningas seuroineen
majaeli. Neljännessä huonerivissä, jonka jalonnäköinen ulkoseinä antoi
nousevaan aurinkoon päin, oli avara _hospitium_ eli vierasmaja
toivioretkeläisiä sekä muita käypiä vieraita varten; siinä samassa oli
myös suuri joukko halvempia kyökki- ja makasiini-huoneita, missä ne
runsaat muona-aineet olivat tallella, joista Dominokolais-isien
kannatti niin tuhlaavaisesti vieraanvaroja suoda. Korkean kaariportin
kautta päästiin tältä itäpäädyltä pihaan, ja se portti oli juuri
vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anselm isä seisoi. Hän saattoi siis
nähdä vähän matkaa pimeän kaariportin alitse; tuikahtelipa hänen
silmiinsä myös hiukka sitä valoa, joka portin läpi tunki. Mutta hän
seisoi kuitenkin niin korkealla ja portin holvi oli niin pitkä, että
portin ulkopuolinen reuna ainoasti epäselvästi häämöitti hänelle.
Näitä paikkasuhteita on tarpeellista pitää mielessä. Me palajamme
prinssi-veljesten keskusteluun.
"Veli kultani", virkkoi kuningas, kehottaen Albanyn herttuan, kun tämä
oli laskeutunut toiselle polvelleen, suudellakseen veljensä kättä,
"armas, rakas veljeni, miksi noita turhia temppuja? Eikös se ole yksi
ja sama Skotlannin Stuart meidän isämme, yksi ja sama Elisahet More
meidän äitimme?"
"Sitä en olekaan unohtanut", virkkoi Albanyn herttua nousten; "mutta en
saa myös veljen likeisen tuttavuuden tähden unohtaa kuninkaalle tulevaa
kunnioitusta."
"Voi se on totta, aivan totta, Robin", vastasi kuningas.
"Valta-istuin on niinkuin korkea, paljas kalliohuippu, johon ei
kukkanen eikä ruohokaan koskaan pääse juurtumaan, Kaikki lempeät
tunteet, kaikki hellempi rakkaus on kuninkaalta kielletty. Kuningas ei
saa likistää veljeään rintaansa vasten -- ei saa näyttää rakkauttansa
pojalleen!"
"Semmoinenhan muutamin suhtein on korkeuden kohtalo, herra kuningas",
sanoi Albanyn herttua. "Mutta Jumala, säätäessään teidän oman perheenne
jäsenet vähän poikemmaksi teistä, on sen sijaan antanut teille
kokonaisen kansan lapsiksenne."
"Voi, Robert!" vastasi kuningas, "sinun sydämes on paremmin kuin minun
luotu kuninkaan velvollisuuksia varten. Minä katselen tältä
korkeudelta, jolle kohtaloni on minut asettanut, tuota joukkoa, jota
sinä nimität lapsikseni -- kyllähän minä heitä rakastan, heille hyvää
suon -- vaan heitä on monta ja he ovat kaukana minusta. Voi! onpa
halvimmallakin heistä toki joku olento, jota hän saattaa likistää
rintaansa vasten ja johon hän voi antaa isällisen hellyytensä ilman
mitään määrää vuotaa. Mutta enin, mitä kuningas voi suoda kansalleen,
on hymy -- semmoinen, kuin koska päivä hymyilee Grampian-vuoriston
lumihuipuille -- yhtä kaukainen, yhtä vähän sulattavainen. Voi, Robin!
meidän isällämme oli tapana meitä hyväellä, ja jos hän jolloinkulloin
toruikin, niin hän torui lempeällä äänellä. Olipa hän kuitenkin
kuningas yhtä paljon kuin minä -- miksi ei siis minun olisi sallittu,
samoin kuin hänen -- koettaa käännyttää kadotettua poikaani lempeydellä
pikemmin kuin kovuudella?"
"Jos lempeyttä ei vielä olisi koskaan koetettu, armollinen kuningas",
vastasi Albanyn herttua semmoisella äänellä, jolla jotakin
vastenmielistä puhutaan, "niin tietysti kaikkein ensiksi pitäisi
käyttää lempeitä keinoja. Te itse, armollinen kuningas, voitte
parhaiten päättää, eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi kauan kohdeltu ja
eivätkö vallattoman mielen masentaminen ja ankara kurinpito olisi
tehollisempia keinoja. Teidän kuninkaallisessa vallassanne on kokonaan
päätös, minkä menetyksen Rothsayn herttuan suhteen te katsotte
edullisimmaksi sekä hänen että valtakunnan lopulliseksi hyödyksi."
"Se ei ole ystävällisesti tehty", sanoi kuningas. "Sinä vaan viittaat
tuota tuskallista polkua, jolle tahdot saada minut poikkeemaan, mutta
et tarjoo minulle kättäsi tuekseni."
"Minun kättäni tueksenne te aina voitte käskeä, armollinen kuningas",
vastasi Albanyn herttua. "Mutta minun, kaikista ihmisistä maan päällä,
kaikkein vähimmin sopisi yllyttää teitä kovuuteen teidän poikaanne ja
perillistänne vastaan? Minullehan, siinä tapauksessa että te,
kuninkaallinen majesteetti, ilman perillisittä kuolisitte -- jota
Jumala varjelkoon! -- tämä turmiota tuottava kruunu tulisi osaksi! Eikö
sitten tuittupäinen March'in kreivi sekä ylpeä Douglas'in kreivi
ajattelisi ja julki lausuisikin, että Albanyn herttua on kylvänyt
eripuraisuutta kuninkaallisen veljensä sekä Skotlannin kruunun
perillisen välille, mahdollisesti saadaksensa tien auki oman perheensä
perintö-oikeudelle? -- Ei, mun kuninkaani -- henkeni minä mielelläni
uhraisin teidän palveluksessanne; vaan kunniaani en voi antaa
alttiiksi."
"Sinä puhut totta, Robin -- sinä puhut aivan totta", virkkoi kuningas,
kärkkäästi selittäen veljensä sanat omalla tavallaan. "Me emme saa
antaa noiden mahtavain, vaarallisten lordien huomata, että on mitään
eripuraisuuteen vivahtavaakaan kuninkaallisessa suvussamme. Se tulee
välttää kaikin mokomin; ja siksi koettakaamme vielä yhä edelleen
lempeitä keinoja, siinä toivossa että niilläkin saamme Rothsayn
hullutuksen parannetuksi. Näenhän minä hänessä aika ajoin toivon
kipunan semmoisen, joka kyllä voisi maksaa hellän virittelemisen
vaivan. Hän on nuori -- hyvin nuori -- kuninkaan poika, ja nuoruuden
veri hänessä nyt hurjimmillaan kuohuu. Olkaamme kärsivälliset häntä
kohtaan, niinkuin taitava ratsumies tulisenluontoiselle oriilleen.
Antakaamme hänen riehua riehunta-aikansa loppuun; sitten saat nähdä,
että sinä itse kaikkein enimmin tulet häneen tyytyväiseksi. Olethan
sinä rakkaudessas moittinut minua siitä, kun olen liika hiljainen,
liika ujo -- Rothsayn herttuassa ei ole niitä vikoja."
"Siitä panisin vaikka henkenikin pantiksi, ettei ole", vastasi Albanyn
herttua kuivakiskoisesti.
"Ei hän myös ole älyä eikä käsityksen sukkeluutta vailla", jatkoi
kuningas, puolustellen poikaansa veljeänsä vastaan. "Tänään olen
käskenyt häntä tänne valtioneuvosten kokoukseen tulemaan, ja saatpa
nähdä kuinka hän sen tehtävän suorittaa. Myönnäthän sinä itsekin,
Robin, että perintöprinssiltä ei puutu terävää älyä eikä taitoa
valtio-asioiden käyttämiseen, milloin hän vaan viitsii niitä ajatella."
"Tietysti, eikä häneltä suinkaan puutu kumpaakaan, armollinen
kuningas", vastasi Albanyn herttua, "kunpa vaan hän _viitsii_
valtio-asioita ajatella."
"Niinhän minä sanoin", virkkoi kuningas, "ja sydämestäni olen iloinen,
kun näen sinunkin, Robin, suostuvan siihen, että me vielä kerran
annamme sille onnettomalle nuorukais-paralle yrittämisen tilaisuutta.
Hänellä ei ole enää äitiä, joka voisi lepyttää häneen suuttunutta isää.
Se pitää muistaa, Robin."
"Minä olen varma", sanoi herttua, "että se menetys, joka teidän
sydämellenne, armollinen kuningas, on mieluisin, samassa tulee olemaan
viisain sekä parhain."
Albanyn herttua aivan hyvin huomasi tuon yksinkertaisen pienen
viekkauden; hän näki että kuningas koetti luiskahtaa pois veljensä
puheitten johtopäätöksistä, tehdä juuri päinvastoin mitä herttua oli
neuvonut ja kuitenkin olla tekevinänsä sen hänen suostumuksellaan.
Mutta vaikka hän näin huomasi, ettei hän nyt tällä kertaa saanut
kuningasta taipumaan mieltänsä myöten, eipä hän senvuoksi kuitenkaan
hellittänyt ohjaksia kokonaan käsistään, vaan päätti odottaa parempaa
tilaisuutta ilkeitten tuumiensa toimeenpanemiseen, jonka tilaisuuden,
niin hän toivoi, joku uusi riita kuninkaan ja prinssin välillä kylläkin
pian mahtoi tarjota.
Sillä aikaa kuningas, joka pelkäsi että hänen veljensä uudestaan
ottaisi puheeksi sen tuskauttavan aineen, josta hän nyt juuri oli
päässyt, ääneensä huusi Dominikolais-abotille: "Kuuluu hevoskavioin
kopinaa. Sieltä, missä seisotte, te voitte katsoa alas pihaan, arvoisa
isä. Katsokaa ikkunoista ja sanokaa kuka on tulossa -- Rothsayn herttua
-- eikö niin?"
"Se on jalosukuinen March'in kreivi seuralaisineen", sanoi abotti.
"Onko hänellä suuri seuralais-joukko?" kysyi kuningas. "Tuleeko kaikki
hänen väkensä sisäportista sisään?"
Samassa Albanyn herttua kuiskasi kuninkaan korvaan: "Älkää pelätkö --
teidän henkivartijanne, Brandanet[20] ovat täysissä aseissa."
Kuningas kiitti pään-nyökähdyksellä, ja abottikin ikkunan vierestä
vastasi hänen kysymykseensä: "Kreivillä on seurassaan kaksi herraa,
kaksi hovipoikaa ja neljä tallirenkiä. Yksi hovipoika seuraa häntä
suuria rappusia myöten tänne kantaen kreivin miekkaa. Muut ovat
jääneet pihalle, ja -- _Benedicite!_ (Herra siunatkoon!) -- mitäs
se on? -- Tuossa on kuljeksivainen laulutyttö viuluineen, joka
aikoo muka laulamaan kuninkaan ikkunain edustalla, meidän
Dominikolais-luostarissamme, aivan kuin olisi tää jonkun yhteisen
ravintolan piha! Minä lähden käskemään, että hänet paikalla ajetaan
ulos."
"Älkää, hyvä isä", kielsi kuningas! "Sallikaa minun anoa armoa sille
kulkuri-paralle. Iloisella Tieteellä -- siksihän sitä sanotaan -- jota
hän harjoittelee, on surkeina kumppaleinaan kaikki se kurjuus, jonka
köyhyys ja kova onni ovat noiden maankiertelijäin osaksi määränneet. Ja
siinä suhteessa hän on hyvin kuninkaan kaltainen, jolle kaikki ihmiset
huutavat: 'Eläköön!' -- vaan joka on vailla sitä kunnioitusta sekä
kuuliaista rakkautta, jonka köyhinkin talonpoika saapi perhekunnaltaan.
Älkää ahdistelko tuota kulkijainta, isä; antakaa hänen, jos hän tahtoo,
pihalla laulaa huoveille sekä palvelijoille. Se on estävä riidan
nousemista heidän välillään, josta muuten olis pelkoa, koska he
palvelevat niin omavaltaisia, toisiansa vihaavia herroja."
Näin puhui tää hyvänsydäminen, pehmeäluontoinen kuningas, ja
abotti kumarsi tottelevaisuuden merkiksi. Hänen puhuessaan, astui
March'in kreivi juhlasaliin, -- puettuna sen ajan tavallisiin
ratsumiehen-vaatteisin, väkipuukko vyöllänsä. Hovipojan, joka hänen
miekkaansa kantoi, oli hän jättänyt etuhuoneesen. March'in kreivi oli
uhkeavartaloinen, kaunis, valkeaverinen mies; hänellä oli jokseenkin
tuuhea, keltainen tukka sekä kirkkaat, siniset silmät, jotka kiiluivat
niinkuin haukan näkimet. Hänen ulkonäössään, vaikka se muuten oli
miellyttävä, saattoi havaita pikaisen, tuittupäisen luonteen merkit,
jonka hillittömään osoittamiseen hänellä korkea-arvoisena, mahtavana
Keski-ajan aatelisherrana oli ollut liiankin paljon tilaisuutta.
"Terve tultuanne, March'in kreivi", sanoi kuningas, suosiollisesti
kumartain. "Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani."
"Armollinen kuninkaani", vastasi kreivi syvällä kumarruksella
kuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn
herttualle, "jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin
siihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia
ja -- en ollenkaan epäile sitä -- taitavampia neuvon-antajia. Nytkin
vaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että
Englannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista
palajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä
monineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa
voitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne
neuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla
maillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti
paikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan."
"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta,
serkku", vastasi lempeä kuningas. "Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja.
Nuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta
nostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain
neuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain
ritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in
jälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella
hetkellä?"
"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko
Douglas'in jälkeläinen", vastasi March'in kreivi. "Kehuuhan se herra
aina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat
huovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä
henkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen
valallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi
panee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa
säännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä
jaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik
Hotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen
Albanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan
turvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin,
koska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän
huovi-kymmenkunnan kanssa -- semmoinen joukkohan aina seuraa
halvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat
tynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan,
missä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole -- sillä eihän toki, toivon ma,
minun puoleltani semmoista pelätty -- niin teidän kuninkaallinen
personanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin
suojelluksi."
"March'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "halvinkin noista
paroneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun
hänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän
Neitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa
suojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan
yksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on
varsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse,
hyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen
sen vertaa miehiä perässänne."
"Herra herttua", vastasi kreivi, "jos kuninkaan etu niin vaatisi,
ratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa
suurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan
tehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin
kuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita
aatelisherroja."
"Robert veikkoseni", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä,
"sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä
vastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte
veljeni varovaisuuden väärin. -- Mutta kuulkaa -- jättäkäämme jo tämä
vihainen sanakiista -- minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja
soittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja
rakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin
viereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta
koskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja
laulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen,
luullakseni -- minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös
maksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa -- teidän, hyvä
serkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se
laulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta
paikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa,
otamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi."
Jotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen
yli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti
itsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas
näin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä,
ja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel,
jota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa;
siinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten
muuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi,
katkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä
tukahdutelleet.
Suuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui,
lienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti,
niinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä
sydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva
uskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus
tähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka
hänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli
tyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in
ottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan.
March'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja
pahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan,
aikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen
palannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen
päätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset
vaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun
alkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta
seikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa,
kiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui.
Tyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä
runouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa.
Laulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen
_sirvente't_, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän _lay'n_
kaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan:
Loviisa paran laulu.
Loviisa parka, hän käy ja käy
Kylät kaikk' ja linnat, ei loppua näy;
Ja aina hän soittavi, laulavi vain:
Varokaatte, oi neidot, kehtoa ain'.
Oi mua Loviisa parkaa!
Oli paahtava päiv', oli helteä sää;
Jo kuumeni posket, jo pyörtyi pää;
Läpi lehdon tie kävi vilppainen,
Miss' soi ilolaulut lintusien.
Oi mua Loviisa parkaa!
Tähän lehtoon karhu ei pesää tee,
Suden polku se myös ohi kiertelee;
Mut jos peto vastaan tullutkin ois, --
Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois!
Voi mua Loviisa parkaa!
Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen,
Vyö vöillänsä paisteli kultainen;
Tuli lehdossa vastaan metsämies,
Mi viettelevää tuhat sanaa ties.
Voi mua Loviisa parkaa!
Voi tyttönen hupsu, miks miellyit niin
Sima-suuhun ja kultiin kiilteleviin,
Oli aarre kallihimp' itselläs:
Sydän puhdas ja rauha sun mielessäs.
Voi mua Loviisa parkaa!
Se aarre nyt sulta jo vietiinkin, --
Väkisinkö kenties vai varkaisin? --
Osan ryösti hän sult', osan lahjoitit pois --
Meni kaikki, mi kallista ollut ois.
Voi mua Loviisa parkaa!
Hyvä herra, oi suo pien' almu nyt vaan;
Sult' enään en kerjäile milloinkaan,
Sua parkuni toisten ei kiusata saa, --
Pian suo Jumal' armonsa ja haudan maa!
Voi mua Loviisa parkaa!
Tuskin oli laulu loppunut, niin Robert kuningas huusi March'in
kreiville, siinä pelossa että riita tämän ja Albanyn herttuan välillä
jälleen voisi alkaa: "No mitä te nyt tuosta laulusta sanotte, jalo
herra? -- Minusta tuntui se, lauluakin kuullen, olevan tulinen ja
kaunis sävel."
"Minun aistini ei ole terävimpiä, mahtava herra kuningas; mutta
mahtaapa se laulutyttö hyvin tullakin toimeen ilman minun
ylistyksettäni, koska sille näkyy tulleen osaksi Rothsayn herttuan
suosio -- joka on paraita tämän asian tuntijoita Skotlannissa."
"Mitä!" kysyi kuningas huolestuneena; "onko minun poikani tuolla
alhaalla?"
"Hän istuu hevosensa selässä aivan likellä laulutyttöä", vastasi
March'in kreivi, ilkkuvainen hymy suun sopissa, "ja näkyy nyt yhtä
hartaasti kuultelevan tytön puhetta kuin äsken sen laulua."
"Kuinka tää asia on, isä abotti?" kysyi taas kuningas. Mutta abotti
vetäytyi pois ikkunan vierestä: "En huoli katsella, armollinen
kuningas, mitä minun olisi tuskallista kertoa."
"Mitä tää kaikki on?" kysyi kuningas kolmannen kerran, kovasti hehkuvin
poskin. Hän näytti aikovan nousta, mutta luopui taas siitä päätöksestä,
kun hän luultavasti ei tahtonut nähdä hurjan, nuoren prinssin tekevän
jotain sopimatonta hullutusta, jota hän kenties ei sitten kuitenkaan
hennoisi rangaista tarpeellisella ankaruudella. Mutta March'in
kreiville näkyi olevan hauska kertoilla kuninkaalle, mitä tämä
epäilemättä mieluummin olisi ollut tietämättä.
"Armollinen kuningas", huusi hän, "asia tulee yhä hauskemmaksi ja
hauskemmaksi. Laulutyttönen ei ole ainoastaan lumonnut Skotlannin
perintöprinssin yhtä hyvin kuin kaikkein tuossa pihalla olevain
tallirenkien ja huovien korvia, vaan onpa hän vielä lisäksi osannut
vetää puoleensa Mustan Douglas'inkin huomion, jota me tähän saakka emme
vielä olleet tietäneet niin hartaaksi Iloisen Tieteen ihailijaksi.
Mutta enpä kuitenkaan tosiaan kummeksukaan hänen hämmästystänsä, koska
prinssi par'-aikaa on kunnioittanut tuon kauniin laulu- ja
viulumestarin ylistäväisellä suukkosella."
"Mitä!" huudahti kuningas, "laskeeko Taavetti Rothsay leikkiä
laulutytön kanssa, vaimonsa isän silmien edessä? -- Menkää, hyvä isä
abotti, ja käskekää prinssiä heti paikalla tänne -- mene, armas
veljeni! --" Ja kun molemmat olivat lähteneet, jatkoi kuningas vielä:
"Menkää, hyvä serkku, March'in kreivi -- siellä tapahtuu turmiota,
siitä olen varma. Olkaa niin hyvä, serkku kulta, viekää abotin
rukoilevaisten sanojen avuksi minun käskyni."
"Te ette muista, armollinen kuningas", vastasi March'in kreivi äänellä,
joka kipeästi loukattua sydäntä ilmoitti, "että Dunbar'in Elisabetin
isä ei ole liioin sopiva sovittajaksi Douglas'in kreivin sekä hänen
kuninkaallisen vävynsä välillä."
"Suokaa anteeksi minulle, serkku", virkkoi lempeämielinen vanha mies.
"Kyllähän myönnän että teille johonkin määrään tehtiin vääryyttä --
mutta minun poikani tulee murhatuksi -- minä lähden itse."
Mutta kiiruusti noustessaan ylös tuoliltansa kuningas parka horjahti,
kompastui ja lankesi raskaasti maahan, niin että, koska hänen päänsä
tuolin kulmaan sattui, hän hetkisen ajaksi meni tunnottomaksi. Tämän
tapaturmion näkö kohta kokonaan voitti March'in kreivin vihan ja
sulatti hänen sydämensä. Hän riensi maassa makaavan kuninkaan
luokse, nosti hänet takaisin tuolille ja koetti hellimmällä,
kunnioittavaisimmalla tavalla kaikkia keinoja, saadakseen hänet jälleen
tointumaan. Robert vihdoin taas avasi silmänsä ja katsahti
puolipyörryksissään vielä ympärinsä.
"Mitä on tapahtunut? -- Olemmeko me vielä yksin? -- Kukas on meidän
kanssamme?"
"Teidän uskollinen alaisenne, March'in kreivi", vastasi kreivi.
"Kahden keskenkö March'in kreivin kanssa?" kertoi kuningas, joka, kun
hän vielä oli puoleksi selviämättä, säikähtyi tuon mahtavan herran
nimestä, jota hän täydellä syyllä voi luulla saattaneensa
verivihollisekseen.
"Niin juuri, minun armollinen kuninkaani, kahden kesken tään Dunbar'in
Yrjö-raukan kanssa, josta moni on tahtonut saada teitä pahaa
ajattelemaan, vaikka kyllä vielä saadaan nähdä, että hän on teidän
kuninkaalliselle personallenne uskollisempi kuin he."
"Tosiaankin, serkkuseni, teille on liian suuri vääryys tullut tehdyksi;
ja, uskokaa minua, kyllä minä koetan parantaa -- --"
"Jos niin on mielenne, armollinen kuningas, se vielä voidaan saada
parannetuksi", keskeytti häntä kreivi, tarttuen kiinni niihin
toivoihin, joita hänen kunnianhimonsa nyt kuvasi hänen eteensä.
"Prinssi ja Margareta Douglas ovat likeistä sukua keskenään -- Romasta
tulleen naimisluvan annossa ei ole otettu kaikista laillisista menoista
vaaria -- heidän avioliittonsa ei voi olla laillinen -- paavi, joka
teidän kaltaisenne jumalisen kuninkaan mieliksi varmaan on paljon
tekevä, voi edellisen kihlauksen tähden purkaa tään epäkristillisen
avioliiton. Ajatelkaa asiaa tyystin, kuninkaallinen majesteetti",
jatkoi kreivi, jonka mielestä tää arvaamaton tilaisuus, saada omin suin
puhua puolestansa, oli herättänyt vireille uusia, kunnianhimoisia
toivoja, "ajatelkaa asiaa tyystin, ennen kuin päätätte kumman te
valitsette, Douglas'in vaiko minut. Hän on mahtava ja voimallinen, sen
myönnän. Mutta Skotlannin avain riippuu Dunbar'in Yrjön vyöstä, ja hän
voisi tuoda Englantilais-armeijan hamaan Edinburg'in porttien edustalle
asti, ennen kuin Douglas Cairntablen rajoilta kerkiäisi tulla
vastarintaa tekemään. Teidän kuninkaallinen poikanne rakastaa minun
hyljättyä tytär-parkaani, ja ylpeä Margareta Douglas on hänelle
inhoksi. Voittehan te, armollinen herra, nyt itsekin nähdä kuinka
halpana hän sitä puolisoansa pitää, koska hän appensa omien silmien
edessä laskee leikkiä tavallisen laulutytön kanssa."
Kuningas oli tähän asti, kuullessaan kreivin esiintuomia syitä, ollut
puolipyörryksissä, aivan kuin pelkurimainen ratsumies, kun häntä
tulinen hevosensa tempaa kanssansa, ja kun hän sen vauhtia ei voi
hillitä eikä johtaa. Mutta nämät viimeiset sanat herättivät hänessä
taas muiston siitä vaarasta, joka nyt juuri hänen poikaansa uhkasi.
"Niin oikein, se on totta -- minun poikani -- ja Douglas. Oi, serkku
kulta, estäkää vaan verenvuodatusta, niin teemme kaikki teidän mielenne
mukaan. -- Kuulkaa tuota melua tuossa! -- Se oli miekkojen kalsketta!"
"Niin totta kuin minulla on kreivillinen kruunu -- niin totta kuin olen
rehellinen ritari -- te olette aivan oikeassa!" sanoi kreivi,
katsahtain ikkunan kautta ulos luostarin pihaan, joka nyt oli täynnä
aseellisia miehiä sekä paljastettuja aseita, ja josta raudan kalske
kuului. Portin pitkän holvikäytävän alkupäässä oli suuri soturein
tunge, ja kahakka näkyi alkaneen niiden välillä, jotka tahtoivat
porttia kiinnisulkea, ja niiden, jotka sisään tungeksivat.
"Minä lähden heti paikalla", virkkoi March'in kreivi, "ja saan pian
tämän äkillisen melun asettumaan. -- Mutta kaikessa nöyryydessä
pyytäisin teitä, kuninkaallinen majesteetti, ajattelemaan, mitä olen
ollut niin rohkea ja ehdoittanut."
"Kyllä, kyllä, serkku kulta", vastasi kuningas, tuskin tietämättään
mitä hän lupasi. "Estäkää vaan kahakka ja verenvuodatus."