Tää riita kerran vertä vuodattaa.
Henrit IV, ensimm. osa.
Kokoonkutsuttu porvarikokous oli nyt tullut yhteen yöllisestä
päällekarkauksesta keskustelemaan. Simo Hanskurin työtupa oli nyt
täpötäynnä sangen suurenarvoisia miehiä, joista muutamilla oli musta
samettitakki yllään, kultavitjat kaulassa. Tässä nähtiin näet kaupungin
vanhimmat; olipa vaivaishoitokunnan jäseniä ja pormestareitakin tässä
kunnioitettavassa seurassa. Kaikki otsat olivat harmin ja huolen
rypyissä, ja he puhelivat keskenään pikemmin kuiskuttamalla kuin
ääneensä. Enimmin toimessaan kaikista häärieli keskellä joukkoa sepän
pieni kerskaileva apulainen yöllisessä kahakassa, Olivier Proudfute
nimeltään ja lakintekijä ammatiltaan. Hän oli aivan tiiran kaltainen,
joka kaikkein kiivaimmin lentää liehuttelee, kiljuu ja pitää melua
myrskysään noustessa, vaikka semmoiselle linnulle luulisi olevan
parasta, jos se pakenisi pesähänsä ja pysyisi alallaan siksi kun myrsky
on asettunut.
Oli se miten oli, mutta Proudfute mestari vaan hääri keskellä joukkoa,
pidellen milloin yhtä, milloin toista kiinni napista -- kallistellen
korvansa likelle milloin yhden, milloin toisen korvaan. Hän sulki
syliinsä ne, jotka olivat lyhyenlännät niinkuin hän itse, siksi että
hän heille sitä likemmällä ja salaisemmalla tavalla saisi kuiskuttaa
mietteitänsä -- hän nousi varpailleen, kannattaen itseänsä puhutellun
nutunkauluksesta kiinnipitämällä, siksi että saisi pitkillekin miehille
antaa yhtä paljon osaa tiedoistaan. Hän oli mielestään ikään kuin yksi
tapauksen sankareista, ylpeillen siitä että hän omin silmin oli kaikki
nähnyt ja siis paremmin kuin muut tiesi asian haarat; ja noihin
todellisiin tietoihinsa kähäkästä hän hyvin mielellään pisteli hiukan
omiakin lisäksi. Eipä juuri kuitenkaan voi sanoa hänen tiedon-antojensa
olleen erinomaisesti huvittavia eikä tärkeitä, sillä pää-asiallisesti
vaan kuului hänen suustansa tämmöisiä vakuutuksia:
"Se on kaikki totta, Pyhä Johannes auttakoon! Minä itse olin siellä ja
näin sen omin silmin -- minä kaikkein ensiksi juoksin siihen meluun. Ja
jos en olisi minä ollut siellä sekä vielä toinen vankka mies, joka
melkein yhtä kiiruusti joutui sinne, niin he olisivat murtaneet Simo
Hanskurin talon auki, leikanneet häneltä kaulan poikki ja vieneet hänen
tyttärensä pois Vuoristoon. -- Se on kovin ilkeä teko -- semmoista ei
saisi kärsiä, naapuri Crookshank -- semmoista ei pitäisi sallia,
naapuri Glass -- semmoista emme me voi jättää rankaisematta, naapurit
Balneaves, Rollock ja Christeson. Se oli kuitenkin onni, että minä ja
se toinen vankka mies jouduimme sinne -- eikö niin, hyvä naapuri ja
kunnioitettava pormestari Craigdallie?"
Näitä tässä kerrottuja lauseita hääriväinen lakintekijämme jakoi
useampiin korviin. Pormestari Craigdallie, lihava killa-veli, se sama,
joka yöllä oli ehdoittanut porvari-kokouksen lykkäämistä tähän aikaan
ja paikkaan -- paksu, mahakas, pulskea mies, tempasi nuttunsa irti
tuosta loruelijasta juuri yhtä vähällä kursaamisella kuin suuri hevonen
pudistaa pois hävyttömän kärpäsen, joka jo kymmenen minuutin ajan on
rasittanut. "Hiljaa, hyvät naapurit!" sanoi hän. "Tuossa juuri tulee
Simo Hanskuri, jossa ei kukaan vielä ole koskaan havainnut valhetta.
Kuulkaamme hänen omasta suustansa mitä pahaa hänelle on tehty".
Simo, kun häntä näin oli kehoitettu seikkansa kertomaan, teki sen
silminnähtävällä hämillisyydellä, selittäen sen siten että muka ei
olisi suonut kaupungille hänen tähtensä nousevan verivihaa kenenkään
kanssa. Koko asia, jos hän voi niin sanoa, oli vaan ollut tuommoista
nuorten hoviherrain maskeraattia ja hulivilin-leikkiä. -- Ja pahin
seuraus, mikä siitä voi tulla, oli se, että hän aikoi panna rautakankia
tyttärensä ikkuna-luukun vahvistukseksi, toisen samallaisen kepposen
estämiseksi.
"No, mutta jos se vaan oli maskeraattia eli naamusleikkiä", lausui
Craigdallie, "sittenhän meidän naapurimme, Wynd'in Heikki, teki vallan
pahoin, kun tuommoisen viattoman leikin tähden katkasi yhdeltä
herroista käden poikki, kaupungillemme mahtais tulla suuri sakko
maksettavaksi, jos emme sitä käden silpoojaa pane kiinni."
"Pyhä Maaria varjelkoon!" vastasi hanskuri. "Jos te tietäisitte mitä
minä tiedän, teitä peloittaisi tähän asiaan koskea, yhtä paljon kuin
jos se olisi kuumaa rautaa. Mutta koska te nyt välttämättömästi
tahdotte pistää hyppysenne tuleen, niin minun täytyy puhua totuus ilmi.
Ja tuli siitä, mikä tuli, täytyy minun sanoa, että tässä asiassa olisi
mahtanut käydä vallan pahoin minulle sekä minun omaisilleni, ellei
Heikki Seppä, jonka te kaikki hyvin tunnette, olisi niin onnellisella
hetkellä tullut avuksi."
"Eipä ollut minunkaan apuni poissa", pisti Olivier Proudfute väliin,
"minä kyllä en voi kehua olevani yhtä hyvä miekkamies kuin naapurimme,
Heikki Seppä. -- Näittehän te minutkin, naapuri Hanskuri, kohta kahakan
alussa?"
"Sinut näin kahakan loputtua, naapuri", vastasi hanskuri
kuivakiskoisesti.
"Niin oikein, niin oikein -- enhän muistanut, että te olitte sisässä,
talossanne, sillä aikaa kun ulkona läimäyteltiin, ettekä siis voineet
nähdä, kutka ne sivaltajat oli."
"Vaiti, naapuri Proudfute, ole niin hyvä, vaikene jo", virkkoi
Craigdallie, jota kunnon oltermannin inkuminen nähtävästi jo väsytti.
"Siinä näkyy olevan joku salaisuus", sanoi pormestari; "mutta
luullakseni minä sen arvaan. Meidän ystävämme Simo on, niinkuin kaikki
tietävät, rauhan mies, joka mielummin pysyy alallaan ja kärsii
vääryyttä, kuin että joku ystävä taikka naapurikin, hänelle korvausta
vaatiessaan, joutuisi vaaran alttiiksi. Heikki Seppä, sinä, joka aina
olet saapuvilla, milloin kaupunkimme puolustajia tarvitsee, sano nyt
mitä _sinä_ asiasta tiedät."
Seppä kertoi tapauksen samalla tavalla, jolla se jo on tullut tässä
kerrotuksi, ja kaikkiin aina sekaantuvainen lakintekijä pisti taas
väliin: "Ja näithän minutkin siinä kahakassa, kunnon seppä, tottahan
näit minutkin?"
"Enpä juuri nähnyt, totta tosiaan, naapuri kulta", vastasi Heikki;
"vaan sinä olet, näet sinä, pikkarainen mies ja saattaa kyllä olla
etten sattunut sinua keksimään."
Tämä vastaus nosti aika naurun Olivier'istä ja tämä itsekin nauroi
kanssa, mutta lisäsi itsepäisesti: "Olinpa kuitenkin etumaisia miehiä,
kun avuksi riennettiin."
"No, mutta missäs sinä sitten piilit siellä, naapuri?" kysyi seppä.
"Sillä minä sinua en nähnyt, vaikka olisin mielelläni maksanut
parhaitten minun alaisimeltani lähteneitten rautavarusten hinnan siitä,
jos olisin saanut nähdä sinun kaltaisesi vankan miehen rinnallani."
"Enpä ollut kovin kaukana kuitenkaan, kunnon seppä veikkoseni; sillä
aikaa kun sinä siinä lyödä kalkahduttelit ikään kuin alaisimes olisi
ollut edessäsi, torjuelin minä päältäsi niitä läimäyksiä, joilla yksi
osa roistoista sinua takaa tavoitteli; ja siksi et sinä voinutkaan
nähdä minua siinä selkäsi takana."
"Olen ma kuullut puhuttavan yhdestä vanhan ajan sepästä, jolla vaan oli
yksi silmä", virkkoi Heikki. "Minulla niitä tosin on kaksi, mutta ne
molemmat edessä, niin etten tietysti voinut nähdä mitä sinä takanani
toimittelit, naapuri."
"Totinen tosi on kaikissa tapauksissa," jatkoi mestari Olivier yhä,
"että minä kanssa olin siellä ja minä nyt myös annan kertomukseni
asioista tälle meidän pormestarillemme, sillä seppä ja minä me olimme
siinä etumaisia miehiä."
"Ei sitä tarvitse tätä nykyä", kielsi pormestari, viitaten mestari
Proudfutea vaiti olemaan. "Simo Hanskurin ja Heikki Sepän sanoissa
olisi riittävä todistus vähemminkin todennäköiselle asialle. -- Ja nyt,
kunnon mestarit, lausukaa ajatuksenne, mitä tulee tehdä! Tässä ovat
kaikki kaupunkimme oikeudet tulleet häväistyiksi ja rikotuiksi,
epäilemättä, niinkuin kyllä arvaatte, jonkun mahtavan miehen kautta,
sillä kukaan muu ei olisi uskaltanut meitä niin suututtaa. Hyvät
miehet, kipeältä tuntuu lihalle ja verelle kärsiä tämmöistä. Laki on
tosin määrännyt meille halvemman arvon kuin kuninkaille ja
aatelismiehille, mutta järjetöntä se olisi, jos he luulisivat saavansa
murtaa auki meidän huoneemme ja häväistä meidän vaimoväkemme kunniaa
ilman kostoa."
"Sitä emme voi kärsiä!" huusivat kaikki porvarit yhtä suutansa.
Mutta nyt Simo Hanskuri puuttui puheesen sangen pelollisen ja
huolellisen näköisenä. "Minä toivon yhä vielä, ettei asia ollut niin
pahoin tarkoitettu kuin mitä meistä näytti, kunnon naapurit; ja minä
puolestani vallan mielelläni soisin matalalle majalleni tulleen
säikähdyksen ja häiriön anteeksi, jos vaan sillä voisin estää, että
meidän kaunis kaupunkimme minun tähteni joutuisi vaaraan. Olkaa hyvät
ja ajatelkaa kutka tulisivat tässä asiassa tuomareiksi, keitten tulisi
tutkia tämä asia ja meille suoda tai meiltä kieltää hyvitystä. Minä nyt
puhun tässä naapurein ja ystäväin kesken, ja siksi puhun suoraan.
Kuninkaamme -- Jumala häntä siunatkoon! -- on niin kipeä ruumiinsa ja
sielunsa puolesta, että hän on käskevä meitä kääntymään jonkun hänellä
neuvon-antajana olevan suuren herran puoleen -- kuka sitten par'-aikaa
sattunee olemaan hänen ylimmässä suosiossaan. Kenties hän käskee meitä
kääntymään veljensä Albanyn herttuan puoleen, joka vaan on käyttävä
meidän oikeudenpyyntömme keinoksi, millä meiltä voi rahoja kiskoa."
"Me emme huoli Albanyn herttuaa tuomariksemme", huusivat kokoutuneet
taas yhtä yksimielisesti.
"Tai kenties kuningas antaa asian Rothsayn herttuan huostaan", jatkoi
Simo; "ja se iloinen nuori prinssi on vaan katsova meille tehdyn
väkivallan kelpo aineeksi, josta hänen lystit kumppalinsa voivat laskea
pilapuheita ja hänen harppumiehensä sepittää lauluja."
"Ei puhettakaan Rothsayn herttuasta! Hän on liian suuri ollakseen
meidän tuomarimme", huusivat taas porvarit.
Simo, jonka sydän rohkaistui, kun hän näki lähenevänsä sitä paikkaa,
mihin hän pyrki, nyt jatkoi, yhtähyvin vaan kuiskaamalla mainiten tuota
pelättyä nimeä: "Tahtoisitteko sitten mielummin olla tekemisissä Mustan
Douglas'in kanssa?"
Silmänräpäyksen aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Kaikki katselivat
toinen toisehensa pelästynein kasvoin, vaalennein huulin. Seppä lausui
rohkeasti ja lujalla äänellä ilmi ne tunteet, jotka kaikissa sydämissä
liikkuivat, vaikkei kukaan muu ollut rohjennut niitä sanoiksi nimetä:
"Musta Douglasko tuomitsemaan porvarin ja aatelismiehen väliä --
kukapaties hyvinkin korkean aatelisherran, sen verran kuin voin tietää
ja arvata? -- Suodumpi sitten olis vaikka itse Musta Paholainen
helvetistä! Hullu te olette, Simo isä, kun näin hurjan ehdoituksen edes
esiin tuotte."
Taas kului hetkinen äänettömyydessä, koska kaikki olivat peloissa ja
kahden vaiheilla. Tästä äänettömyydestä viimein pormestari Craigdallie
luopui luoden paljoa merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Sinä turvaat
lujasti vahvaan rintahaarniskaasi, seppä veikkoseni, muuten et puhuisi
näin uhkarohkeasti."
"Minä turvaan kelpo sydämeeni, joka sykkii tään haarniskan alla, oli
sen vahvuus miten lienee, pormestari", virkkoi peloton Heikki; "ja
vaikken minä ole suuri puhuja, ei kuitenkaan kukaan noista suurista
herroista, kuka hyvänsä se lieneekin, saa minun suutani tukituksi."
"Käy vahvassa haarniskassa, kunnon Heikki, taikka älä puhu näin
kovaan", kertasi taas pormestari painavalla äänellä. "Täällä on
kaupungissa rajaisia, joilla on Verinen Sydän[16] merkkinä olkapäässä.
-- Mutta kaikesta siitä ei ole meille neuvoa. Mitä meidän nyt tulee
tehdä?"
"Lyhyt neuvo, paras neuvo", vastasi seppä. "Menkäämme ylituomarimme luo
ja pyytäkäämme häneltä puolustusta ja apua."
Suostumus-huuto lensi koko joukon ympäri, ja Olivier Proudfute
huudahti: "Tätä samaahan minäkin olen tässä sanellut koko puolen
tuntia, vaikkei kukaan teistä ole huolinut kuullella puhettani.
Menkäämme ylituomarimme luokse, sanoin minä. Hän on aatelisherra itse
ja hänen velvollisuutensa on välittää meidän kaupunkimme sekä aatelin
välillä kaikissa asioissa."
"Vait, naapurit, vait -- varokaa mitä teette tai puhutte", virkkoi nyt
laiha ronkale, jonka pieni ruumis näytti vielä pienemmältä, vielä
haamunkaltaisemmalta, sen kautta että hän pyysi teeskellä itsensä niin
erinomaisen nöyräksi tai, käyttääksemme hänen omia sanojansa -- laittaa
itsensä vielä halvemmaksi ja mitättömämmäksi kuin miksi luonto hänet jo
oli luonut.
"Älkää pahaksi panko", sanoi hän, "minä vaan olen halpa apteekkari.
Kuitenkin olen saanut kasvatukseni Pariisissa ja oppinut siellä
_artes humanas_ (yleisinhimilliset tieteet) sekä _cursum medendi_
(lääkärintaidon) yhtä hyvin kuin moni, joka kehuu itseänsä oppineeksi
lääkäriksi. Luullakseni ymmärrän minä tämänkin haavan luonteen ja olisi
se mielestäni paraiten parannettava pehmittävillä voiteilla. Tässä on
meidän ystävämme Simo Hanskuri, joka, niinkuin te kaikki tiedätte, on
kunnian mies. Luuletteko te ettei hän olisi meistä kaikista kiivain
ankariin keinoihin, koska tää asia niin likeisesti koskee hänen
perheensä kunniaa? Ja koska hän luopuu pois kanteestaan noita samoja
melunnostajoita vastaan, niin arvelkaa, eiköhän hänellä mahda olla joku
hyvä syy, jota ei hän uskalla virkkaa, tämän asian jättämiseen
siksensä. Ei ole minun asiani sormin koskea tähän kipeään paikkaan;
mutta, surkea kyllä, tiedämme kaikki hyvin, että nuoret tytöt ovat,
niinkuin sanoisin, kevykäistä ainetta. Ajatelkaamme nyt, että joku
kelpo tyttö -- kaikessa viattomuudessa tietysti -- on jättänyt
ikkunansa telkeämättä St. Valentinin päivän aamuna, siksi että joku
jalo kavaljeeri -- kaikessa kunniallisuudessa arvattavasti -- voisi
tulla hänen Valentini-kumppalikseen ensivuodeksi. Ja ajatelkaamme että
se kavaljeeri siitä tavattaisiin, eikö ole luultava että tyttönen
silloin kiljahtaa, ikään kuin nuoren herran tulo olisi ollut hänelle
arvaamaton; ja -- ja -- jos sotkemme sen kaiken kokoon yhteen huhmareen
ja punnitsemme asian, niin tokko se lienee semmoinen seikka, että sen
vuoksi tarvitsis meidän kaupungillemme nostaa vihaa?"
Apteekkari lausui mielipiteensä mielistelevällä tavalla; mutta hän
kukistui vielä tavallistansa pienemmäksi, kun hän näki veren punaavan
vanhan Simo Hanskurin poskia, ja kulmakarvoja myöten tulistuttavan
pelätyn sepän kasvoja. Jälkimmäinen astui likemmäksi, loi ankaran
katseen säikähtyvään apteekkariin, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:
"Sinä kävelevä luuranko! Sinä ahdashenkinen apteekkipurkki! Sinä
virallinen myrkyn syöttäjä. Jos arvelisin Hanskurin Katrin hyvän
maineen voivan kymmennes-minuutinkaan ajaksi tahrautua sinun halvan
hengähdykses kautta, niin kyllä minä survoisin sinut mäsäksi, sinä
puoskari, sinun omassa huhmaressas, ja sotkisin sinun kurjan raatosi
kanssa yhteen tulikivenjauhoja, ainoan todellisen lääkkeen, mitä
sinulla on puodissas, ja näin laittaisin voidetta rupisille koirille!"
"Seis, poikaseni, seis!" huusi hanskuri käskevällä äänellä. "Ei
kelläkään, paitsi minulla, ole sananvaltaa tässä asiassa. --
Kunnioitettava pormestari Craigdallie, koska minun kärsivällisyyteni on
tällä tavoin tullut selitetyksi, niin olen suostuvainen siihen, että
tätä seikkaa tutkitaan pohjaa myöten. Ja vaikka loppu-päätös mahtanee
näyttää, että me olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme pysyneet
alallamme, niin se on samassa myös todistava, ettei minun Katrini
omalla kevytmielisyydellään tai hupsuudellaan ole antanut syytä tähän
suureen häväistykseen."
Pormestari myöskin kävi väliin. "Heikki naapuri", lausui hän, "me
tulimme tänne neuvoittelemaan, emme riitelemään. Minäkin olen yksi
tämän kauniin kaupungin hallitsijoita, ja semmoisena käsken sinua
luopumaan kaikesta äkämielestä ja vihasta, mitä sinulla voi olla tätä
mestari apteekkari Dwining'iä vastaan."
"Hän on liian halpa olento, pormestari", sanoi siihen Heikki: "että
minun mielessäni voisi olla pysyväistä vihaa häntä vastaan -- eihän mun
olisi tarvis muuta kuin yksi kerta sivaltaa suurella vasarallani, niin
menisi jo hän puoteineen, päivineen mäsäksi!"
"Vaiti sitten ja kuule minua", virkkoi pormestari. "Me kaikki uskomme
Perth'in Kaunottaren kunniaan yhtä lujasti kuin autuaan Pyhän Neitsyeen
kunniaan." Näin sanoen hän hartaasti risti silmiään. "Mutta puhuaksemme
taas kääntymisestä ylituomarin puoleen, oletteko te kaikki yksimieliset
siinä, naapurit, että tämä seikka on annettava meidän ylituomarimme
käsiin, koska syypää, niinkuin lienee syytä pelätä, on joku mahtava
aatelisherra?"
"Koska ylituomari itsekin on aatelissukua", tokaisi itikan-äänellään
apteekkari, joka pormestarin välityksen perästä nyt johonkin määrään
oli tointunut säikähdyksestään -- "vaikken minä suinkaan, sen Jumala
nähköön, tahdo puhua mitään pahaa mainitusta kunnioitettavasta
herrasta, jonka esi-isät monta monituista vuotta ovat olleet samassa
virassa kuin hän tätä nykyä -- --"
"Perth'in kaupungin vapaan vaalin kautta", lausui seppä, keskeyttäen
häntä syvällä, mahtavalla äänellänsä.
"Aivan niin, tietysti", myönsi hämille joutunut puhuja, "porvarein
kautta. Kuinkas muuten? -- mutta, seppä veikkoseni, älä minua keskeytä.
Minä nyt puhun arvoisalle pormestarillemme, Craigdallielle, halvan
ymmärrykseni mukaan. Ja minä sanon, että, olkoon asia niin tai näin,
tää ritari Patrik Charteris on aatelis-sukua, ja sananlasku sanoo,
ettei varis varikselta silmää puhkaise. Hän kyllä saattaa hyvin pitää
puoltamme, kun ollaan riidassa Vuorelaisten kanssa, ja hän saattaa
heitä vastaan täyttää tuomarin ja kaupungin-päällikön velvollisuudet.
Mutta tokiko hän, joka itse käy silkissä, ruvenne puolustamaan meitä
yhtä hyvin tikattuja nuttuja ja kullankirjailtua verkaa kuin
ruudullisia tartan-hameita[17] ja Irlannin sarkaa vastaan, se on hiukan
epäiltävä. Totelkaa nyt yksinkertaisen miehen neuvoa. Me olemme saaneet
Kaunottaremme pelastetuksi, josta minä en koskaan aikonut puhua pahaa,
niinkuin en tosiaan tiedäkään hänestä mitään pahaa. He ovat kadottaneet
vähintänsä yhden miehen käden, kiitos olkoon siitä Heikki Sepälle -- --
"Ja minulle", lisäsi tuo pieni, suurisuinen lakintekijä.
"Ja Olivier Proudfutelle niinkuin hän itse sanoo", jatkoi apteekkari,
joka oli valmis myöntämään kunnianloistoa kelle hyvänsä, kunhan vaan ei
hänen tarvinnut itse astua sinne vievää vaarallista polkua. "Koska,
sanon ma, he ovat jättäneet tänne yhden käden pantiksi, he eivät enään
ikinä tule takaisin tälle Curfew-kadulle, niin, minun yksinkertaisen
ymmärrykseni mukaan, olisi paras, jos vaan kiittäisimme tätä meidän
vankkaa naapuriamme tässä ja sitten emme enää hiiskuisi mitään koko
asiasta, jättäen sen unohtumaan. Sillä meidän kaupungillahan siitä nyt
kuitenkin on tullut kunniaa ja noille helvetin tulen korvennettaville
vaan vahinkoa."
Tämä rauhan-neuvo vaikutti useempiin porvareista, jotka alkoivat
nyykähdytellä päätänsä ja luoda erin-omaisen viisaita silmäyksiä
kärsivällisyyden puolustajaan. Simo Hanskurikin, huolimatta apteekkarin
taannoisista loukkaavista puheista, myös näkyi taipuvan samaan mieleen.
Mutta ei niin Heikki Seppä, joka, kun näki neuvoittelun näin kesken
pysähtyvän, jatkoi puheen suorilla sanoilla niinkuin ainakin.
"Minä en ole vanhimpia enkä rikkaampia teidän joukossanne, naapurit,
enkä sitä liioin surekaan. Kyllähän vuosia vielä karttuu, jos vaan
jaksaa elää niin että ne saa nähdä. Ja on minussa yhtä hyvä mies kuin
muissakin hankkimaan itselleni rahaa ahjoni hehkulla sekä palkeitteni
lietsomisella, ja samoin myös on minussa mies niitä taas kuluttamaan.
Mutta ei kenenkään miehen silmät ole nähneet minun nurkassa
nuhjaelevan, jos meidän kauniille kaupungillemme vääryyttä on
tapahtunut sanoilla tai teoilla, jos vaan sitä väärää on ollut
mahdollista miehen kielellä tai miehen kädellä jälleen oikaista. Enkä
nyt aio tätä vääryyttä ristissä käsin märehtiä, jos se voin estää.
Kyllä minä yksinkin menen ylituomarin puheille, jos ei kukaan lähde
minun kanssani. Hän on ritari, se on tosi, ja aatelisherra vapaata,
oikeata sukua, niinkuin me kaikki tiedämme, sukua, jonka alkujuuri on
Wallacen ajoista, jolloin hänen isän-isänsä isä Wallacen määräyksestä
tuli meidän alipäälliköksemme. Mutta vaikka hän olisikin paras-sukuinen
aatelisherra koko maassa, niin kuin samassa myös on Perth'in kaupungin
ylituomari, ja hänen täytyy siis oman kunniansa tähden suojella
kaupunkimme etuuksia ja vapauksia. Ja minä tiedänkin että hän niin on
tekevä -- minä kerta tein hänelle teräshaarniskan ja minun mieleni on,
että sydän, jonka suojaksi se oli aiottu, on kelpo laatua."
"Tietysti", sanoi pormestari Craigdallie, "ei maksaisi vaivaakaan
lähteä hoviin, jos emme saisi ritari Patrik Charteris'iä puolestamme
puhujaksi. Meille olisi kohta se vastaus valmis: 'Menkää ylituomarinne
puheille, te poroporvarit!' Jos te siis, hyvät naapurit, tahdotte
suostua minun ehdoitukseeni, niin minä ja meidän apteekkarimme Dwining
lähdemme kohta Kinfauns'iin, vieden kanssamme Simo Hanskurin, meidän
seppä-veitikkamme sekä uljaan Olivier Proudfuten vieraiksi miehiksi, ja
puhuttelemme herra Patrik Charteris'iä meidän kaupunkimme nimessä."
"Ei", vastusti rauhallinen lääkkeenkeittäjä, "jättäkää minut kotiin,
olkaa niin hyvät. Ei minussa ole sitä rohkeutta, että voisin avata
suuni miekkavyöllisen ritarin kuullen!"
"Ei siitä lukua, naapuri, sinun pitää tulla kanssamme", virkkoi
pormestari Craigdallie. "Kaupunkilaiset sanovat minua aika tuittupääksi
kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi -- Simo Hanskuri on liian
likeinen, koska väkivalta hänelle tehtiin -- seppä, niinkuin kaikki
tiedämme, rikkoo miekallaan useampia haarniskoita kuin mitä hän
vasarallaan kokoontakoo -- ja meidän naapurimme Proudfute, joka,
kuulkaa vaan hänen omaa vakuutustansa, aina on muassa jokaisen
Perth'issä nousevan tappelun alussa sekä lopussa, on tietysti teon
miehiä. Mutta meillä pitää olla kumminkin yksi rauhan ja hiljaisuuden
puolustaja joukossamme; ja sinun, apteekkari, tulee olla se mies.
Matkaan nyt, hyvät ystävät, varustakaa nyt saappaat ja satulat, hatut
ja hevoset, kuulkaa se -- ja tulkaamme yhteen Itäportille -- se on, jos
te, naapurit, suostutte antamaan tämän asian meidän haltuhumme."
"Ei voi olla parempaa neuvoa, ja me siihen kaikki suostumme", sanoivat
porvarit. "Jos ylituomari, niinkuin meidän kauniilla kaupungillamme on
oikeus vaatia, rupeaa puolellemme, niin me voimme painiskella vaikka
paraankin kanssa heistä kaikista."
"Hyvä sitten, naapurit", päätti pormestari; "niinkuin sanottu, niin
tulee tehdyksi. Noin tähän aikaan olin muuten kutsunut koko
porvarikokouksen yhteen, enkä liioin epäile että", hän katsahti joukon
ympäri, "koska niin moni teistä, täällä läsnä-ollen, on päättänyt
lähettää meidät ylituomarin puheille, myös muutkin samaan päätökseen
yhtyvät. Ja sentähden, hyvät naapurini ja tämän kauniin Perth'in
kaupungin kunnon porvarit -- nyt saappaat ja satulat, niinkuin jo
taannoin sanoin, ja me yhdymme Itäportin kohdalla."
Yleinen suostumushuuto lopetti tämän, niin sanoakseni, kaupungin
salaneuvoskunnan kokouksen, ja kaikki hajosivat, kukin haaralleen.
Lähettiläät läksivät itseään matkaan valmistamaan, ja muut kotia,
maltittomasti jo odotteleville vaimoillensa sekä tyttärillensä
kertomaan, mihin neuvoihin oli ryhdytty, siksi että heidän kammarinsa
vasta saataisiin turvatuiksi ajattomalla ajalla sisääntunkevilta
kosijoilta.
Sill'-aikaa kun hevosia satuloittiin ja porvariskokous oli
keskustelemassa tai, oikeammin sanoen, lailliseen muotoon panemassa,
mitä heidän johtajansa jo olivat päättäneet, täytynee, selitykseksi
muutamille lukijoille, selvemmillä sanoilla kertoa seikkaa, joka jo
edellisessä keskustelussa on tullut sivumennen mainituksi.
Tapana oli siihen aikaan, jolloin mahtava aatelisto aina vastusteli,
usein rikkoi Skotlannin kuninkaallisten kaupunkien oikeuksia ja
etuuksia, että nämät kaupungit, jos mahdollista, eivät valinneet
tuomariaan kaupungissa asuvain ja tavallisia kaupungin hallintovirkoja
toimittavain kauppiasten, ammattilaisten tai muitten porvarein
joukosta, vaan pyysivät siihen korkeaan paikkaan jonkun lähestön
mahtavista vapaaherroista. Tämän tuli sitten puhua heidän puolestaan
hovissa, jos joku heidän yhteistä etuansa koskeva asia oli ajettava, ja
johtaa porvariväkeä tappeluissa, niin hyvin yleisessä sodassa kuin myös
yksityisissä taisteluissa, tuoden omatkin alustalaisensa heille avuksi.
Tätä suojaa ei kuitenkaan suotu aivan ilmaiseksi. Ylituomarit välistä
moitittavaan määrään käyttivät valtaansa omaksi edukseen ja hankkivat
itselleen kunnan yhteismaihin kuuluvia tiluksia ja taloja lahjaksi,
joten näin saatu turva tuli porvareille sangen kalliiksi.
Toiset taas tyytyivät siihen, että saivat porvarein voiman avuksensa
omiin yksityisiin taisteluihinsa ynnä sen lisäksi muita kunnioituksen
sekä mielisuosion osoituksia, joita heidän johtonsa alla oleva kaupunki
mielellään antoi, ollakseen varma heidän avustansa hädän tullessa.
Kuninkaallisen kaupungin virallisena suojelijana oleva vapaaherra ilman
mitään tunnonvaivatta otti näitä vapaehtoisia lahjoja, ja palkitsi ne
puolestaan sillä että hän kaupungin oikeuksia puolusti, sanallaan
valtioneuvoskunnassa sekä urhotöillä sotatanterella.
Porvareilla "kauniissa Perth'in kaupungissa" -- sillä liikanimellä he
kotipaikkaansa mielellään mainitsivat, oli nyt jo useampien miespolvien
ajalla ollut tämmöisiä suojelijoita ja ylituomareita Charteris'in
suvusta, joka asui Kinfauns'issa, kaupungin läheisyydessä. Oli tuskin
vuosisata vielä siitä, kun ensimmäinen tätä mainiota sukua, Robert
III:n aikana, otti asuntonsa mainittuun vahvaan linnaan, joka nyt oli
heidän omansa ynnä ympärillä olevain ihanain ja viljavain seutujen
kanssa. Mutta tämän ensimmäisen tulokkaan historia, ritarillinen ja
romantillinen itsessään, oli semmoinen, että se helpoitti muukalaisen
perehtymisen tähän uuteen maahan, johon hänet kohtalo oli ajanut. Me
kerromme sen tässä vanhain, yhtäpitäväin taruin mukaan, joissa on
varmat todellisuuden merkit, niin että se kenties voisi saada sijansa
tieteellisemmissäkin teoksissa kuin tässä.
Mainio isänmaan-ystävä William Wallace, kun hän taas oli asevoimalla
karkoittanut englantilaiset valloittajat vähäksi aikaa ulos maasta,
kuuluu kerta lähteneen matkalle Franskaan, vieden kanssansa vähäisen
joukon luotettavia ystäviä. Hänellä oli aikomus koettaa, eikö hän
omassa personassaan -- urhoutensa tähden oli hän kaikissa maissa
kunniassa pidetty -- voisi saada Franskan kuninkaalta jotakuta
sotajoukkoa tai muuta apua, jonka voimalla Skotlantilaiset voisivat
jälleen päästä itsenäisiksi.
Skotlannin sankari oli purjehtimassa sinne pienellä laivalla, laskien
Dieppen satamaa kohti; silloin ilmautui taivaanrannalle toinen alus,
jota merimiehet kohta rupesivat katselemaan epäilyksellä ja pelolla,
pianpa hämmästyksellä ja epätoivolla. Wallace kysyi heidän
säikähdyksensä syytä. Kapteeni silloin antoi tiedoksi, että tuo heitä
kohti laskeva ja heidän kimppuunsa pyrkivä alus oli merirosvon oma,
joka oli yhtä paljon kuuluisa pelottomuudestaan ja ruumiinvoimastaan
kuin myös onnellisista rosvoretkistänsä. Tuomas de Longueville oli
syntyisin Franskalainen, mutta nyt yksi noista merirosvoista, jotka
sanoivat itseänsä meren ystäviksi, vaan kaikkein merenkulkijain
vihollisiksi. Hän ahdisteli ja ryösteli kaikenkansaisia laivoja
muinaisten Norjan merikuningasten lailla, joita sillä nimellä senvuoksi
mainittiin, koska heidän valtakuntansa oli laineitten harjulla.
Kapteeni vielä lisäsi, rosvolaivan olevan niin nopeakulkuisen, ettei
mikään muu alus voinut siltä päästä pakoon; eikä myös mikään laivaväki,
vaikka kuinka urhokas, voinut toivoa kestävänsä rosvoa vastaan, kun
hän, niinkuin hänellä oli tapana, hyppäsi sisään, joukkonsa etupäässä.
Wallace hymyili uhkamielisesti, kuullessaan kuinka kapteeni, epätoivo
katsannossaan, kyynelet silmissään, valitteli, että heidän nyt ilman
epäilemättä piti joutua Punaisen Rosvon kynsiin; -- sen nimen oli de
Longueville saanut siitä, kun hänen mastossaan tavallisesti, niin kuin
nytkin, punainen lippu liehui.
"Kyllä minä vapautan Kanaalisalmen siitä rosvosta", vastasi Wallace.
Hän kutsui sitten luokseen omat kymmenen tai kakstoista seuralaistansa,
Boyd'in, Kerlien, Seton'in ynnä muut, joille tuimimman tappelun nostama
tomu oli ikään kuin elin-ilmaa, käski heidän pukea itsensä
rautavaruksiin ja sitten käydä pitkälleen laivan kannelle, niin
etteivät olisi näkyvissä. Merimiehet hän lähetti kannen alle, paitsi
muutamat harvat, jotka laivan ohjaamiseksi olivat välttämättömän
tarpeelliset. Kapteeni sai käskyn, kuoleman uhalla, niin pitää perää,
että vaikka laiva oli pakenevinaan, kuitenkin sallittaisiin Punaisen
Rosvon tulla heidän kimppuunsa, pahintansa koettamaan. Wallace itsekin
kävi pitkälleen kannelle, ettei näkyisi yhtään mitään, josta voisi
arvata vastustamisen aikomusta. Neljännestunnin kuluttua Longuevillen
laiva saavutti Wallacen, ja Punainen Rosvo, kiinnitettyään
saaliinsa siihen viskatuilla rautakoukuilla, hyppäsi yli täysissä
rautavaruksissaan, ja hänen miehensä seurasivat häntä hirmuisella
riemuhuudolla, ikään kuin voitto jo olisi ollut käsissä. Mutta silloin
Skotlannin soturit äkkiä kavahtivat jaloilleen, ja rosvo näki nyt
joutuneensa käsikahakkaan miesten kanssa, joilla oli tapana olla varmat
voitosta, jos ei ollut useampia vastassa kuin kaksi, kolme miestä
päälle. Wallace karkasi rosvopäällikön kimppuun, ja kauhea kahakka
alkoi heidän välillään semmoisella vimmalla, että muut lakkasivat
tappelustaan ja jäivät vaan katselemaan, ikään kuin yksimielisestä
suostumuksesta jättäen voiton riippuvaksi molempain päällikköin
ottelusta keskenään. Rosvo taisteli niin hyvin kuin vaan mieheltä
voi vaatia; mutta Wallacella oli voimaa enemmän kuin tavallisilla
kuoleman-alaisilla. Hän sivalsi miekan pois rosvon kädestä, joten tämä
joutui niin suureen vaaraan, että hän, välttääkseen surmaläimäystä,
tarttui skotlantilaiseen sankariin rinta rintaa vastaan; hän toivoi
näet että toki painiskelussa saisi hänet voitetuksi. Mutta tämäkin
toivo petti. He kaatuivat kannelle sylikkäin, mutta Franskalainen jäi
alle, ja Wallace, tarttuen sormillaan hänen rautakaulukseensa, pinnisti
sitä niin kokoon, vaikka se oli hienoimmasta teräksestä tehty, että
veret purskahtivat rosvon silmistä, sieraimista sekä suusta, ja että de
Longueville ainoasti kädenviittauksilla voi pyytää armoa. Hänen
miehensäkin nyt viskasivat pois aseensa ja anoivat armoa, nähtyään
kuinka pahaan pulaan heidän päällikkönsä oli joutunut. Voittaja lupasi
armahtaa heidän henkensä, mutta otti heidän laivansa ja piti heidät
kaikki vankeinansa.
Kun oli Dieppen sataman suulle päästy, nosti Wallace yleisen
pelästyksen, sillä että ensin vedätti mastoonsa rovon lipun, josta
luultiin de Longuevillen olevan tulossa kaupunkia ryöstämään.
Hätäkellot vonkuivat, hätätorvet torahtelivat ja porvarit juoksivat
aseitansa noutamaan -- silloinpa yht'-äkkiä kaikki muuttui. Skotlannin
leijona kultakilvessään lensi ylös maston huippuun, rosvolipun yli, ja
antoi tiedoksi, että Skotlannin sankari oli tullut, niinkuin kotka,
saalis kynsissään. Hän vei nyt vankinsa maalle ja kuljetti hänet
kanssansa Franskan hoviin, missä kuningas Wallacen pyynnöstä antoi
rosvolle kaikki ryöstötyöt anteeksi, vieläpä soi hänelle ritarin-arvon
tarjoten de Longuevillelle paikan omassa sotajoukossansa. Mutta rosvo
oli niin mieltynyt jalomieliseen voittajaansa, että hän pyysi saada
olla osallisna Wallacen kaikissa onnenvaiheissa, seurasi hänen kanssaan
Skotlantiin, taisteli hänen rinnallaan monessa verisessä tappelussa ja
ansaitsi itselleen sen maineen että Tuomas de Longuevillen urhoutta ei
voittanut kenenkään muun, paitsi hänen sankarillisen vangittajansa
urhous. Hänelle oli paljon onnellisempi loppukohtalo suotu kuin hänen
päällikölleen. Longueville oli luonnolta saanut lahjaksi kauneuden,
joka oli hänen suuren ruumiinvoimansa vertainen, ja ihastutti nuorta
aatelisneitoa, vanhan Charteris suvun perillistä niin, että tämä otti
hänet puolisokseen, tuoden hänelle kätensä kanssa omaksi myös kauniin
vapaaherraisen Kinfauns'in linnan tiluksineen. Heidän perillisensä
ottivat itselleen nimen Charteris, täten liittäen itsensä kiinteämmin
äidin sukuun, linnansa ikivanhoihin hallitsijoihin. Yhtähyvin pysyi
Tuomas de Longuevillenkin nimi heissä yhä edelleen suuressa arvossa; ja
suuri kahdenkätinen miekka, jolla hän tappeluissa vihollisrivejä maahan
niitteli, pidettiin ja pidetään tallella suvun kalleuksien seassa.
Toisen tarun mukaan taas oli de Longuevillen oma sukunimi Charteris.
Nämät Kinfauns'in vapaaherrat olivat sitten, useampien miespolvien
aikana, poika aina isänsä perästä, Perth'in kaupungin ylituomareina;
linnan ja kaupungin läheinen naapurius teki tämän molemminpuolisen
suojelusliiton sangen mukavaksi. Tässä kertomuksessa esiintuleva herra
Patrik Charteris oli jo monta monituista kertaa johtajana vienyt
Perth'in miehet ulos, tappeluihin ja kahakoihin, niin hyvin rosvoilevia
Vuorelaisia, kuin muitakin, ulkomaisia tai omamaisia vihollisia
vastaan. Totta on, että hän joskus ikävystyi mitättömistä, turhista
valituksista, joita kaupunkilaiset välisti tarpeettomasti kantelivat
hänen eteensä, vaatien häneltä niiden oikaisemista. Tästä oli
hänelle joskus se moite tullut, että hän muka oli liian ylpeä
aatelis-arvostansa tai tullut liian laiskaksi rikkautensa kautta --
että hän oli mies, joka kovin hartaasti harjoitteli metsästystä ja
soi ystävilleen vieraanvaraa, viitsiäksensä lähteä jokaisessa
tilaisuudessa, jolloin kaunis Perth'in kaupunki olisi hänen apuansa
pyytänyt. Mutta vaikka siitä semmoisissa tapauksissa aina pientä
nurinaa nousi, turvasivat kuitenkin porvarit aina, suuremman hädän
tullessa, ylituomariinsa; ja tämä auttoi heitä aina hartaasti sekä
neuvoilla että teoilla.