Jos tiedän kuinka suorittaisin näät
Asiat, viskatut mun päällen' näin
Säännöttömästi -- älkää uskoko
Minua koskaan -- --
Rikard II.
Illan suussa Valentinin päivänä oli Dominikolais-luostarin abotti
ripittämässä sangen mahtavaa katumuksentekijää. Se oli vanhanpuolinen,
hauskannäköinen mies, jonka verevät, terveydestä rehoittavat kasvot
olivat reunoitetut kunnianarvoisella, valkoisella, rinnalle alas
valuvalla parralla. Suuret, siniset silmät ja korkea, leveä otsa
tekivät hänen näkönsä majesteetilliseksi; mutta niissä myös samassa
ilmoitti itseään luonne, joka oli enemmän tottunut vastaan-ottamaan
vapaehtoisia kunnian-osoituksia, kuin niitä vastahakoisilta väkisin
vaatimaan. Hänen näkönsä osoitti hyvänsävyisyyttä siihen määrään,
että se jo oli likeistä sukua turvattomalle viattomuudelle tai
mielenylpeydelle; hänen ei olisi luullut kykenevän torjumaan pois
luotansa hävytöntä rohkeutta eikä kukistaa vastarintaa. Hänen harmaita
hiuksiansa seppelöitsi siniseen nauhaan kiinnitetty pieni kultakruunu.
Helmet hänen rukousnauhassaan olivat suuret ja komeat, pelkästä
kullasta, kömpelöä sepäntyötä, vaan koristetut tavattoman suurilla ja
kauneilla Skotlannin helmillä. Nämät olivat hänen ainoat koristeensa.
Pukuna oli hänellä pitkä, tulipunainen silkkikauhtana, vyötäisiltä
vyötetty samanvärisellä nauhalla. Lopetettuaan rippinsä, nousi hän
raskaasti kirjaillulta tyynyltä, jolla oli ollut polvillaan, ja astui
ristipäisen ebenpuisen sauvan nojassa, ontuen, köntistellen ja
silminnähtävällä vaivalla, katoksella varustetun karmituolin luokse,
joka oli asetettu hänen varalleen korkean ja avaran salin takan
viereen.
Tämä mies oli Robert, kolmas sitä nimeä, toinen järjestyksessä
kova-onnisesta Stuart'in suvusta, joka istui Skotlannin
valta-istuimella. Hänellä oli monta hyvää avua ja muutamia
luonnon-lahjojakin; mutta se oli hänen kova onnensa, että hänen
ansiolliset puolensa, samoin kuin muittenkin tuon turmioon määrätyn
suvun jäsenten, eivät olleet sopivat siihen paikkaan, jota hänen
maailmassa tuli täyttää. Koska Skotlantilaiset olivat niin hurjaa
kansaa, olisi heillä pitänyt olla sotaisa, äkkineuvoinen, toimelias
hallitsija, avokätinen hänelle tehtyjä hyviä töitä palkitsemaan, ankara
rikoksia rankaisemaan; mies, jonka käytös olisi ollut sitä laatua, että
häntä olisi yhtä paljon pelätty kuin rakastettu. Mutta Robert III:n
mielenlaatu oli juuri päinvastainen. Nuoruudessaan oli hän kyllä ollut
sodassa mukana; mutta vaikka hän ei juuri häväissyt itseään, ei hän
kuitenkaan koskaan osoittanut sitä ritarillista pyrintöä sotaan ja
vaaroihin, sitä tulista halua saavuttaa mainetta vaarallisten
urhotöitten kautta, jota silloinen aikakausi vaati kaikilta
korkeasukuisilta ja toisten kuuliaisuutta käskeviltä.
Paitsi sitä tuli hänen sotaretkistänsä sangen pian loppu. Kerta,
keskellä keihäspelin pauhua, potkaisi ritari Jaakko Douglas'in,
Dalkeith'in herran hevonen nuorta Carrick'in kreiviä -- se oli silloin
kruununperillisen arvonimi. Siitä tuli hän ontuvaksi ijäkseen; tästä
lähtein ei hän enää ollenkaan kyennyt sotaan eikä noihin sodan kuvana
oleviin sotaisiin leikkeihin ja keihäspeleihin. Robert ei ollut koskaan
näyttänyt suurta halua koviin ruumiinvoiman ponnistuksiin; hän ei siis
luultavasti liioin surrut vaivaisuuttansa, joka vapautti hänet
tämmöisistä liikkumista vaativista harjoituksista. Mutta vaivaisuutensa
tai pikemmin sen seurausten kautta aleni hän arvossa väkivaltaisen
aateliston sekä sotaisen kansan silmissä. Hänen täytyi pää-asiallisesti
jättää asiansa yhden, milloin toisen sukunsa jäsenen haltuun, jotka
aina saivat sijaiskuninkaan vallan, joskus myös sen nimenkin lisäksi.
Isänrakkaudesta olisi hän mieluimmin käyttänyt apunansa vanhinta
poikaansa, vilkasta, hyvälahjaista nuorukaista, jonka hän oli
koroittanut Rohthsayn herttuaksi, siksi että sillä nyt olisi
kuninkaallista lähin arvo. Mutta nuoren prinssin mieli oli liian
häilyväinen, hänen kätensä liian heikko, että hän olisi sopivalla
arvokkaisuudella voinut pitää hänelle uskottua valtikkaa kädessään.
Vaikka hän myös valtaa halusi, harrasti kuitenkin prinssi kaikkein
enimmin vaan huvitustansa. Yhä nousi häiriöitä hovissa ja suuttumusta
kansassa niiden monilukuisten, vaihtelevaisten rakkaus-seikkojen sekä
hurjain yöjalkalais-metelien kautta, joihin prinssi antautui, vaikka
hänen olisi pitänyt olla siivon ja siveyden esikuvana koko valtakunnan
nuorisolle.
Rothsayn herttuan irstas ja sopimaton käytös ansaitsi yleisön mielestä
sitä enemmän moitetta, koska hän oli nainut mies. Muutamat ihmiset,
jotka hänen nuoruuteensa, iloisuuteensa, sulavuutensa sekä
hyväsävyisyyteensä olivat mieltyneet, kuitenkin väittivät että se
avioliitto pikemmin oli sanottava puolustavaksi syyksi hänen irstaiseen
elämäänsä. He muistuttivat että se naimiskauppa kokonaan oli ollut
hänen setänsä, Albanyn herttuan tekoa; tämän herran neuvoilla oli
silloin ollut suuri valta vaivaisen, heikon kuninkaan yli, ja yleisesti
arveltiin hänen johtelevan veljeänsä ja hallitsijaansa päätöksiin,
jotka olivat niin suureksi vahingoksi kuin suinkin mahdollista
perintöprinssin eduille sekä toivoille. Albanyn herttuan vehkeitten
kautta tuli perintö-prinssin käsi ikäänkuin julkisen huutokaupan
alaiseksi; sillä yleiseen tiedettiin koko Skotlannissa, että se
skotlantilainen aatelisherra, joka tahtoi antaa tyttärelleen suurimmat
myötäjäiset, saattoi toivoa saavansa lapsensa koroitetuksi Rothsayn
herttuan puolisoksi.
Nyt alkaneessa kilvoittelussa Yrjö, Dunbar'in ja March'in kreivi, jonka
vallan alle, välittömästi tai vassalliensa välityksellä, koko itäinen
rajamaa kuului, voitti kaikki muut kilpaveljensä. Hänen tyttärensä
siis, molempien nuorten suostumuksella, kihlattiin Rothsayn herttuan
kanssa.
Mutta eipä ollut siinä kaupassa kolmannen miehen neuvoa kysytty, ja se
mies oli mahtava kreivi Archibald Douglas, peloittava yhtä paljon
tilustensa avaruuteen, moniin tuomarivirkoihinsa ynnä muihin
arvopaikkoihinsa nähden kuin myös oman viisautensa ja urhoutensa sekä
niiden yhteydessä olevan hillitsemättömän ylpeytensä ja silloisellakin
ajalla tavattoman kostonhimoisuutensa tähden. Kreivi oli myös
likeisessä heimolaisuudessa kuningassuvun kanssa, sillä hänellä oli
Robertin vanhin tytär puolisona.
Sen perästä vasta kun Rothsayn herttuan kihlajaiset March'in kreivin
tyttären kanssa oli vietetty, ilmautui hän kilpatanterelle, tämän
liiton rikkomista vaatien. Näkyi aivankuin olisi hän tahtonut tähän
asti olla asiaan osaa ottamatta, näyttääkseen, ettei semmoista liittoa
saisi solmia kenenkään muun kuin hänen perheensä kanssa. Hän tarjosi
Margareta-tyttärensä suurempain myötäjäisten kanssa kuin mitä March'in
kreivi oli luvannut; ja Albanyn herttua, johon ahneus sekä Douglas'in
pelko vaikuttivat, ahdisteli pelkurimaista kuningasta koko voimallansa,
siksi kun Robert taipui rikkomaan kihlauksen ja naittamaan poikansa
Margareta Douglas'ille, jota Rothsayn herttuan oli mahdoton rakastaa.
March'in kreiville ei annettu mitään tätä menetystä puolustavaa
selitystä, paitsi että kihlaus prinssin ja kreivin tyttären Elisabetin
välillä ei ollut vielä saanut parlamentin vahvistusta, jota ennen
semmoista sovintoa aina oli lupa jälleen purkaa. Kreivin sydämeen koski
tämä hänelle sekä hänen tyttärelleen tehty häväistys kipeästi, ja
yleiseen tietty oli että hän mietiskeli kostoa, johon hänen suuri
voimansa juuri Englannin rajalla saattoikin hänelle antaa hyvää
tilaisuutta.
Sillä välin rupesi Rothsayn herttua, suuttuneena siitä että hänen
kätensä sekä sydämensä oli uhrattu valtiollisen juonen tähden,
näyttämään vihastustaan omalla tavallansa, sillä että oli huolimatta
puolisostaan, ylenkatseella kohteli mahtavaa, vaarallista appeansa,
sangen vähän totteli itse kuninkaankin käskyjä, eikä vähääkään setänsä
moitteita -- tätä hän näet katsoi ilmivihollisekseen.
Keskellä näitä sukunsa keskinäisiä riitoja, jotka myös kaikkiin
valtakuntaa koskeviin neuvonpitoihin ja toimiin ulottuivat, tuoden
jokapaikkaan kanssansa häilyväisyyden ja eripuraisuuden turmiolliset
vaikutukset, oli heikolla Robert kuninkaalla joku aika ollut tukea
puolisonsa Annabellan neuvoista. Tällä, joka kuului jaloon Drummond'in
sukuun, oli syvä viisaus sekä luja luonne, jolla hän johonkin määrään
sai poikansa kevytmielisyyden hillityksi -- sillä Rothsayn herttua
kunnioitti äitiänsä -- ja samoin monessa tilaisuudessa kuninkaallisen
puolisonsa häilyväiset päätökset vakautetuiksi. Mutta Annabellan
kuoltua oli tää heikko hallitsija aivan kuin ankkureistaan irtipäässyt
laiva, joka ajelee sinne, tänne, keskellä vastakkaisia virtoja.
Ylimalkaan katsoen voi sanoa, että Robert kuningas hemmitteleväisesti
rakasti poikaansa -- kunnioitti sekä pelkäsi veljeänsä Albanyn
herttuaa, jonka luonne oli niin paljon lujempi hänen omaansa -- melkein
vaistontapaisella vapistuksella katseli kreivi Douglas'ia -- ja epäili
uljaan, vaan häilyväisen March'in kreivin uskollisuutta. Mutta hänen
tunteensa kaikkia näitä henkilöitä vastaan olivat niin sekanaista ja
monimutkaista laatua, että ne aika ajoin näyttivät aivan toisilta kuin
mitä todella olivat. Aina sitä myöten, kuka viimeksi oli hänen pehmeään
mieleensä vaikuttanut, saattoi kuningas joskus liian hellästä isästä
muuttua ankaraksi, jopa tylyksikin -- luottavaisesta veljestä
epäileväiseksi -- hyvänsävyisestä, arvollisesta kuninkaasta ahneeksi ja
väkivaltaiseksi. Kameleonin lailla hänen heikko tahtonsa yhä muutteli
väriänsä sen lujemman tahdon väriä myöten, jolta hän juuri sillä
hetkellä otti neuvoa ja tukea. Ja jos hän tästä neuvon-antajan paikasta
luovutti yhden sukulaisistaan, kääntyen toisen puoleen, niin nähtiin
sangen usein perinjuurinen muutos kaikissa toimissa, joka asia oli yhtä
alentavainen kuninkaan omalle arvolle kuin valtakunnan rauhalle.
Luonnollinen seuraus oli, että katolisen kirkon papisto suuresti sai
vaikuttaa tähän mieheen, jonka tarkoitukset olivat niin erin-omaisen
hyvät, mutta päätökset niin heiluvaiset. Robertin sydäntä yhä ahdisteli
luonnollinen omantunnon vaiva niiden hairahdusten tähden, joihin hän
todentodella oli syypää, vieläpä lisäksi tuo kalvavainen pelko
kaikellaisten mitättömäin asiain vuoksi, joka on umpi-uskoisen,
pelkurimaisen mielen kiusana. Tuskinpa siis on tarvis mainitakaan, että
kaikellaiset pappismiehet sangen paljon vaikuttivat tähän heikkoon
hallitsijaan, jossa suhteessa kuitenkin myös tulee huomata, että heidän
vaikutuksestansa harva mies, jos kukaan, siihen aikaan saattoi pitää
itsensä vapaana, vaikka olisi muuten maallisissa asioissa ollut kuinka
luja ja vankka. -- Me nyt palajamme takaisin tarinaamme tältä pitkältä
kierrokselta, jota paitsi tässä nyt kerrottavia tapauksia ei saattaisi
selvästi käsittää.
Kuningas, niinkuin sanottu, oli vaivaloisesti kömpinyt sen polstaroidun
telttatuolin luokse, joka siihen oli asetettu häntä varten. Hän vaipui
siihen suurella tyytyväisyydellä, niinkuin ainakin vetelys, jonka on
täytynyt vähän aikaa olla voimain ponnistusta vaativassa asennossa.
Hänen näin istuessaan, näytti tään vanhan, hyvän ukon lempeä,
kunnian-arvoinen katsanto hyvänsävyisyyttä. Abotti, joka nyt seisoi
kuninkaantuolin edessä, näössään matala nöyryys, joka peitti hänen
luonnollista ylpeyttänsä, oli ijältään viidennellä kymmenellä, mutta
jokainen hius hänen tukassaan oli vielä säilyttänyt alkuperäisen
mustuutensa. Terävät kasvoin piirteet ja terävä silmänluonti todistivat
millä avuilla tämä kirkon-isä oli päässyt korkeaan paikkahansa
hallitsemassansa munkkikunnassa -- lisätkäämme siihen vielä myös
valtakunnan neuvoskunnassa, jonka asioissa näitä hänen avujansa usein
käytettiin. Päämäärä, jota kasvatuksensa sekä totuttu ajatustapansa
saattoivat häntä aina silmällä pitämään, oli kirkon vallan ja rikkauden
laajentaminen sekä väärä-uskoisuuden hävittäminen; näitä molempia
asioita hän koetti edistää niillä keinoilla, jotka hänelle korkeassa
arvopaikassaan olivat tarjolla. Mutta hänen oman uskonsa totisuus sekä
hänen siveellinen käytöksensä kaikissa tavallisissa tilaisuuksissa
tekivät hänet kirkkokuntansa suureksi kunniaksi. Abotti Anselmin pahat
puolet, vaikka kyllä ne hänet joskus turmiollisiin, vääriin tekoihin,
jopa julmuuksiinkin saattoivat, olivat kenties enemmän hänen
aikakautensa ja säätynsä vikoja -- hänen hyvät avunsa sitä vastaan
olivat hänen omansa.
"Sen perästä mitä nyt olen tehnyt", virkkoi hänelle kuningas, "ja sen
perästä kun puheen-alaiset tilukset lahjoitukseni kautta ovat tulleet
tuolle luostarille osaksi, olen siis, niinhän te arvelette, pyhä isä,
siihen määrään meidän Pyhän Äitimme Kirkon suosiossa, että saatan sanoa
itseni sen kuuliaiseksi pojaksi?"
"Aivan niin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti. "Suokoon Jumala,
että kaikilla sen lapsilla, voimalliselle salaripin sakramentille
tullessaan, olisi yhtä syvä katumus vääristä teoistansa, yhtä harras
halu niitä sovittamaan. Mutta näitä sanoja en, armollinen kuninkaani,
kuitenkaan puhu Robertille Skotlannin kuninkaalle, vaan ainoasti
nöyrälle, jumaliselle, katuvaiselle, Robertille Carrickin kreiville."
"Te ihmeytätte minua, isä", sanoi kuningas. "Varsin vähän on
omassatunnossani vaivoja siitä mitä olen kuningasvirkani toimituksessa
tehnyt; sillä niissä asioissa noudatan vähemmin omaa mieltäni kuin
kaikkein viisaimpien neuvon-antajain neuvoja."
"Juuri siinä se vaara onkin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti.
"Pyhä Isä paavi kyllä myöntää, että te, armollinen herra, jokaisessa
ajatuksessanne, sanassanne sekä teossanne osoitatte itseänne Pyhän
Kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Mutta teillä on kavalia
neuvonantajia, jotka ainoasti tottelevat oman häijyn sydämensä himoja
ja jotka, väärinkäyttäen hallitsijansa hyvänsävyisyyttä ja
taipuvaisuutta, ja väittäen että he muka valvovat hänen maallista
etuansa, tekevät tekoja, joista tulee suuri vahinko niille teidän
eduillenne, mitkä ijät kaikki kestävät."
Robert kuningas ojensi itsensä suoraksi tuolissaan, ja näin sai
majesteetillisen näön, joka, vaikka se häntä hyvin kaunisti, hänessä
ainoasti harvoin oli nähtävä.
"Abotti Anselm", lausui hän, "jos te käytöksessäni, taikka kuninkaana
taikka yksityisenä miehenä, olette huomanneet jotain, mikä semmoista
moitetta ansaitsee, kuin teidän sananne viittaavat, niin on teidän
velvollisuutenne puhua se suoraan ilmi, ja minä käsken teitä niin
tekemään."
"Armollinen kuningas, minä tottelen teidän käskyänne", vastasi abotti
kumartaen. Sitten jälleen ojentaen itseään hän lausui kirkollisen
korkean arvonsa koko mahtipontisuudella: "Kuulkaa nyt minun suuni
kautta mitä lausui Pyhä Isämme Paavi, St. Pietarin perillinen, jolle on
sitomisen ja purkamisen avaimet annettuna: Miksi, oi Skotlannin Robert
kuningas, et ole Pyhän Anteruksen arkkihiippakuntaan päästänyt
Wardlaw'in Henrikkiä, jonka Minä olin siihen paikkaan ehdoittanut?
Mitäs sinä suullasi lupaatkaan kuuliaisuutta Kirkolle, vaikka tekosi
näyttävät sydämesi häijyyden ja tottelemattomuuden? Kuuliaisuus on
parempi kuin lahja."
"Herra abotti", vastasi kuningas tavalla, joka sopi hänen korkealle
arvollensa, "tästä asiasta minä hyvin voin olla vastaamatta teille,
koska se ainoasti on meidän ja valtakuntamme säätyin välinen, eikä
ollenkaan kuulu meidän yksityisen omantuntomme alle."
"Voi", sanoi abotti, "kenenkä omaatuntoa se sitten on painava
tuomiopäivänä? Kuka teidän miekkavyöllisistä ritareistanne tahi
rikkaista porvareistanne on sitten astuva kuninkaansa ja sen
rangaistuksen väliin, johon kuningas siellä tulee tuomittavaksi,
siitä kun hän hengellisissä asioissa on totellut heidän maallista
valtio-viisauttansa? Muista se, mahtava kuningas, että jos seisoisikin
valtakuntasi koko ritaristo täydessä sotavimmassa edessäs,
suojellakseen sinua punaisesta leimauksesta, niin he häviäisivät
tuhaksi, niinkuin kärventyvä härmä pätsin hehkussa."
"Hyvä abotti isä", virkkoi kuningas, jonka pelkurimaiseen mieleen
tämmöiset puheet harvoin olivat vaikuttamatta, "te todellakin olette
kovin ankara tässä asiassa. Tuo onneton Wardlaw'in estäminen
arkkipiispanpaikasta tapahtui sillä aikaa kun viimeksi olin kipeänä,
jolloin Douglas'in kreivi sijaiskuninkaana hallitsi Skotlantia. Älkää
siis syyttäkö minua siitä mitä tapahtui ajalla, jolloin olin
kykenemätön valtakunnan asioita itse johtamaan ja jolloin minun oli
täytynyt jättää valtani toiselle."
"Alamaisellenne, herra kuningas, tämä selitys on riittäväinen", vastasi
abotti. "Mutta jos se este tehtiin kreivi Douglas'in sijaiskuninkuuden
aikana, niin on Pyhän Isämme Paavin lähettiläs kuitenkin kysyvä, miksi
ei sitä kohta paikalla poistettu, niin pian kuin kuningas jälleen oli
ottanut hallitus-ohjat omiin käsiinsä? Mustalla Douglas'illa on suuri
voima, suurempi kenties kuin mitä alamaisella sopisi olla kuninkaansa
valtakunnassa. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole voimaa käydä teidän ja
teidän omantuntonne väliin, herra kuningas, eikä vapauttaa teitä niistä
velvollisuuksistanne Pyhää Kirkkoa kohtaan, joihin teidän
kuninkaallinen arvonne teidät sitoo."
"Isä", sanoi Robert jotenkin närkästyneenä, "te olette liian
jyrkkäpuheinen tässä asiassa; kumminkin pitäisi teidän odottaa
kohtuullista aikaa, siksi kun me olemme kerjinneet keksiä tähän jotain
apukeinoa. Samallaisia selkkauksia on ennenkin useampia kertoja
tapahtunut teidän edeltäjienne aikana. Eipä meidän autuas
kuninkaallinen esi-isämme, Pyhä Taavettikaan, luopunut kuninkaallisesta
oikeudestaan tässä suhteessa, ennen kuin ensin oli koettanut pitää
puoltansa ja suojella sitä, vaikkapa vaan hän sen kautta joutuikin
eripuraisuuteen itse Pyhän Isän Paavin kanssa."
"Vaan siinäpä asiassa se suuri ja hyvä kuningas ei ollutkaan pyhä eikä
jumalinen", vastasi abotti, "ja senvuoksi hän joutuikin tappiolle sekä
vihollistensa ryöstettäväksi, koska oli paljastanut miekkansa Pyhän
Pietarin, ja Pyhän Paavalin sekä Beverleyn Pyhän Johanneksen lippuja
vastaan, tuossa sodassa, joka siitä sai Lippusodan nimen. Ja hyvä oli
hänelle, että hänen syntinsä sai rangaistuksensa täällä maan päällä,
eikä vaan tullut kirjoitetuksi tilikirjaan, joka tulee luettavaksi
pitkänä, kauhistuttavana tuomiopäivänä."
"Hyvä on, kunnon abotti, hyvä on -- nyt on kylläksi puhuttu siitä
asiasta. Pyhälle Isälle Paaville Jumalan avulla ei pidä tulla syytä
valittaa minusta. Neitsyt todistakoon sanani todeksi! -- minä mielummin
luopuisin tästä kruunustani kuin tahtoisin raskauttaa omaatuntoani
vääryydellä Äitiämme Kirkkoa vastaan. Kyllähän minä aina olen pelännyt,
että Douglas'in kreivi liian paljon pitää silmällä tämän nykyisen,
aikaisen, katoovaisen elämän turhuutta sekä maallisia asioita,
voidakseen, niin kuin hänen pitäisi, oikein muistaa tulevaa maailmaa
tarkoittavia velvollisuuksia."
"Aivan nykyisinpä hän", sanoi abotti, "on tuhannen miehen seuran kanssa
väkisin poikennut majaan Aberbrothock'in luostariin ja pakoittanut
abotin hankkimaan koko sen mies- ja hevos-joukon tarpeet. Kreivi näet
sanoi, että muka hänellä on oikeus vaatia vieraanvaraa tässä paikassa,
jonka perustamisessa hänenkin esi-isänsä olivat osalliset. Tosiaankin
olisi parempi antaa siltä suvulta saadut lahjoitusmaat jälleen
takaisin, kuin kärsiä semmoista ryöstöä, joka on enemmin Vuoriston
kerjääjäin ja kärttäjäin hillittömän vallattomuuden kuin kristitylle
vapaaherralle sopivan käytöksen kaltainen."
"Mustat Douglas'it", huokasi kuningas, "ovat sukua, joka ei salli
'ei'tä. Mutta olenpa, herra abotti, kenties itsekin samallainen
väkinäinen vieras. Sillä minun oloni täällä on ollut pitkällinen, ja
minun seurajoukkoni, vaikka paljoa pienempi kuin Douglas'ien, on
kuitenkin niin lukuisa, että niiden jokapäiväinen elättäminen on teille
rasitukseksi. Olen kyllä käskenyt lähettää ruoan-hankkijoita ulos,
helpoittaakseni teidän rasitustanne niin paljon kuin mahdollista; mutta
jos teille on meistä vastusta, niin olisi soveliasta, että me hyvissä
ajoin siirtyisimme muualle."
"Pyhä Neitsyt varjelkoon!" vastusti abotti, jolla, vaikka hän oli
vallanhimoinen, ei ollut mitään halpaa saituutta luonteessaan; hän oli
päinvastoin tuhlaavainenkin jalomielisessä vieraanvarain suomisessa.
"Tottahan tää Dominikolais-luostari voi hallitsijalleenkin suoda
vieraanvaraa, samoin kuin se suopi jokaiselle matkalaiselle, mitä
säätyä tahansa, joka semmoista tahtoo ottaa meidän suojeluspyhämme
palvelijain kädestä. Ei, minun armollinen kuninkaani -- tulkaa tänne
vaikka kymmenen vertaa suuremman seurajoukon kanssa, ei niiden
sittenkään tarvitse olla kaura-vakan, olkilyhteen, leipäpalan tai
ruoka-naulan puutteessa, vaan meidän luostarimme on ne hankkiva. Eri
asia on, että kirkon tuloja, jotka ovat niin paljon suuremmat kuin mitä
munkit tarvitsevat tai hallitsevat, käytetään vieraanvarain suomiseen
kuninkaalliselle majesteetille kohtuullisuuden ja velvollisuuden
mukaan; eri asia taas on, kun ne joutuvat ryöstösaaliiksi raakain,
väkivaltaisten miesten käsiin, joiden ryöstönhimon ainoana rajana on
heidän voimansa raja."
"Hyvä on, kunnon abotti", sanoi kuningas. "Ja nyt kääntääksemme
ajatuksemme hetkiseksi pois valtio-asioista, voitteko te, arvoisa isä,
antaa minulle tietoa kuinka tään Perth'in kaupungin hyvät porvarit ovat
aloittaneet Valentinin-päivänsä? -- Naisia nauratellen, iloa lyöden ja
rauhallisesti, toivon ma."
"Mitä naisten naurattelemiseen tulee, armollinen kuningas, minä
semmoisista menoista sangen vähän tiedän. Mitä sitten rauhallisuutta
koskee, niin pyrkipä kolme, neljä miestä, joissa kaksi pahasti
haavoitettua, tän'-aamuna ennen päivänkoittoa meidän pyhän paikkamme
ulkomuurien suojaan. Ja heitä takaa-ajamassa oli joukko kiljuvia,
karjuvia porvareita paitasillaan, varustettuna nuijilla, tuurilla,
Lochaber'in kirveillä sekä kahdenkätisillä miekoilla, huutaen: 'Lyö' ja
'Hakkaa päälle!' toinen toistansa kovemmin. Eivätpä he vielä tyyntyneet
silloinkaan, koska meidän porttivahtimme heille ilmoitti, että heidän
vaivansa alaiset olivat saaneet turvapaikan meidän kirkkomme
Galileassa,[19] vaan huusivat sekä kolkuttelivat pientä porttiamme
vielä yhä edelleen vähän aikaa, vaatien rikollisten antamista heidän
käsiinsä. Pelkäsinpä pahoin, että heidän raaka melunsa oli herättänyt
teidätkin unestanne, herra kuningas, ja teitä kummastuttanut."
"Unestani se melu kyllä olisi voinut herättää minut", virkkoi kuningas,
"vaan mitä kummastusta väkivallanteon melu olisi voinut nostaa? -- Voi,
arvoisa isä, täällä Skotlannissa on vaan yksi ainoa paikka, mihin
sorretun parku ja sortajan uhkaukset eivät voi kuulua -- se paikka,
hyvä isä -- on hauta."
Abotti seisoi siinä kunnioittavaisessa äänettömyydessä, surkutellen
tätä hallitsijaa, jonka sydämen hellyys niin vähän sopi yhteen hänen
kansansa tilan ja tapain kanssa.
"Ja mitä tuli sitten noista pakolaisista?" kysyi Robert, hetkisen vaiti
oltuansa.
"Tietysti, herra kuningas", vastasi abotti, "ne päästettiin, niinkuin
itsekin pyysivät, pois ennen päivän valkenemista. Me olimme
tiedustelleet, ettei kukaan heidän vihollisistaan ollut väijyksissä
likiseuduilla, ja niin he läksivät täydessä turvassa tiehensä."
"Te ette ollenkaan", kysyi vielä kuningas, "tiedä kutka ne miehet
olivat, ettekä syytä miksi ne teidän turviinne pakenivat?"
"Syynä", vastasi abotti, "oli ollut kahakka porvarein kanssa; mutta
miten se syntyi, sitä emme tiedä. Meidän luostarimme tapana on suoda
vuorokauden-aikuinen suoja Pyhän Dominikon pyhässä huoneessa, ilman
mitään kysymättä niiltä onnettomilta, jotka sinne ovat turvansa
ottaneet. Jos he meillä tahtovat kauemman aikaa viipyä, silloin on syy,
miksi he tähän pyhään paikkaan ovat paenneet, kirjoitettava luostarimme
päiväkirjaan. Ja -- ylistetty olkoon meidän hurskas suojeluspyhämme! --
tämän lyhyt-aikuisen suojeluksen kautta pelastuu lain kynsistä moni
semmoinenkin mies, joka, jos hänen rikoksensa olisi ollut meille
tietty, meidän kenties olisi ollut pakko antaa ulos hänen
perään-ajajiensa ja vainoojiensa käsihin."
Abotin tätä puhuessa, rupesi kuninkaan mielessä se ajatus
häämöittämään, että tämä suojelemisen oikeus, näin ilman mitään ehdotta
harjoitettuna, mahtoi olla pahana kammitsana oikeudenkäynnille hänen
valtakunnassaan. Mutta hän kohta kukisti sen ajatuksen, ikään kuin se
olisi saatanan viekoitusta, ja piti tarkasti vaaria, ettei yksikään
sana hänen suustansa pääsisi, joka olisi voinut kirkkoylimykselle
ilmaista, että semmoinen jumalaton ajatus koskaan oli vilahtanut hänen
mielensä läpi. Siksi hän kohta poikkesi toiseen aineesen.
"Aurinko edistyy hitaasti tässä päiväkellossa", sanoi hän. "Tämmöisen
sanoman kuultuani, jonka te toitte, olisin luullut herrojen
valtaneuvoskuntani jäsenien aikaisemmin tulevan tänne kokoon, tuon
onnettoman meteli-asian sekavaa vyyhtiä selvittämään. Kovapa tosiaan
oli onneni, joka asetti minut hallitsijaksi kansalle, jossa, niin
luulen, olen ihan ainoa rauhaa ja tyyntä haluava mies!"
"Kirkko aina haluaa rauhaa ja tyyntä", sanoi abotti, joka ei sallinut
näinkään yleisen lauseen puhjeta ilmi kuningas-paran raskautetusta
sydämestä, ilman lisäämättä poikkeusta, joka puolusti kirkon kunniaa.
"Mitään muuta en minäkään tarkoittanut", sanoi Robert. "Mutta
myöntänettehän te, isä abotti, kuitenkin, että kirkko, riitoja
asetellessaan, niinkuin tietysti on tarkoituksena, usein on hääriväisen
emännän kaltainen, joka juuri lennättää liikkeelle tomut, joita hän
tahtoo pois lakaista."
Tähän muistutukseen olisi abotti vastannut; mutta samassa salin ovi
avattiin, ja eräs kammaripalvelija ilmoitti Albanyn herttuan tuloa.