Jalot Johnston'it ain' yhä nähdä saa
Tuon Annandalen tiellä;
Tuhat vuotta jo siellä he ratsastaa,
Tuhat vuotta vastakin vielä.
Vanha laulu.
Viime luvun lopussa kuvattuamme ritari Patrik Charteris'in, Perth'in
ylituomarin luonnetta ja arvoa, voimme nyt mennä takaisin lähetyskunnan
luokse, jonka piti tuleman kokoon Itäportille, viedäkseen valituksensa
Kinfauns'iin mainitun virkamiehen eteen.
Kaikkein ensiksi saapui yhtymäpaikalle Simo Hanskuri tasajuoksuisen
hevosen selässä, joka välistä myös sai kunnian kantaa helpompaa kuormaa
ja kauniimpaa ratsastajaa, nimittäin Katria. Hanskurin kasvojen
alipuoli oli viitalla peitetty, se merkitsi ettei ystävät saisi
kysymyksillä viivyttää hänen kulkuansa katuja pitkin; osaksi kenties
oli myös ilman kolkkous syynä siihen peittämiseen. Synkkä huoli pimensi
hänen otsaansa, ikään kuin tää asia, johon nyt oli ryhdytty, olisi
näyttänyt hänestä yhä vaikeammalta ja vaarallisemmalta, mitä kauemmin
hän sitä mietti. Hän tervehti yhtymäpaikalle tulevia ystäviä ainoasti
äänettömällä kumarruksella.
Vahva, musta ratsu vanhaa Gallowayn rotua, ei kovin suuri ko'oltaan,
vaan korkearintainen, vankkaraajainen, sievä rumniinrakennukseltaan ja
pyöreänlihava, toi iloisen sepän Itäportille. Hevosten tuntija olisi
kenties silmistä keksinyt säihkeen ritariluonteesta, joka hyvin usein
tavataan näissä elävissä yhteydessä vahvimman, kestävimmän
ruumiinrakennuksen kanssa; mutta tätä nykyä oli sen vallattomuus
hillitty ratsumiehen lujan käden, lujan istumisen sekä raskaan painon
kautta, johon vielä tuli lisäksi lakkaamaton kurinpito äsköisellä
pitkällisellä matkustuksella. Sepän seurassa tuli myös kunnon
lakintekijä, joka, niinkuin lukija muistanee, oli pieni, palleroinen
mies ja vääräsääri; suuren satulansa päällä, jossa hän istui tai,
pikemmin sanoen, rötkötti, näytti hän aivan pieneltä, punaiselta
neulatyynyltä -- hänellä näet oli päällään tulipunainen viitta, jonka
yli hän oli ripustanut haukalla-pyytäjän laukun. Satula ja ratsumies
olivat vyötetyt kiinni suuren, raskasjuoksuisen Flanderin tamman
selkään, jolla oli ylöspäinen turpa kuin kamelilla, tuuhea karvatupsu
jokaisessa jalassa, ja joka kavio aivan yhtä leveä kuin paistinpannu.
Tään suuren hevosen ja pienen ratsumiehen näkö olivat niin erin
omaisesti perinvastaiset, että sivukulkijat kaikki ihmettelivät kuinka
lakintekijä oli niin korkealle päässyt kapuamaan, ja ystävät huolella
ajattelivat kuinka vaaralliseksi voisi tulla hänelle, kun taas täytyisi
pyrkiä alas; sillä korkealla istuvan ratsumiehen pienet jalat eivät
ulottuneet edes satulan alareunaankaan asti. Hän tuli sepän kanssa,
jonka lähtöä hän oli vahtinut, päästäksensä hänen seuraansa. Sillä
Olivier Proudfuten mielestä sankarit näyttivät kaikkein uljaimmalta,
kun olivat rinnatusten; ja hän oli hyvin iloinen, jos joku pilkkakirves
alhaisesta kansasta, heidän sivukulkiessaan, tarpeenmukaisella
ykstotisuudella, julkinauruun purskahtamatta, huusi: "Kas tuossa kulkee
Perth'in parhaat miehet! -- tuossa kulkee meidän läimayttelevät
ammatti-miehemme, iloinen seppä Wynd-kadulta ja uljas lakintekijä!"
Tosin se veitikka, tämän huudettuaan, pisti ulos kieltänsä, vihjaisten
toisille kaltaisilleen hulivileille; mutta lakintekijä, joka ei tuota
syrjätemppua huomannut, viskasi hänelle hopearahan, kehoitukseksi
sotureille näin osoitetusta kunnian-osoituksesta. Tämä anteliaisuus
vaikutti sen, että heidän jälkeensä rupesi juoksemaan koko lauma
nauravia ja hurraavia poikanulikoita, siksi kun Heikki Seppä, taakseen
katsahtain, uhkasi hutkaista etumaisia piiskallansa; jonka uhkauksen
toimeenpanemista he eivät jääneet odottamaan.
"Tässä me vieraat miehet tulemme", virkkoi pieni ratsumies suuren
ratsun selässä, kun he Itäportille Simo Hanskurin luokse saapuivat.
"Mutta missäs ovat ne, joiden tulee olla meidän puhemiehinämme? Voi,
Heikki veikkoseni, korkea virka on paremmin aasille kuin tuliselle
hevoselle sopiva; se olisi vaan kammitsana niin nopsaliikkeisille
nuorille veitikoille kuin sinä ja minä".
"Soisinpa kuitenkin että sinulla olisi hiukkanen enemmän sitä
arvoisuuden painoa, kunnioitettava mestari Proudfute", vastasi Heikki
Seppä, "jos ei muun vuoksi, niin kumminkin siksi, että lujemmassa
istuisit satulassas; sillä keikahtelethan sinä siinä, aivan kuin
tanssisit satulan päällä hypikkää, jalkojasikaan avuksi ottamatta".
"No, no, kohottelenhan minä vaan itseäni jalustimista hytkytyksen
välttämiseksi. Se on kauheasti kova hytkyttelemään, tää minun tammani;
mutta se on kuitenkin kantanut minua aukeita kuin tiheikköitäkin
myöten, jopa muutamista sangen vaarallisistakin paikoista läpi.
Senvuoksi en luovukaan Jesabel'istäni -- minä olen näet ristinyt sen
tuon Kastilian prinsessan kaimaksi".
"Isabellaa sinä luultavasti tarkoitat", oikaisi seppä.
"Niin -- Isabel tai Jesabel -- yhtähän ne on kaikki. Mutta tässähän jo
viimein tuleekin pormestari Craigdalliekin tuon matalana matelevan,
pelkurimaisen ronkkaleen, apteekkarin kanssa. He ovat ottaneet
kanssansa kaksi kaupungin palvelijaa pertuskoineen, kallisten
personainsa turvaksi, arvaan ma. -- Jos vihaan jotain yli kaiken muun,
niin se on tuommoinen kumarteleva, liehakoiva käärme kuin tuo Dwining".
"Kavahda, ettei hän saa kuulla sitä", varoitti seppä. "Tuo lihaton,
kuivettunut luuranko, huomaa se, veli lakintekijä, on vaarallisempi
kuin pari kymmentä sinun kaltaistas pulskeaa poikaa".
"Hui hai! Sinä seppä veitikka nyt vaan teet pilaa minusta", vastasi
Olivier, yhtähyvin ruveten hiljemmin puhumaan ja katsahtain apteekkarin
puoleen, keksiäksensä missä tuon näivehtyneen muodon ja vartalon
piirteessä tai jäsenissä voinee olla jotain merkkiä uhatusta vaarasta.
Mutta tämä tarkastus jälleen rohkaisi hänen mielensä, niin että hän
uljaasti lausui: "Kilvet ja kalvat kalskahtakoon, veikkonen -- kylläpä
minussa olisi mies vaikka tusinaa tuommoisia Dwining'ejä vastaan.
Mitäpä hän kykeneisi tekemään miehelle, jolla on vertä suonissansa?"
"Hän voisi antaa hänelle tipan rohtoja", vastasi seppä
kuivakiskoisesti.
Pitempään keskusteluun ei heillä ollut aikaa, sillä pormestari
Craigdallie huusi heille, käskien Kinfauns'in tielle poikkeemaan, jolle
hän samassa itsekin käänsi hevosensa. Hiljakseen ratsastellessansa
puhelivat he keskenään siitä, millä tavalla ylituomari oli heitä
kohteleva ja kuinka paljon huoliva siitä väkivaltaisesta työstä josta
he tulivat valittamaan. Hanskuri näkyi olevan erittäin alakuloinen, ja
hänen puheensa monesti ilmoitti sitä toivoa, että he vielä suostuisivat
jättämään asian siksensä. Hän ei puhunut kuitenkaan mieltänsä aivan
selvillä, suorilla sanoilla, kenties peläten, että sitä voisi väärin
ymmärtää, jos hän ei olisi oikein luja tyttärensä hyvän maineen
puolustuksessa. Dwining näkyi myös olevan yksin mielin hänen kanssansa,
mutta puhui varovammin kuin aamulla.
"Kaikissa tapauksissa", lausui pormestari, "kun muistan mitä kaikkia
juomatavaroita ja kelpo lahjoja herra ylituomari on saanut meidän
hyvältä kaupungiltamme, niin en voi uskoa, että hän olisi liian
hidas meille silmiänsä näyttämään. Monikin kelpo vene, täynnä
Bordeauxviini-tynnyreitä, on lähtenyt meidän satamastamme ja purkanut
kuormansa Kinfauns'in linnan laiturille. Minulla on jonkunlainen oikeus
puhua niistä, koska minä viinikauppiaana ne olin tuottanut".
"Ja", jatkoi Dwining itikan-äänellään, "minä voisin puhua herkullisista
makeisista, valituista marjahilloista, mesikakkumöykyistä sekä tuon
_sokeriksi:_ nimitetyn, harvinaisen ja hyvänmakuisen höystö-aineen
kappaleista, joita on kuljetettu sinne hää-pitojen tai ristiäisten tai
muitten sellaisten juhlien avuksi. Mutta voi, pormestari Craigdallie,
ne viinit jo on juotuna, makeiset syötynä, ja ne lahjat unohdettuna,
samassa kun niiden maku suusta on haihtunut. Voi, naapuri, viime
jouluiset oluet ne on olleet ja menneet niinkuin menneen vuotiset
lumetkin!"
"Mutta onhan sinne myös tullut moni kintaallinen kultakolikoita",
lisäsi pormestari.
"Sen minä kyllä tiedän, joka ne kintaat olin ommellut", virkkoi Simo,
jonka ammatti-muistot aina sekaantuvat kaikkeen mitä milloinkin muuta
hänen mielessänsä liikkui. "Yksi niistä oli haukkamiehen kinnas rouvaa
varten. Minä sen olin laittanut hiukan liika väljäksi, mutta rouva ei
sitä katsonutkaan viaksi, koska aikoi siihen vuorausta panna".
"Niin aivan", sanoi pormestari Craigdallie, "sitä enemmän todistusta
minun sanoilleni. Ja jos ne kultakolikot ei ole enää tallella, se on
ylituomarin oma vika, eikä kaupungin. Sillä ei hän niitä saattanut
syödä eikä juoda sinänsä, niin kuin ne sai".
"Ja minäkin voisin puhua kelpo haarniskasta", virkkoi seppä. "Mutta
_'Cogan na shie_ (rauha tai sota, ykskaikki)!' sanoo Jussi Vuorelainen
-- ja minä uskon että Kinfauns'in ritari on täyttävä velvollisuutensa
meidän kaupunkiamme kohtaan niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Ja
turha on ruveta luettelemaan kaikkia noita kaupunkimme hyväntekijäisiä,
ennen kuin näemme että hän ei niitä muista".
"Niin juuri on minunkin mieleni", huusi meidän ystävämme Proudfute
alas tammansa selän harjulta. "Me miekkamiehet emme ole niin
halpamieliset, että me rupeaisimme laskemaan lukuja viineistä ja
viljoista ritari Patrik Charteris'in kaltaisen ystävän kanssa. Ei,
uskokaa pois vaan, ritari Patrik'in kaltainen kelpo metsästäjä se pitää
luvan saada ratsastaa ja metsästää kaikkia kaupunkimme yhteismaita
pitkin ja poikin paraana etuutenaan, ja se onkin lupa, jota me emme suo
kelle herralle tai narrille hyvänsä, vaan, paitsi itse majesteetille
meidän armolliselle kuninkaalle, ainoasti tälle meidän kaupungin
ylituomarille".
Lakintekijän juuri näin puhuessa, kuului vasemmalta puolelta huuto:
"So, so -- voo, voo -- hoo;" jolla metsästäjät ohjaelivat haukkojansa.
"Tuossa eräs mies näkyy käyttelevän sinun mainitsemaasi etuutta, vaikka
hän, ulkonäöstänsä päättäin, ei ole meidän kuninkaamme eikä meidän
ylituomarimme", virkkoi seppä.
"Kyllä mar', minäkin hänet näen", sanoi lakintekijä, jonka mielestä
tässä oli tarjona aika hyvä tilaisuus saada urhonmainetta. "Kannukset
hevosen kupeisin, iloinen seppä, ja mennäänpä me, sinä ja minä, tuota
velikultaa vähän tutkimaan ja hutkimaan".
"Annas mennä vaan sitten", huusi seppä; ja pieni mies samassa, nakaten
kannukset tammansa kupeisin, läksi oikomaan, siinä lujassa uskossa että
hänellä oli seppä kantapäillään.
Mutta Craigdallie tarttui Heikin hevosen suitsiin kiinni. "Pysy sinä
vaan rivissäs", käski hän. "Antakaamme meidän kepeän ratsuväkemme
koettaa onneansa. Jos hän saapi pienen kolon kalloonsa, niin hän on
pysyvä paremmin alallaan loput tätä päivää".
"Siitä mitä näen", sanoi seppä, "jo voin arvata, että hän semmoiset
tuomiset sieltä mahtaakin saada. Tuo roisto tuolla, joka nyt on
seisahtunut ja katselee meitä hävyttömästi vasten silmiä, aivan kuin
harjoittaisi hän kaikkein laillisinta huvitusta koko maailmassa, hän on
-- sen päätän hänen lontustelevasta ravaajastaan, hänen ruosteisesta
kypäristään, kukon häntäsulka huipussa, sekä hänen pitkästä
kahdenkätisestä miekastansa -- jonkun eteläisten seutuin paronin
palvelija. Hän on noita miehiä, jotka niin likellä Englantilaisen rajaa
asuvat, ettei heiltä rautapaita koskaan jouda tulla riisutuksi, ja
jotka ovat yhtä nopsat sivalluksia jakelemaan kuin pitkiä sormia
viljelemään".
Heidän näin tehdessänsä päätelmiään kahakan luultavasta lopusta, rupesi
urhokas lakintekijä jo hillitsemään Jesababel'iään, siksi että seppä,
jonka hän yhä vielä luuli tulevan kohta jäljessä, pääsisi vähän edelle
tai kumminkin hänen rinnalleen. Mutta kun hän huomasi, että kumppalinsa
aivan huoleti seisoi parin sadan askelen päässä, muun parven kanssa,
niin rupesi meidän sankarimme liha, niinkuin muinoisen Espanjan
kenraalin liha, vapisemaan aavistain niitä vaaroja, joihin se oman
uhkarohkean henkensä yllytyksestä oli joutuva. Mutta hän muisti että
hänellä oli niin monta ystävää aivan likellä takanaan; hän toivoi että
niin suuri ylivoima oli peloittava tuota yksinäistä lainrikkojaa; häntä
hävetti, nyt kun niin monet oli näkevät hänen pelkuriuttansa, kääntyä
takaisin yrityksestä, johon hän vapaehtoisesti oli lähtenyt -- kaikki
se teki, että hän hillitsi halunsa pyörähdyttää Jesabel'iä oikealle
ympäri ja, niin kiireesti kuin vaan sen kaviot kerkiäisivät, rientää
takaisin ystäväjoukon turviin. Hän jatkoi siis matkaansa vierasta
kohti, joka vielä enensi hänen pelkoansa, sillä että myös pani
pienen ratsunsa liikkeelle ja rivakkaa ravia ajoi vastaan. Tämä
silminnähtävästi vihollisuutta osoittava liikunto teki, että meidän
sankarimme monta monituista kertaa katsahti taakseen vasemman
olkapäänsä yli, ikään kuin katsellen miten voisi päästä pakoon, ja
viimein se hänet kokonaan seisahdutti. Mutta Philistealainen oli hänen
kimpussaan, ennen kuin hän kerkesi päättää, pitikö hänen paeta vai
taistella, ja aika vaarallisennäköinen Philistealainen se olikin. Hänen
vartalonsa oli laiha ja luinen, kasvoissa pari, kolme ilkeännäköistä
arpea, koko mies juuri semmoisen näköinen, jolla on tapana huutaa
rehelliselle miehelle: "Kukkaro tänne taikka. -- --!"
Tämä mies itse ensiksi aloitti puheen, äänellä, joka oli yhtä julma
kuin hänen näkönsäkin. "Mikä tulen korvettava hönttö sinä olet, joka
näin ratsastelet kankaan poikki ja häiritset minun huviani?"
"Arvoisa vieras", virkkoi meidän ystävämme siveästi moitiskelevalla
äänellä, "minä olen Proudfute porvari täällä Perth'issä ja varakas
mies. Ja tuolla noin on kunnioitettava Aatami Craigdallie, meidän
kaupunkimme vanhin pormestari, sekä taistelunhaluinen seppämme
Wynd-kadulta, ynnä vielä kolme, neljä muuta aseellista miestä. Ja he
tahtoisivat tietää teidän nimeänne ja kuinka te satuitte huvittelemaan
tänne Perth'in kaupungin alusmaille vaikka, sen takaan, he eivät
suinkaan huoli nostaa riitaa vieraan herran kanssa satunnaisen
lainrikkomisen tähden. Heillä on vaan se tapa, etteivät salli
metsästystä muuten, kuin jos heiltä siihen on laillisella tavalla lupaa
pyydetty. Ja -- ja -- siksi pyytäisin saada tietää teidän nimenne,
arvoisa herra".
Ilkeät, julmat silmät, joilla metsästäjä oli tuijotellut Proudfuteen
koko tämän puheen aikana, olivat saattaneet meidän sankarimme pahasti
hämille ja antoivat hänen kysymykselleen ihan toisen muodon kuin mitä
hän luultavasti olisi katsonut tässä tilaisuudessa sopivaksi, jos hänen
olisi ollut Heikki Seppä tukena ja turvana.
Mutta niin lauhdutettu kuin se olikin, vastasi vieras siihen yht'-hyvin
pahaa ennustavalla irvistelyllä, joka kasvoin poikki käyväin arpien
kautta tuli vielä julmemmannäköiseksi. "Sinä vai tahdot tietää minun
nimeäni? -- Minun nimeni on Pirun Rikard Hellgarth'ista, jonka koko
Annandalen laakso tietää kuuluvaksi jaloon Johnstonien sukuun, sen
uljaan Wamphrayn herran palveluksessa, joka ratsastaa sukulaisensa,
pelättävän Johnstonen lordin lippukunnassa ja se taas on yhdessä
joukossa kuuluisan Douglas'in kreivin kanssa. Ja se kreivi, ja se
lordi, ja se herra, ja minä, viimeksimainitun knaappi, me laskemme
haukkamme lentoon joka paikassa, missä on jotakin saalista, emmekä kysy
keneltäkään kenenkä maalla me ratsastamme".
"Kylläpä minä lähden viemään tätä vastaustanne, hyvä herra", virkkoi
Olivier Proudfute vallan nöyrästi; sillä hänen jo hyvin paloi mieli
päästä tästä toimituksesta, jolle hän niin arvelematta oli lähtenyt.
Hän oli juuri kääntämäisillään hevostaan ympäri, koska Annandalelainen
lisäsi:
"Ja ota tämä vielä kaupanpäälliseksi, muistiaisiksi siitä että kävit
Pirun Rikardin puheilla, ja siksi että opit vasta varomaan itseäsi ja
olemaan häiritsemättä semmoisten miesten huvituksia, joilla on Lentävän
Kannuksen vaakuna olkapäässä".
Näin sanoen hän ratsumies-ruoskallaan sivalsi onnetonta lakintekijää
pari, kolme kertaa sangen kipeästi päähän sekä selkään. Niistä
sivalluksista sattui joku osa myös Jesabel'iin, joka nyt yht'-äkkiä
pyörähti ympäri, lennätti isäntänsä alas kankaalle, ja pakeni täyttä
nelistä takaisin muun porvariparven luokse.
Proudfute, kun näin kelletti maassa, rupesi huutamaan apua, äänellä,
joka ei ollut liioin urhoollinen, ja melkein yhteen hengenvetoon hän
myös vinkui armoa. Sillä hänen vastustajansa, joka oli hypännyt alas
hevosen selästä melkein samassa silmänräpäyksessä, kun näki
lakintekijän putoovan, ojensi nyt väkisen metsäpuukon hänen kurkkuansa
kohti ja rupesi tyhjentämään onnettoman porvarin taskuja. Samoin myös
hän tutki Proudfuten metsästyslaukun, kolmella törkeällä kirouksella
vakuuttaen, että hänen nyt, rangaistukseksi siitä kun tuo poroporvari
oli hänen huvitustansa häirinnyt, piti saaman kaikki mitä se laukku
sisälsi. Vyöhihnan hän väkisin vetäisi poikki, vielä enemmän peloittaen
maassa makaavaa lakintekijää siinä osoitetulla väkivaltaisuudellaan;
sillä hän ei viitsinytkään vaivata itseänsä soljen aukipäästämisellä,
vaan temmotteli siksi kun hihna meni poikki. Mutta silminnähtävästi ei
siinä ollut mitään haluttavaa, sillä hän viskasi sen huolimattomasti
pois. Samassa hän salli maahan pudonneen ratsumiehen nousta; itse
puolestaan hän hyppäsi hevosensa selkään ja katsoi Olivier'in
kumppanein puoleen, jotka nyt olivat tulossa.
Nämät olivat ensin, nähdessään lähettiläänsä maahan lentämisen,
ainoasti nauruun purskahtaneet. Lakintekijän alinomaiset kerskailemiset
olivat syynä siihen, että hänen ystäviensä mielestä tuntui varsin
lystiltä, kun nyt, niinkuin seppä piloillaan sanoi, tämäkin Olivier
viimeinkin oli Roland'insa tavannut. Mutta kun vieras rupesi
lakintekijää riistelemään ja ylläkerrotulla tavalla väkivaltaisesti
käsittelemään, seppä ei enään voinut hillitä itseänsä.
"Älkää pahaksi panko, hyvä herra pormestari", sanoi hän, "vaan en voi
kärsiä sitä että meidän kaupunkilainen tuolla noin tavalla tulee
ryöstellyksi ja runnelluksi, vieläpä kukaties surmatuksi meidän
kaikkein silmien edessä. Se koskee koko meidän kaunista kaupunkiamme;
ja jos vahinko tuleekin yksistään Proudfute naapurille, niin häpeä on
tuleva meille kaikille. Minä en voi olla lähtemättä apuun".
"Me lähdemme kaikki tyyni", vastasi pormestari. "Mutta ei saa yksikään
mies hakata päälle ilman mun käskyäni. Meillä on jo enemmän riitoja,
pelkään mä, kuin mitä meissä on voimaa saattaa hyvään loppuun. Ja
sentähden kiellän teitä kaikkia, erittäin sinua, Heikki Seppä, miekalla
sivaltamasta, paitsi jos tulisi itseänne puolustaa".
He läksivät siis nyt miehissä sinnepäin; ja tään suuren ylivoiman
läheneminen karkoitti rosvon pois saaliiltaan. Hän pysyi kuitenkin
paikallansa vähän matkan päässä, tuijotellen tulijoitten puoleen,
niinkuin susi, joka, vaikka koirien tullessa peräytyy pois, ei
kuitenkaan huoli kokonaan pakoon pötkiä.
Heikki, sen nähdessään, kannusti hevostaan ja saapui koko joukon aikaa
ennen muita sille paikalle, missä Olivier Proudfutelle oli se kova onni
sattunut. Ensityökseen hän sieppasi Jesabel'in kiinni valloillaan
roikkuvista suitsista, ja talutti sitten tamman allapäiselle isännälle
vastaan, joka par'-aikaa läheni liikkaellen. Vaatteensa olivat
putouksesta aivan ryvettyneet; silmät olivat täynnä kyyneleitä, osaksi
ruumiillisen kivun, osaksi hengen tuskan vaikutuksesta; koko mies oli
nyt niin aivan erinäköinen kuin tuo entinen rivakka ja pönäkkä teikkari
Olivier, että kunnon sepälle oikein tuli surku pientä kumppaliansa,
ynnä myös vähän katumusta, siitä kun oli jättänyt hänet tällä lailla
häväistäväksi. Kaikkia ihmisiä, luulen ma, huvittaa joskus tehdä jotain
pientä pahan-ilkistä pilaa. Eroitus on vaan siinä, että pahanluontoinen
ihminen voi nauttia semmoista huvitusta viimeiseen pohjaruuppaan
saakka; hyvänsävyisen mielessä sitä vastaan nauramisen halu sangen pian
jättää sijan surkuttelemiselle pulaan joutuneen veljen tuskasta.
"Annas kun heilahutan sun ylös satulaasi jälleen, naapuri", virkkoi
seppä, hypäten alas hevosen selästä ja auttaen Olivieriä, joka
par'-aikaa kapueli sotasatulaansa, aivan sillä lailla kuin apina olisi
sen tehnyt.
"Jumala sen suokoon anteeksi sinulle, seppä naapuri, ettet tullut
puoltani pitämään! Semmoista en olisi sinusta uskonut, vaikka
viisikinkymmentä luotettavaa vierastamiestä olisi ollut sitä minulle
vannotulla valalla vakuuttamassa!"
Ne olivat ihan ensimmäiset, enemmän surulla kuin vihastuksella puhutut
sanat, joilla masentuneen Olivier'in tunteet puhkesivat ilmi.
"Pormestari piteli hevostani kiinni suitsista -- ja paitsi sitä",
jatkoi Heikki hymyllä, jota ei surkuttelevaisuuskaan saanut hillityksi,
"pelkäsin että moittisit minua maineesi vähentämisen halusta, jos
olisin mennyt sulle avuksi yhtä yksinäistä miestä vastaan. Mutta äläpäs
ole milläskään! Tuo roisto vaan käytti kavalasti sitä tilaisuutta
hyväkseen, kun sinun hevoses ei tahtonut käskyjäsi totella".
"Niin juuri se olikin, niin juuri se olikin!" sanoi Olivier, kiivaasti
tarttuen siihen puolustus-syyhyn kiinni.
"Ja tuossa nyt tuo rosvo seisoo, iloiten pahasta teostansa ja ylpeillen
sinun kaatumisestas, niinkuin se kuningas, josta laulussa lauletaan,
joka soitteli viuluansa sill'aikaa kun kaupunki paloi. Lähdetäänpäs
nyt, niin saat nähdä kuinka me hänet kopristamme. -- Älä nyt pelkää, en
minä nyt tällä kertaa jätä sinua".
Näin puhuen hän sieppasi kiinni Jesabel'in suitsista, ja nyt lähdettiin
rinnakkain täyttä nelistä ajamaan, ennenkuin Olivier sai aikaa
ilmoittaa vastahakoisuuttansa. He karauttivat näin suoraan Pirun
Rikardia vastaan, joka jonkun matkan päässä seisoi kohoavan maan
harjanteella. Jalosukuisten Johnston'ien sukulainen kuitenkin taisi
katsoa tätä taistelua epätasaiseksi taikka myös oli hän kenties
mielestään jo tapellut kyllin tään päivän tarpeeksi. Hän napsahdutti
siis vaan sormiansa ja ojensi kätensä uhkaavaisesti, vaan sitten
kannusti hevosensa läheiseen suohon menemään, jonka läpi hän
näkyi kaalata räpsyttelevän aivan kuin metsäsorsa, heilutellen
haukansyöttiänsä päänsä yli ja vihellellen haukkaansa koko ajan, vaikka
näin vetelässä paikassa jokainen muu hevonen ja ratsumies olisi olleet
kohta upoksissa satulavyötä myöten.
"Kas tuopa se on täys-oppinen suorosvo", sanoi seppä. "Se poika osaa
tapella tai paeta, miten hänelle mieleen sattuu, ja turha on häntä
tavoitella, yhtä turha kuin jos rupeaisi juoksentelemaan metsähanhen
perästä. Hän on varmaan vienyt kukkarosi, arvaan ma; sillä nuot mokomat
harvoin luopuvat saaliistaan, ennen kuin on koura täysi".
"O -- o -- onpa hän sen vienyt", tunnusti Proudfute surullisella
äänellä. "Hän on vienyt kukkaroni -- mutta vähät siitä, koska hän
kuitenkin jätti metsästys-laukkuni".
"No niin, olishan se laukku ollut ikään kuin personallinen voiton
todistus -- voitonmerkki, käyttääkseni lauluseppien nimitystä".
"Olipa siinä laukussa enempikin kuin vaan se, veikkonen", virkkoi
Olivier umpimielisesti.
"Vai niin, sepä on hyvä, naapuri -- hauskapa on taas kuulla sinun
puhuvan omalla oppineella tavallasi. Äläkä ole nyt milläskään! Nythän
olet nähnyt tuon roiston selän ja voittanut takaisin voitonmerkin,
jonka olit kadottanut, koska toinen oli sinulle tapahtunutta pahaa
sattumusta hyväkseen käyttänyt".
"Voi Heikki Seppä -- Heikki Seppä'" sanoi lakintekijä ja hänen puheensa
loppui syvään huokaukseen, melkein ohkaukseen.
"No mikäs nyt hätänä?" kysyi hänen ystävänsä. "Mikäs se sinua nyt taas
tuskauttelee?
"Aavistuttaapa minua melkein, veikko kultaseni, Heikki Seppä, että se
roisto pakeni senvuoksi kun pelkäsi sinua, eikä minua!"
"Mitä vielä!" vastasi seppä. "Hän näki kaksi miestä tulevan ja pakeni
-- kukapa voipi sanoa, toistako vai toista hän pakeni? -- Ja paitsi
sitä hän omasta kokemuksestaan nyt jo tuntee, kuinka sinä olet väkevä
ja nopsa. Näimmehän me kaikki kuinka sinä, vaikka pitkälläsi,
ponnistelit ja potkielit".
"Niinkö tein?" sanoi Proudfute parka. "Kas kun en sitä itse muista --
mutta siinä tempussa olenkin kaikkein väkevin -- minä olen aika härkä
mitä sääriin tulee. Mutta näkivätkö he sen kaikki?"
"Kaikki tyyni juuri yhtä hyvin kuin minäkin", vakuutti seppä,
ponnistellen naurunhaluansa vastaan.
"Mutta tahdotkos sinä heille sitä seikkaa muistuttaa?"
"Se on tietty että tahdon", vastasi Heikki, "ja aion myös samassa puhua
tästä äsköisestä hurjasta päällekarkauksestas. Kuule vaan mitä
pormestari Craigdallielle kerron ja käytä se hyväkses".
"Enpähän minä juuri tarvitsisikaan toisen miehen todistusta puolestani,
sillä minä olen luonnostani yhtä urhoollinen kuin useimmat muutkin
miehet Perth'issä -- mutta -- vaan --" siihen keskeytyi sankarin puhe.
"Mutta mitä vaan?" kysyi uljas seppä.
"Mutta minä näet vaan pelkään, että voisin tulla tapetuksi. Se olisi
surkea asia, näet sä, jos täytyisi luopua sievästä vaimostani ja
pienokaisistani. Sinäkin vasta saat tuntea sen, kun semmoisiin oloihin
joudut, ja siitä on silloin sinun rohkeutes masentuva".
"Kylläpä mahtanee niin käydä", vastasi seppä miettiväisesti.
"Vaan olenpa kuitenkin hyvin harjaantunut aseitten käyttämiseen, enkä
juuri pian joudu hengästyksiin; siinä harva on minun vertaiseni. Koko
voima on tässä", virkkoi pikku mies, levittäin rintansa leveäksi,
senkaltaiseksi niinkuin topatuissa linnuissa, ja taputellen sitä
kämmenellään; "tässä on sijaa kyllin koko ilma-koneelle".
"Kylläpä mar' tiedän ettet sinä pian hengästy -- että sinulla on kelpo
ilmatorvi -- sen kumminkin pitkistä puheistasi näkee".
"Puheistaniko? Sinua pilkkakirvestä! -- Mutta olenpa totea myöten
Dundeesta saakka tuottanut itselleni _drommond'in_ kokan -- --"
"Vai Drummond'in[18] kokan!" huudahti seppä. "Henk'risti, mies! sen
kautta sinä joudut verivihoihin koko sen heimon kanssa -- ja se ei ole
vähimmin pitkävihaisia meidän maassa, sen takaan".
"St. Anterus auttakoon! Älä minua vimmaan saata, mies! Tietysti
tarkoitan _drommond_-laivaa. Tuon kokan olen pistänyt pystyyn pihaani
ja veistättänyt sekä maalauttanut sen johonkin määrään Soldanin eli
Sarasenin muotoiseksi -- ja sitä vastaan taistellen voimistelen,
hakkaellen tai pistellen kahdenkätisellä miekallani joskus koko tunnin
aikaa yhtä mittaa".
"Sen kautta olet mahtanut hyvinkin harjaantua miekan käyttämiseen",
sanoi seppä.
"Niin maar' olen, kun olenkin -- ja välistä panen lakin (vanhan lötön
tavallisesti) soldanini päähän ja halkaisen sen semmoisella aika miehen
läimäyksellä, että, usko pois vaan, tuolle uskomattomalle ei jää suurta
kallon palasta, toista kertaa sivallettavaksi".
"Se on paha, sillä sittenhän sinulta katoaa harjoittelemisen tilaisuus",
arveli Heikki. "Mutta kuulepas, lakintekijä! Annas kun minä joskus
panisin kypärin päähäni, haarniskan rintahani, ja sinä saisit hakkaella
minua, sillä ehdolla tietysti, että minun myös olisi lupa miekallani
torjua pois sinun sivalluksias ja sivaltaa takaisin -- mitäpäs sinä
siitä sanot?"
"Ei millään muotoa, veikkoseni. Minä tekisin sinulle liian paljon
vahinkoa. Ja paitsi sitä, oikein totta tunnustaakseni, hakkaelen
kypäriä tai lakkia paljon rohkeammalla mielellä, koska se on minun
puisen soldanini päässä -- silloin olen aina varma että sen sivallan
maahan. Mutta jos sen päällä olisi sulkatupsu liehumassa ja sen
silmiraudan alta kaksi silmää vihaisesti säihkymässä, ja jos koko se
värkki hyppelisi milloin sinne, milloin tänne, niin, sen tunnustan,
käteni koko tarkkuus olisi poissa".
"Vai niin, että jos miehet vaan tahtoisivat seistä pölkkyinä hiljaa
alallaan, niinkuin sinun soldanisi, niin sinä heitä kovalle panisit,
Proudfute veikkonen?"
"Aikaa myöten ja harjoittamisen avulla kyllä luulen voivani sen tehdä",
vastasi Olivier. -- "Mutta kas tässä jo olemme lähellä toisia.
Pormestari Craigdallie on vihaisen näköinen -- mutta eipä olekaan hänen
vihansa sitä lajia, joka minua voi peloittaa".
Pormestari seuralaisineen, nähtyänsä että seppä oli saapunut pulaan
joutuneen lakintekijän luo ja että vieras oli pois lähtenyt, ei
vaivannut itseänsä edemmäksi apuun rientämällä; he katsoivat oman
apunsa ihan tarpeettomaksi, koska pelätty Heikki Seppä oli auttamassa.
He olivat jatkaneet matkaansa suorinta tietä Kinfauns'iin, sillä he
eivät tahtoneet millään lailla viivyttää asiansa toimittamista. Vaan
kun semmoinenkin aika kului, ennen kuin lakintekijä ja seppä kerkesivät
takaisin muun joukon yhteyteen, niin pormestari Craigdallie kysyi
heiltä, erittäinkin Heikiltä, mitä he ajattelivat, kun näin kuluttivat
kallista aikaa miehen lennättämiseen vuoristoon päin.
"Pyhä messu auttakoon! -- se ei ollut suinkaan minun vikani, herra
pormestari", vastasi seppä. "Jos te panette tavallisen Alankomaiden
metäskoiran yhteen Vuoriston susi-hurtan kanssa, älkää sitten moittiko
edellistä, jos se juoksee sinnepäin, minne häntä toinen väkisin vetää
kanssansa. Näin aivan oli nyt minun ja tään naapurini Olivier
Proudfuten laita. Tuskin vaan oli hän päässyt ylös seisaalleen, niin
hän hyppäsi hevosensa selkään niinkuin tuuliainen ja vimmassaan
siitä että tuo roisto niin epäritarillisesti oli hänen hevosensa
horjahtamisen käyttänyt hyväkseen, kiiti perästä niinkuin kameli. Mitäs
minä muuta voin tehdä kuin ajaa karauttaa jäljestä, osaksi toisen
horjahtamisen estämiseksi, osaksi sentähden että suojelisin tätä
rohkeata ystävätämme ja sankariamme joltakin vuoriston juurella kenties
väijyksissä olevalta salajoukolta. Mutta tuo roisto, joka on jonkun
rajaparonin seuralaisia ja jolla on olkapäässään Pistävä Kannustin
tunnusmerkkinä, piti tätä meidän naapuriamme, niinkuin kilpenä
piikiveä".
Perth'in vanhin pormestari ihmeissään kuulteli tätä juttua, jonka seppä
huvikseen pani liikkeelle. Sillä, vaikka itse asiasta ei juuri suurta
lukua pitänyt, oli hän aina vähän epäillyt lakintekijän ylen koreita
kertomuksia urhotöistänsä; mutta tästälähin hänen täytyi ne kuitenkin
johonkin määrään asti uskoa todeksi.
Älykkään vanhan hanskurin silmät tunkivat syvemmälle. "Sinä vielä teet
lakintekijä-paran aivan hulluksi", kuiskasi hän Heikin korvaan, "ja
panet hänen kieli-lerkkunsa lakkaamatta liikkumaan, aivan kuin olisi
hän kirkonkello yleisenä Vappujuhla-päivänä, vaikka oikeastaan hyvän
järjestyksen ja siivon tähden olisi parempi, jos hän olisi vaiti".
"Ohoh, Pyhä Neitsyt auttakoon, isä kulta!" vastasi seppä, "minä näet
kuitenkin hiukan pidän tuosta pikku suupaltista, enkä soisi hänen
istuvan alakuloisena ja ääneti ylituomarin salissa sill'aikaa kun
kaikki muut, ja varsinkin tuo myrkyttäjä, apteekkari, saisivat lausua
ilmi mielensä".
"Oletpa, kun oletkin, aina hyväsydäminen poika, Heikki", sanoi Simo,
"mutta huomaapas kuinka erilaiset ne miehet ovat. Viaton pikku
lakintekijä suurentelee itseänsä lohikäärmeen kaltaiseksi, peittääkseen
luonnollista pelkuriuttaan. Apteekkari sitä vastaan tahallaan teeskelee
itseänsä pelkuriksi, typeräksi ja nöyräksi, peittääkseen oikeata
vaarallista luonnettansa. Kyykäärme ei ole lähemmin surmaatuottava sen
kautta, että se kiven alla piileskelee. Sen sanon sulle, Heikki
poikaseni: tuo laiha ronkale, vaikka sen silmät ovat kyllä niin
ulkokultaiset ja sen puhe niin pelkurimainen, on halukkaampi pahaa
tekemään kuin vaaraa pelkääväinen. -- Mutta tässähän me jo olemmekin
ylituomarin linnan edustalla. Aika komea rakennus onkin tämä Kinfauns,
ja suuri kunnia on meidän kaupungillemme, että niin uhkean linnan
omistaja on meidän ylimmäisenä virkamiehenämme".
"Kunnon varustus se on tosiaan", virkkoi seppä, katsellen linnaa, joka
seisoi samassa paikassa kuin sen nykyinen perillinen korkealla
kukkulalla, minkä juuritse leveä Tay-virta polvittelee. Se seisoi siinä
ikään kuin koko laakson hallitsijana, vaikka kyllä joen tuonpuolisella
rannalla kohoava lujamuurinen Elcho näkyi sen kanssa kiistelevän siitä
kunniasta. Mutta todenteolla oli Elcho siihen aikaan vaan rauhallisena
nunnaluostarina, ja muurit sen ympärillä olivat sisäänsuljettuin
puhdas-tapaisten neitsyitten eroittajina maailmasta, ei aseellisen
soturiparven suojana. "Se on kelpo linna", sanoi seppä, vielä kerran
katsahtaen Kinfauns'in tornien puoleen, "ja meidän ihanan Tay-virran
kilpi ja haarniska. Kylläpä hyväkin miekka saisi monta lovea, ennen
kuin se siihen pystyisi".
Kinfauns'in porttivahti, joka jo kaukaa oli tuntenut tulijain säädyn
sekä personat, oli jo heille avannut ulkoportin ja lähettänyt ritari
Charteris'ille ylös sen sanoman, että Perth'in kaupungin vanhin
pormestari muutamien muitten kunnon porvarein kanssa oli linnaan
tulossa. Arvokas ritari, joka juuri par'aikaa aikoi lähteä haukalla
metsästämään, kuuli sen sanoman melkein samoilla tunteilla, joilla
joku nykyinen valtiopäivämies kuulee ilmoituksen joidenkuiden
kunnioitettavien valitsijainsa tulosta hänelle aivan sopimattomalla
ajalla. Se on, hän salaa sydämessään toivotti noita kutsumattomia
vieraita hiiteen ja hornaan, vaikka kuuluvilla sanoilla käski ottaa
heidät vastaan kaikella kunnioituksella ja kohteliaisuudella.
Ruoka-evestin piti heti kohta toimittaa lämmintä metsäkaurispaistia
sekä kylmiä piirakoita suureen juhlasaliin, ja juomanlaskijan piti
kiskaista tappinsa auki. Sillä jos kauniin Perth'in kaupungin porvarit
joskus olivat apuna linnan-isännän kellarin täyttämisessä, niin
olivatpa myös aina yhtä avuliaat hänen pullojensa tyhjentämisessä.
Kunnon porvarit kunnioittavaisesti saatettiin saliin, missä
ritari, joka oli ratsastuspuvussa, puoliväliin säärtä ylettyvät
pitkävartiset saappaat jalassa, tervehti heitä puoleksi vieraanvaraisen
isännän kohteliaisuudella, puoleksi suojelijan ylpeänläisellä
ystävällisyydellä; näin tehdessään hän kuitenkin, niinkuin sanottu,
olisi suonut että he kaikki olisivat olleet Tay-virran syvimmässä
syvänteessä, sen vuoksi kun heidän tulonsa esti hänen aiotun
aamuhuvituksensa. Hän tuli heille vastaan keskisaliin, pää
paljastettuna, lakki kädessä, ja lausui nämät tervetuliaiset: "Ohoh
hyvä herra pormestari, ja te Simo Hanskuri, meidän kauniin kaupungin
vanhimpia molemmat -- ja te, hyvä-oppinen apteekkari -- ja sinä, uljas
seppä -- ja meidän miekkamiehemme lakintekijä myös, joka rikkoo enemmän
päitä kuin mitä hän lakeillansa peittää -- mikä minulle saattaa sen
ilon, että näin aikaiseen saan nähdä täällä niin monta ystävistäni?
Olipa mulla juuri aikomus lähteä vähän lennättelemään haukkojani, ja
teidän seuranne on tekevä sen huvituksen minulle vielä hauskemmaksi --
(itsekseen hän salaa ajatteli: 'Jospa Pyhä Neitsyt niin laittaisi, että
he siinä katkaisisivat niskansa!') -- tietysti, arvelin sanoa, jos ei
kaupungilla liene mitään käskettävää minulle -- Gilbert juomanlaskija,
joudu, sinä tolvana! Mutta toivonpa ettei teillä olekaan sen
tärkeämpää asiaa, kuin että tulitte taas kerran maistelemaan minun
Malvoisier-viinini makua?"
Kaupungin lähettiläät näihin ylituomarinsa kohteliaisin sanoihin
vastasivat kumarruksilla, jotka olivat enemmän tai vähemmin kunkin
luonnetta ilmoittavaiset -- apteekkari kumarsi kaikkein syvimmille,
seppä puolestaan vähimmin kursailevasti. Luultavasti hän tiesi arvonsa
taisteluun kelpaavana miehenä, milloin tarvis tuli. Kaikille yhteisesti
lausuttuihin tervehdyksiin pormestari vastasi.
"Ritari Patrik Charteris, meidän jalo herra ylituomarimme", lausui hän
yksivakaisesti; "jos asiana meillä vaan olis ollut saada nauttia
vieraanvaroja, joita meille monta kertaa on suotu tässä kartanossa,
niin olisi meillä ollut sen verran sivistystä, että olisimme odottaneet
teidän kutsujanne, korkea herra, niinkuin ennenkin. Ja mitä haukalla
metsästämiseen tulee, on meillä jo ollut kyllin sitä laatua täksi
aamuksi. Sillä uhkarohkea veitikka, joka lennätteli haukkaansa
aivan vähän matkaa täältä kankaalla, syöksi hevosen selästä maahan tään
meidän kunnioitettavan ystävämme Olivier Lakintekijän eli Proudfuten --
siksi häntä muutamat nimittelevät -- ja pieksi häntä, ainoasti siitä
syystä kun hän teidän puolestanne, korkea herra, niin kuin myös
Perth'in kaupungin puolesta tiedusteli, kuka ja mitä miehiä tuo rohkea
oli, joka semmoista uskalsi tehdä".
"Ja mitä hän sitten sanoi itsestään?" virkkoi ylituomari. "Pyhä
Johannes auttakoon! Kylläpä minä opetan häntä minun metsästysmailleni
puuttumaan!"
"Jos sallitte minun kertoa, korkea herra", virkkoi lakintekijä, "niin
hän käytti yhtä tapaturmaani hyväkseen. Mutta minä hyppäsin sitten
jälleen hevosen selkään ja pistin menemään hänen jälkeensä aika miehen
lailla. Hänen nimensä on Rikard Pirulainen".
"Mitä, veikkonen? Se samainenko, josta niin monta laulua ja viisua on
tehty?" sanoi ylituomari. "Ainapa minä kuitenkin tähän asti olen
luullut sen veitikan nimen olleen Robert".
"Ne mahtaa, luulen ma, ollakin eri miehiä, korkeasukuinen herra. Minä
kun vioitinkin nyt sitä roistoa pitennetyllä arvonimellä, sillä
todentodella hän nimitti itsensä vaan Pirun Rikardiksi, ja sanoi
olevansa Johnstonen sukua sekä samannimisen lordin seuralaisen. Mutta
minäpä ajoin hänet suohon ja voitin häneltä takaisin metsälaukkuni,
jonka hän oli anastanut, silloin kun se tapaturmio tapahtui".
Ritari Charteris oli vähän aikaa ääneti. -- "Olen ma kuullut", sanoi
hän sitten, "lordi Johnstonesta sekä hänen seuralaisistaan. Paljon
hyötyä ei ole siitä, kun niiden kanssa riitaan rupeaa. Seppä, sanoppas,
kuinka sinä kärsit tuota?"
"Henk'risti, Patrik ritari, sen tein, koska minua parempi mies minua
kielsi apuun menemästä".
"No niin, ja koska sinä sitä maltoit ristissä käsin katsella", sanoi
ylituomari, "en tiedä, miksi minun senvuoksi pitäisi lähteä liikkeelle,
varsinkin koska mestari Proudfute, vaikka hänelle ensin pieni tapaturma
tapahtui, sitten, niinkuin hän itse tässä kertoi, pelasti kaupungin
kunnian sekä omansa. -- Mutta tässähän vihdoin viimein tuodaankin
viinit! -- Kaada nyt näille hyville ystävilleni ja vierailleni, niin
että viini vuotaa pikarien reunan yli. -- Juokaamme nyt kaupunkimme
suojeluspyhän, St. Johanneksen malja, ja terve teille kaikille, minun
kunnon ystäväni! Ja nyt käykää istumaan ja haukatkaa palanen, sillä
aurinko on jo noussut korkealle, ja siitä jo mahtaa olla pitkä aika,
kun te, ahkerat miehet, söitte einepalanne".
"Ennen kuin rupeamme ruokaan käsiksi, herra ylituomari", lausui
pormestari, "sallikaa meidän tuoda ilmi kiirutta vaativa syy meidän
tuloomme, sillä sitähän emme vielä ole sanallakaan maininneet".
"Ei, hyvä pormestari, olkaa niin hyvä", virkkoi ylituomari, "jättäkää
se siksi kun olette syöneet. Se on varmaan taas joku valitus
aatelisherrojen huovi- ja seuralais-hulivileistä, jotka ovat olleet
koppisilla keskellä kaupungin katuja, tai joku muu senkaltainen tärkeä
asia, eikö niin?"
"Ei, korkeasukuinen herra", lausui Craigdallie rohkeasti ja lujasti.
"Tällä kertaa me valitamme huovien herroista, senvuoksi kun ne
leikkikopiksensa ovat ottaneet meidän perheittemme kunnian, ja yhtä
vähän kursastelleet, väkisin tunkiessaan meidän tyttäriemme
makuukammareihin kuin jos olisivat olleet jonkun Pariisin porttohuoneen
edessä. Joukkio ympärikuljeksivia yöjalkalaisia -- hovilaisiksi ja
korkeasäätyisiksi herroiksi on meillä hyvinkin paljon syytä luulla
heitä -- on viime yönä yrittänyt tikapuitten avulla tunkeuta Simo
Hanskurin ikkunoista sisään. He rupesivat tekemään vastarintaa
paljastetuilla miekoilla, koska Heikki Seppä sattui sinne heitä
häiritsemään, ja tappelivat, siksi kun apuun nousseet porvarit heidät
karkoittivat".
"Mitä", sanoi ritari Patrik, laskien pöydälle takaisin maljan, jota hän
par'aikaa kohotti huulilleen. "Henk'risti! Saattakaa se asia
todistetuksi, niin -- sen vannon esi-isäni Tuomas de Longuevillen
sielun kautta, -- hankin teille oikeutta kaikella voimallani, vaikka
maksaiskin se minulle maani ja henkeni! -- Kuka tässä on todistajana?
-- Simo Hanskuri, teitä pidetään rehellisenä ja viisaana miehenä, --
voittekos te puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa tätä asiaa todeksi?"
"Korkeasukuinen herra", vastasi Simo, "uskokaa minua, ett'en mielelläni
nosta kannetta tästä arkaluontoisesta asiasta. Vahinkoa ei ole tullut
muille paitsi itse rauhanrikkojille. Minä pelkään, että ainoasti suuri
mahtavuus on voinut antaa heille rohkeutta tämmöiseen hävyttömään
laittomuuteen. Mutta onpa kuulunut semmoisia selityksiä, että
luopumisella kanteestani muka myönnän, tyttäreni odotelleen noita
vieraita tuleviksi -- ja se on suora valhe. Sentähden, korkeasukuinen
herra, kerron nyt teille mitä siellä tapahtui, sen verran kuin minä
tiedän, ja jätän kaikki siitä seuraavat toimet teidän viisautenne
määrättäväksi". Tämän jälkeen hän kaikkia haaroja myöten kertoi mitä
päällekarkauksesta itse oli nähnyt.
Ritari Patrik Charteris kuulteli suurella tarkkuudella ja varsinkin
näkyi vangiksi otetun miehen poispääsö herättävän hänen huomiotansa.
"Kummapa on", sanoi hän, "ettette te osanneet pitää häntä kiinni, kun
kerran olitte saaneet. Ettekö edes katsoneet häntä silmiin, että
olisitte tunteneet?"
"Minulla oli vaan lyhtyni valaistuksena, korkeasukuinen herra
ylituomari; ja mitä poispäästämiseen tulee, niin olin yksin", lisäsi
hanskuri, "ja olen vanha mies. Mutta yhtähyvin olisin jaksanut pitää
hänet kiinni, jos ei samassa olisi kuulunut minun tyttäreni huuto
ylikerrasta. Ja ennen kun sieltä kerkesin tulla takaisin, oli se mies
päässyt karkuun puutarhan kautta".
"No, seppä", virkkoi nyt Patrik ritari; "kerropas nyt sinä, rehellisenä
miehenä ja kunnon soturina, mitä asiasta tiedät".
Seppä ainaisella suoralla tavallansa kertoi koko seikan lyhyesti, mutta
selvästi.
Kunnon Proudfute, jonka nyt tuli vuoro, aloitti kertomuksensa
mahtavammalla näöllä, suuremmilla sanoilla. "Mitä koskee tuota meidän
kaupungissa tapahtunutta kauhistuttavaa ja kummastuttavaa meteliä, en
tosin voi, niinkuin Heikki Seppä, sanoa nähneeni sitä ensimmäisestä
alusta alkain. Mutta ei kukan voi kieltää, että minä näillä silmilläni
näin enimmän osan loppupuolesta, ja varsinkin että minä toin esiin sen
todistuskappaleen, josta on oleva suurin apu niitä roistoja syyhyn
saattaessa".
"Ja mikä kappale se on, veikkonen?" kysyi ritari Patrik Charteris. "Älä
kuluta aikaa nuhjustelemalla ja siitä loruelemalla! Mikä kappale se
on?"
"Olen tuonut teille, korkeasukuinen herra nähtäväksi, mitä yksi niistä
roistoista jätti jälkeensä", jatkoi pikku mies. "Kunniani ja
rehellisyyden tähden täytyy minun tosin tunnustaa, etten minä tätä
voitonmerkkiä ole itse saavuttanut miekan terällä; vaan sitä kunniaa
toki kehun omakseni, että minä sen korjasin talteen sillä
neuvokkaisuudella, joka on harvalle miehelle suotu, silloin kun
tulisoihdut liehuu ja miekat kalisee. Minä sen korjasin talteen,
korkeasukuinen herra, ja tässä se nyt on".
Näin sanoen hän yllämainitusta metsälaukustansa veti esiin koukistuneen
käden, joka oli löytynyt tappelutanterelta.
"Ohhoh, lakintekijä", virkkoi ylituomari, "kylläpä, sen takaan, on
sinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun
se on rungosta poishakattu. -- Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti
koperoit metsälaukkuas?"
"Olisihan siinä pitänyt olla -- olihan siinä -- sormus, korkeasukuinen
herra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin;
minä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei
huolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä
kiinni -- sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta
muistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun
oikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan
ja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan".
"Me kaikki tulemme sinua saattamaan", sanoi ritari Charteris,
"sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät
naapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua
huolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini
mitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun
esim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun
paronien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e.
Mutta -- sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! -- te ette
saa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä
asiassa. -- Tämä käsi", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen,
"ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen
näytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos
heissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä
tuntematta ja pois vaatimatta. -- Kuules, Gerhard -- käske että
kymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään
rautavaruksineen, peitsineen -- Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy,
niinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla
toisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin
ahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?"
Porvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa
vaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. "Minä
takaan", sanoi tämä, "että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen
kuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin
kuluttua".
"Hyvä on", virkkoi ylituomari; "ja hädän tullen tuon minä puolestani
teidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin
saan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!"