Ei Katri koskaan lähde miehelään.
Äkäpussin kukistus.
Aamiainen tuotiin pöydälle, ja Katrin ohukaisista, hienoista
kakkusista, jotka olivat leivotut äiti-vainaan neuvon mukaan, nisusta
sekä hunajasta, kuului paljon kehumisia kaikella isän sekä kosijan
ihastuksella; vieläpä käytiin niiden kimppuun sillä innolla, joka on
niin kakun kuin vellin kelvollisuuden paras todistus. Molemmat miehet
juttelivat, laskivat leikkiä ja naureskelivat; Katrinkin mieli oli
tyyntynyt siinä paikassa, missä muiden sen ajan rouvien ja neitosten
mielentyyneys tavallisesti rikkoutui -- nimittäin kyökissä, emännän
askareissa, joissa hän oli suuri mestari. Ja epäilenpä suuresti
olisikohan Senecan filosofiallisten kirjain lukemisesta ollut yhtä
voimallinen apu hänen mielensä rauhoittamiseksi.
Vanha Dorothea kävi myös istumaan pöydän alipäähän sen ajan
patriarkallisen tavan mukaan. Molemmat miehet olivat kiintyneet
keskinäisiin puheisinsa, ja Katrilla oli täysi työ heidän
passailemisestaan sekä omista ajatuksistaan; täten sattui että vanha
akka ensiksi huomasi Conachar pojan poissa-olon.
"Niin oikein", virkkoi mestari hanskuri; "menepäs kutsumaan häntä
tänne, sitä laiskaa Vuoriston vetelystä. Häntä ei näkynyt yölläkään
kahakan aikana; kumminkaan minä en häntä havainnut. Näkikö joku teistä
häntä?"
Ei kukaan ollut nähnyt häntä; ja Heikki virkkoi: "Joskus unet
Vuorelaiset pistävät itsensä piiloon aivan kuin heidän vuortensa
metsäkauriit -- niin, ja ovat yhtä nopsaat myös pakoon pötkimään
vaarapaikasta. Niin olen itsekin nähnyt heidän tekevän."
"Vaan joskus taas", vastasi Simo, "ei kestäisi itse Artur kuningaskaan
ympyriäisen pöytänsä ritarein kanssa heidän rynnäkköään. Soisinpa, että
puhuisit Vuorelaisista suuremmalla kunnioituksella. Heitä usein käypi
täällä Perth'issä sekä yksitellen että myös parvittain; ja sinun
pitäisi antaa heidän olla rauhassa, niin kauan kuin he puolestansa
antavat sinun olla rauhassa."
Uhkamielinen vastaus jo pyöri Heikin huulilla; mutta hän painoi sen
kuitenkin varovasti alas.
"Tiedättehän te, isä", virkkoi hän hymyillen, "että me käsityöläiset
kaikkein enimmin rakastamme niitä ihmisiä, joista elatuksemme tulee. Ja
minun ammattini, näetten te, on urhoollisten, jaloin ritarein,
korkeasukuisten knaappein ja hovipoikain, rivakkain soturein sekä
muiden semmoisten nojassa, jotka käyttävät meidän sepittämiämme
miekkoja. Onhan luonnollista että minä Ruthven-, Lindsay-, Ogilvy-,
Oliphant-herroja ynnä monta muuta meidän urhokkaista, korkeasukuisista
naapureistamme, jotka käyvät minun kolkuttamissani teräsvaruksissa,
niinkuin kempit sankarit, rakastan paljon enemmän kuin noita paljaita,
varastelevia Vuorelaisia, jotka aina yhä tekevät meille pahaa. Ja sitä
vähemmin on minun syytä heitä rakastaa, koska tuskin viidellä joka
clan'issa[11] on ruosteinen haarniskansa, vanha kuin heimokunnan lippu,
vieläpä lisäksi jonkun kömpelön kotiseppänsä hutiloima, joka ei ole
meidän kunniallisen, sala-oppisen ammattimme jäsen, vaan
yksinkertaisesti kolkuttelee alaisintansa, niinkuin hänen isänsä ennen
häntä. Mokomia miehiä ei voi kukaan rehellinen suosiolla katsella."
"No, no", vastasi Simo; "vaan he heitetäänpä jo nyt se asia sikseen,
sillä tuostahan tuo poika-vetelys tuleekin; ja vaikka nyt on pyhä-aamu,
en huoli nähdä mitään uusia verimakkaroita".
Pojalla, kun hän astui sisään, oli kasvot kelmeät, silmät punaiset;
koko hänen näkönsä osoitti jonkunlaista mielenhäiriötä. Hän istahti
pöydän alipäähän vastapäätä Dorotheaa, ja risti silmiään ikään kuin
vahvistaen itseänsä aamiaisateriaan. Kun ei hän kuitenkaan sitten
ottanut mitään ruokaa, tarjosi hänelle Katri vatia, missä oli muutamia
noista hänen kakuistaan, joita kaikki olivat niin mielellään syöneet.
Ensin Conachar tähän ystävälliseen tarjomukseen vastasi kieltämällä;
mutta kun Katri yhtähyvin toistamiseen ojensi vatinsa lempeällä
hymyllä, niin poika otti yhden kalun käteensä, mursi sen ja rupesi
haukkaamaan. Mutta ensimmäisen palan nieleminen näkyi olleen hänelle
liian vaikeata; hän ei yrittänytkään uudestaan.
"Huono ruokahalupa sulla onkin, Conachar, vaikka on Valentin'in pyhä",
virkkoi iloinen mestari. "Ja kuitenkin luulisin sinun maanneen aika
sikeää unta menneenä yönä, koska ei kahakan melu sinua näy herättäneen.
Olisinpa tosiaan luullut, että mokoma vilkas poika-heitukka olisi
juossut mestarinsa avuksi, puukko kädessä, niin pian kuin ensimmäinen
vaarallinen ääni olisi kuulunut virstankin päästä!"
"En minä kuullut muuta kuin epäselvää melua", vastasi poika, jonka
posket äkkiä rupesivat punoittamaan niinkuin hehkuvat kekäleet, "jota
luulin iloisten yöjalkalaisten hälinäksi. Ja olettehan te kieltäneet
minua ovea tai ikkunaa avaamasta ja taloa herättämästä semmoisen
hulluttelemisen tähden".
"Ohhoh", sanoi Simo, "olisinpa luullut, että Vuorelainen paremmin
eroittaisi miekkain kalskeen harppuin helinästä, ja hurjan sotahuudon
iloisesta rallatuksesta. Mutta olkoonpa menneeksi, poikaseni; se on
minulle mieleen, että alat heittää tappelijantapasi. Vaan syö nyt
aamiaista, sillä minulla olisi työtä sinulle, joka vaatisi kiirutta".
"Minä jo olen syönyt ja kiirut on mulla itsellänikin. Minä aion lähteä
pois Vuoristoon. -- Onko teillä mitään sanomista isälleni?"
"Ei ole", vastasi hanskuri kummastuksella. "Mutta onko pääsi pyörällä,
poika? Vai mikä kostotuuma lennättää sinut pois tästä kaupungista
niinkuin tuuliaispään tuiskussa?"
"Lähtö-ilmoitukseni on vähän äkkinäinen", sanoi Conachar. Hänen oli
vaikea saada sanat suustansa; mutta ei voitu oikein saada selville,
oliko hänen puheensa kankeuteen syynä yksistään tottumattomuus hänelle
vieraasen Englannin kieleen, vai joku muu seikka. "Siellä tulee olemaan
suuri kokous -- suuri metsästysretki" -- -- siihen hänen puheensa
katkesi.
"Ja milloin aiot palata tuolta siunatulta metsästysretkeltä?" kysyi
taas mestari. "Jos nimittäin saan olla niin rohkea ja kysyä".
"En voi oikein varmaan sanoa", vastasi oppipoika. "Kenties en
palajakaan koskaan -- jos niin on isäni tahto", jatkoi Conachar,
teeskellen itseänsä väliäpitämättömäksi.
"Arvelin minä", lausui Simo Hanskuri sangen ykstotisesti, "että kaikki
tämmöiset vehkeet jäisivät pois, silloin kun hartaitten rukousten
tähden suostuin sinut katokseni alle ottamaan. Arvelin minä, että kun
lupasin opettaa sinut rehelliseen käsityöhöni, ei tulisi enää
puhettakaan metsästysretkistä, eikä vieraissakäynneistä, eikä clan'in
kokouksista tai muista mokomista asioista."
"Eipä minulta kysyttykään, kun minut tänne lähetettiin", tokaisi poika
ylpeästi. "En tiedä mitkä sovinnon ehdot lienee olleet".
"Mutta minä tiedän, herra Conachar", tiuskasi hanskuri pikastuen,
"ettei se ole rehellisen miehen tekoa, kun sitouduit rehellisen
käsityöläisen oppiin ja pilasit enemmän nahkaa kuin mitä sinun omalla
nahallas saisi maksetuksi; ja kun sitten nyt koska juuri sinusta vähän
apua alkais olla, vaadit saadakses käyttää aikas miten vaan mielesi
tekee, aivan kuin se olisi sinun eikä tämän sun mestarisi oma".
"Laittakaa siitä minun isälleni rätinki", vastasi Conachar; "häneltä te
saatte maksun runsaalla kädellä -- franskalaisen kultalampaan[12]
jokaiselta minun kauttani pilatulta nahalta, ja lihavan lehmän tai
sonnin jokaiselta joutopäivältäni".
"Käykää siihen kauppaan, Hanskuri vaari -- käykää siihen kauppaan",
virkkoi seppä kuivakiskoisesti. "Saattepa sitten tosiaan maksunne
runsaalla kädellä, josko ei aivan rehellisellä. Tahtoisinpa tietää
kuinka monen miehen kukkaro on tullut kevennetyksi tuon vuohennahkaisen
pussin lihoittamiseksi, joka nyt teille on niin auliisti pulputtava
kultiansa; ja lysti olisi arvata kenenkä miehen laitumella nuot sonnit
on syntyneet, jotka teille tulee lähetettäviksi Grampian'in vuorisolien
kautta!"
"Sinä johdatat minulle mieleeni, veikkonen", jatkoi nuori Vuorelainen,
ylpeästi kääntyen sepän puoleen, "että minulla olisi sinullekin velka
suoritettavana".
"Pysy sitten käsivarren pituisen matkan päässä minusta", sanoi Heikki,
ojentaen suonekasta käsivarttansa. "Minä en huoli toistamiseen saada
sinulta tuommoista likeistä syleilystä -- en huoli saada toistamiseen
neulanpistosta, niinkuin eilen illalla. Suurta lukua en tosin pidä
ampiaisen pistoksesta, mutta enpä kuitenkaan päästä sitä itikkaa
likelleni, kun minulla sen lähestymisestä ennalta on tietoa".
Conachar hymyili ylenkatseellisesti. "En minä aikonutkaan sinulle
mitään pahaa", virkkoi hän. "Isäni poika jo osoitti sinulle liian
kunnian, sillä että vuodatti tuommoisen lurjuksen verta. Sen nyt
aion maksaa sinulle viimeiseen pisaraan asti, niin että se tulisi
poispyyhityksi eikä olisi tahrana sormissani".
"Vaiti, sä kerskailevainen apina!" tiuskasi seppä; "kunnon miehen veren
hintaa ei voi kullassa arvioida. Ainoa tosi makso olisi se, että sinä
tulisit virstan päähän Vuoriston rajasta kahden heimokuntasi kaikkein
väkevimmän heikaleen kanssa. Ja sillä aikaa kuin minä niiden kanssa
otteleisin, jättäisin sinut oppipoikani, pikku Jussin hutkittavaksi".
Nyt Katri kävi väliin. "Pysykää rauhassa", lausui hän, "sinä minun
uskollinen Valentinini, jonka yli minulla on käskyvalta. Ja pysy
rauhassa sinäkin Conachar, jonka tulee totella minua, koska olen sun
mestarisi tytär. Ilkeästi tehty se on, kun aamulla jälleen herättää sen
pahan, mikä illalla jo saatettiin nukuksiin".
"Hyvästi sitten, mestari", sanoi nyt Conachar, vielä kerran luotuansa
vihaisen katseen seppään, joka siihen ainoasti naurulla vastasi.
"Hyvästi -- ja kiitoksia hyvyydestänne, joka on ollut suurempi kuin
mitä olisin ansainnut. Jos olen joskus näyttänyt vähemmin
kiitolliselta, niin se on ollut olojen syy, ei minun omani. Ja Katri",
-- hän loi tyttöön katseen, josta näkyi syvä liikutus -- ja monellaisia
tunteita sekaisin. Hän viipyi, ikään kuin olisi aikonut sanoa jotakin,
mutta viimein kääntyi pois, saamatta suustansa muuta kuin tuon ainoan
sanan: "Hyvästi!" -- Viisi minuuttia sen perästä hän jo astui Perth'in
pohjoisen portin läpi, Vuorelais-pieksut jalassa, pieni vaatemytty
kädessä, matkaten Vuoristolle päin.
"Tuossapa on typötyhjyyttä ja uhkaylpeyttä, niin että koko
Vuorelais-heimo siitä voisi saada tarpeensa", virkkoi Heikki. "Puhuupa
hän niin tuttavasti kultakolikoista kuin minä hopea-äyreistä; ja
kuitenkin tahtoisin vannoa, että kaikki hänen heimokuntansa aarteet
mahtuisivat hänen äitinsä villakintaan peukaloon!"
"Mahdollista kyllä", nauroi hanskuri, kun sen sukkeluuden kuuli; "hänen
äitinsä olikin vahvaraajainen vaimo, varsinkin sormiltaan ja
kalvoimiltaan".
"Ja mitä karjaan tulee", jatkoi Heikki, "niin luulen hänen isänsä ja
veljensä jo iloitsevan, kun saavat yhdenkin lampaan kerrassaan
varastetuksi".
"Mitä vähemmin siitä puhumme, sitä parempi", varoitti hanskuri, joka
jälleen yksitotiseksi muuttui. "Veljiä hänellä ei ole; mutta hänen
isänsä se on mahtava mies -- sillä on pitkät kädet, joilla hän lyöpi
niin pitkälle kuin ulottuu, ja hänen korvansa myös kuulee kauempaa kuin
mitä on hyvä puhua hänestä".
"Ja kuitenkin hän oli antanut ainoan poikansa oppiin yhden Perth'in
kaupungin hanskurin luokse!" ihmetteli Heikki. "Minäpä olisin luullut,
että St. Crispinus'en[13] 'jalo ammatti' -- siksihän sitä nimitetään --
hänelle olisi ollut paraiten mieltä myöten; ja että jos kun Mac- tai
O-herran[14] pojasta piti käsityöläinen tulla, ei muusta ammatista
voisi olla puhetta kuin siitä, jossa kuninkaitakin on nähty työssä".
Nämät sanat, vaikka vaan leikillä puhutut, nostivat Simo ukon
ammattiylpeyden, joka tunne sen ajan käsityöläisissä oli suuressa
vallassa.
"Sinä olet väärässä, Heikki poikaseni", vastasi hän sangen ykstotisesti
"hanskuri on kunniallisempi sitä ammattia; sillä me pidämme huolta
käsien verhoomisesta, kun sitä vastaan suutarein ja korduanin-tekijäin
työ ainoastaan tarkoittaa jalkoja".
"Molemmat ovat yhtä tarpeellisia jäseniä ammattilaitoksessa", virkkoi
Heikki, jonka isä oli ollut korduanin-tekijä.
"Olkoon vaikka niin, poikaseni", jatkoi hanskuri; "mutta ei molemmat
kuitenkaan ole yhtä kunnialliset. Huomaa toki, että me käsiämme
käytämme ystävyyden ja uskollisuuden vahvistuksessa, ei jaloilla ole
semmoista oikeutta. Urhokkaat miehet sotivat kädellään -- pelkurit
turvaavat jalkoihinsa ja pötkivät pakoon. Hanikkaa pidetään korkealla
maasta, kenkä rypee mudassa. Mies tervehtii ystäväänsä avatulla
kädellä; mutta koiraa tai semmoista, jota hän koiran arvossa pitää, hän
potkaisee ojennetulla jalallansa. Peitsen kärkeen pistetty kinnas on
sovinnon merkki ja pantti jokapaikassa yli koko maailman, ja maahan
viskattu kinnas on ritarillisen taistelun merkki. Mutta vanhaa kenkää
ei minun tietääkseni käytetä miksikään merkiksi, paitsi että muutamat
vanhat akat viskaavat semmoista jonkun miehen jälkeen, hyvän onnen
saamiseksi, enkä minä, totta puhuen, tuon keinon tehokkaisuuteen oikein
luota".
"En", vastasi seppä, jota hänen ystävänsä koreat puheet ammattinsa
arvon puolustukseksi suuresti huvittivat, "en minä suinkaan ole se
mies, sen takaan, joka tahtoisin halventaa hanskurin konstityötä.
Olenhan minä itsekin, huomatkaa se, kinnasten, vaikka rautaisten,
tekijä. Mutta, teidän ikivanhan ammattinne arvoa alentamatta, kummeksun
minä kuitenkin suuresti, että tämän Conachar'in isä antoi poikansa
johonkin oppiin jonkun Alankomaan käsityöläisen luokse. Sillä heidän
silmissäänhän me olemme paljon alempana heidän muka komeata säätyänsä,
ainoasti tuommoisia halpoja työmies-rehvanoita, jotka emme ansaitse
parempaa kohtaloa, kuin olla piestävinä ja ryöstettävänä, niin usein
kuin nuot pöksyttömät[15] Vuoren herrat arvelevat itselleen soveliaaksi
ja vaarattomaksi käydä meidän kimppuumme".
"Niin kyllä", sanoi hanskuri, "mutta olipa hänellä tärkeät syynsä, niin
että -- että --" hän pidätti jonkun huulilta jo luiskahtamaisillaan
olleen sanan ja jatkoi, -- -- "niin että Conachar'in isä teki niinkuin
teki. -- No, minä olen rehellisesti pitänyt sanani hänelle, enkä epäile
että hänkin on kohteleva minua kunniallisen miehen tavalla. -- Mutta
Conachar'in äkillinen lähtö on minulle vähän vastuksellinen. Hänellä
oli yhtä ja toista tavaraa hoitonsa alla. Pitää lähteä varastoa
läpikatsomaan".
"Saanko auttaa teitä, isä?" kysyi Heikki Seppä, joka tuli petetyksi
siitä, kun ukko niin toimessaan oli puhuvinaan.
"Sinäkö? -- et", vastasi Simo jyrkkyydellä, josta Heikki älysi kuinka
typerä hänen tarjomuksensa oli ollut.
Hän punastui aivan kulmaluita myöten älyämättömyydessään, vaikka tässä
asiassa rakkauden olisi pitänyt helposti saattaa hänet oikeille
jäljille.
"Sinä, Katri", virkkoi hanskuri lähteissään ulos tuvasta, "saat tässä
huvitella Valentini-kumppalias viisi, kuusi minuuttia ja katsoa ettei
hän pois lähde ennen kuin joudun takaisin. Vaan sinä, Dorothea, saat
tulla kanssani ja panna raajasi liikkeelle minulle avuksi".
Hän läksi ulos vanhan akan kanssa, ja Heikki Seppä nyt, melkein
ensikerta eläissään, oli aivan kahdenkesken Katrin kanssa. Hetkisen
aikaa näki neito olevan vähän hämillänsä ja hänen rakastajaansakin
rasitti kömpelyttävä kainous. Mutta sitten Heikki, rohkaisten
mieltänsä, tempasi taskustaan Simolta ostetut hansikkaat ja pyysi
luvan, että hän, jolle aamulla niin suuri suosion-osoitus oli tullut
osaksi, saisi maksaa tavallisen sakon nukuksissa-olemisestaan
semmoisella hetkellä, jolloin hän olisi suonut olleensa valveella,
vaikka koko vuosikauden unen menettämisen hinnalla.
"Eikä", sanoi Katri, "minä vaan tein mitä Valentinin kunniaksi olin
velvollinen tekemään. Siitä ei tule sinulle suinkaan mikään semmoisen
sakon maksamisen velvollisuus, kuin sanot, enkä siis sitä voi ottaa
sinulta".
"Nämät hansikkaat", virkkoi Heikki, viekkaasti samassa työntäen
tuoliaan likemmäksi Katria, "ovat sinulle rakkaimpien käsien ompelemat,
ja katsos -- ne ovatkin aivan sinun käsihisi sopivat". Näin puhuen hän
otti Katrin käsivarteen väkevällä kädellään, ja levitti hansikkaat
tytön käden viereen, näyttääkseen kuinka sopivat ne olivat. "Katsos nyt
tätä hoikkaa kalvointa", jatkoi hän, "ja näitä hienoja sormia tässä --
ajattele kuka nuot silkki- ja kulta-kirjaukset tuossa on ommellut -- ja
päätä sitten, pitääkö noiden hansikkaitten ja sen kätösen, ainoan,
johon ne sopivat, pysyä erillänsä, siitä syystä yksistään, että
hansikas-parat ovat kovaksi onnekseen sattuneet olemaan lyhyen hetkisen
minun mustassa ja karkeassa kourassani."
"Ne ovat minulle terveet tultuaan isäni tekeminä", vastasi Katri, "ja
tietysti yhtä paljon myös lahjana _ystävältäni_", hän pani erinäisen
painon siihen sanaan, "joka samassa on minun Valentini-kunmpalini ja
pelastajani vaarasta".
"Salli minun sitten auttaa ne käteesi", virkkoi seppä, työntäen itsensä
vieläkin likemmäksi; "ne saattavat ensi-alussa tuntua hiukan ahtailta,
ja sinä voit tarvita apua".
"Semmoisessa avun-annossa sinä olet taitava, hyvä Heikki Seppä",
virkkoi tyttö hymyillen, mutta samassa vetäytyen erimmäksi
rakastajastaan.
"Ei suinkaan, totta tosiaan"; sanoi Heikki, pudistaen
päätänsä; "minulla on kokemusta teräskintaitten sovittamisessa
rautahaarniskaisten ritarein käsihin enemmän kuin kirjahansikkaitten
auttamisessa nuoren neiden sormiin°.
"Sitten en tahdokaan vaivata sinua sen enempää, ja Dorothea saa auttaa
minua -- vaikkei apua juuri oliskaan tarvis -- isäni silmät ja sormet
ovat luotettavat ammatissaan -- hänen käsistänsä tullut työ on aina
mitalleen tarkka".
"Annas kuitenkin minun nähdä se omin silmin", sanoi taas seppä, "annas
minun nähdä, että nämät niin pienet hansikkaat todella sopivat siihen
kätöseen, jota varten ovat tehdyt".
"Joskus toisten, hyvä Heikki", vastasi tyttö, "panen näät hansikkaat
käteeni Valentinin kunniaksi sekä sen kumppanin muistoksi, jonka hän
minulle ensitulevaksi vuodeksi on suonut. Sydämestäni soisin että
voisin yhtä hyvin olla isälleni mieliksi toisissakin, tärkeämmissä
seikoissa -- vaan tätä nykyä tuon hyvänhajuisen nahan lemu pahentaisi
päänkivistystä, joka minua aina aamusta alkain on vaivannut".
"Päänkivistys? Tyttö kulta!" kertasi rakastaja.
"Jos sitä tahdot sydämenkivistykseksi sanoa, ei sekään nimi olisi
sopimaton", jatkoi Katri huoahtain, ja jatkoi sitten puhettansa kovasti
ykstotisella äänellä. "Heikki", virkkoi hän, "minä kenties todella nyt
olen niin ylenrohkea, jommoiseksi tänä aamuna annoin sinulle syytä
luulla minua. Minä itse nyt otan puheeksi erään asian, vaikka minun
kenties paremmin sopisi odottaa, siksi kun sinä siihen ryhdyt. Mutta
tään-aamuisen tapauksen perästä en voi olla selittämättä tunteitani
sinua kohtaan, sillä ne voitaisiin mahdollisesti aivan väärin ymmärtää.
-- Ei, älä vastaa, ennenkuin olet kuullut puheeni loppuun asti. -- Sinä
olet urhoollinen, Henrik, urhoollisempi muita miehiä, rehellinen ja
luotettava niinkuin teräs, joka sinulla on työaineena" -- --
"Vaikene -- vaikene jo, Katri, Jumalan tähden! Et ole koskaan puhunut
näin paljon hyvää minusta, ellei sitten ole seurannut joku ankara
moite, josta ylistykset olivat ikään kuin enteenä. Minä olen rehellinen
mies ja niin edespäin, arvelet kai sanoa, mutta tuittupäinen
tappelukukko, tuommoinen tavallinen puukkojunkkari".
"Häväistystä olisi sekä sinulle että minullekin, jos niin sanoisin.
Henrik, tavalliselle puukkojunkkarille, vaikkakin hänellä olisikin
hänellä ollut sulka lakissaan ja kultakannukset saappaissaan, ei olisi
Hanskurin Katri ikinään suonut sitä pientä suosion-osoitusta, jonka hän
tänäpäivänä vapaehtoisesti antoi sinulle. Kun minä joskus ankarastikin
olen moittinut sinun sydämes liikaa kerkeyttä vihastukseen ja sinun
kätes liikaa kerkeyttä sivalluksiin, niin syynä on se, että tahtoisin
-- jos minun onnistuisi saada sinut minua uskomaan -- taivuttaa sinut
itsekin inhoomaan noita turhamielisyyden ja pikamielisyyden syntejä,
jotka niin helposti saavat vallan sinussa. Minä olen siitä asiasta
puhunut enemmän sinun omantuntosi herättämiseksi kuin minun
mielipiteitteni ilmituomiseksi. Tiedänhän minä, että näinä nykyisinä
turmeluksen ja kadotuksen aikoina voisi vetää koko meidän kansamme,
vieläpä kaikkein muittenkin kristittyin kansain yleisen tavan
puolustukseksi noille verisille taisteluille turhain syitten tähden,
noille leppymättömille, julmille kostoille mitättömäin loukkausten
vuoksi, sekä noille ihmisten keskinäisille teloituksille kilpailevan
kunnianhimon kiihoituksesta usein aivankin leikillä. Mutta sen tiedän
myös, että meidän kaikista noista teoista on vastaaminen tuomiopäivänä;
ja mielelläni tahtoisin taivuttaa sinut, mun kunnollinen, jalomielinen
ystäväni, useammin tottelemaan hyvän sydämesi käskyjä, ja vähemmin
ylpeilemään armottoman kätesi väkevyydestä ja nopsuudesta".
"Minä olen jo -- minä olen jo taipunut, Katri", huudahti Heikki, "sinun
sanasi olkoot täst'-edes minun lakinani. Minä jo olen tehnyt kyllin --
liiankin paljon, totta tunnustaakseni -- ruumiinvoimani ja
pelottomuuteni todistamiseksi, mutta ainoasti sinun kauttas, Katri,
voin oppia paremmaksi. Huomaa se, mun ihana Valentini-kumppalini, että
minun kiivauteni aseilla saatavalle kunnialle ja minun tappelunhimoni,
jos sitä siksi tahtoo sanoa, eivät ole tasapuolisessa taistelussa
lempeämpäin tunteitteni kanssa, vaan että edellisillä on kiihoittajansa
ja yllyttelijänsä. Jos jossain nousee kähäkkä -- ja pankaamme, että
minä, sinun neuvojasi mielelläni pitäen, olisin hitaanlainen siihen
sekaantumaan -- luuletko, että minun sallitaan itsekseni päättää
sodasta tai rauhasta? Eipä mar' niinkään! On niitä silloin satoja
ympärilläni minua yllyttelemässä. -- 'Hui, hai, seppä, onko teräsvipu
sinussa nyt ruostunut?' sanoo yksi. -- 'Uljas Heikki ei kuule tänä
aamuna tappelukorvallaan', lisää toinen. -- 'Käy käsiksi Perth'in
kaupungin kunnian puolesta', käskee itse herra ylituomari. 'Heikku ne
voittaa, siitä panen kultakolikon vetoon!' huutaa kenties sinun
isäskin. -- Mitäs sitten minunkaltaiseni mies-parka tekee, Katri, kun
kaikki häntä pirun nimeen ussuttelevat päälle, eikä yksikään sielu puhu
pienintäkään sanaa vastaan?"
"Kyllähän minä tiedän että paholaisella on apulaisia jotka hänen
asioitansa ajavat", virkkoi Katri; "mutta meidän velvollisuutemme on
hylätä tuommoisia perättömiä syitä, josko niiden puolesta puhujat
olisivatkin ihmisiä, joille me olemme velkapäät paljon rakkautta ja
kunnioitusta osoittamaan."
"Ja sitten vielä kaikki nuot harppumiehet lauluineen, loiluineen, jotka
panevat miehen kaiken kunnian ankarien miekan-sivallusten saamiseen ja
antamiseen. Surkea on arvella, Katri, kuinka monesta minun synnistäni
sokean Heikki Harppumiehen tulisi vastata. Kun minä joskus aika
läimäyksen lyön, niin en sitä -- St. Johannes sen todistakoon! --
suinkaan tee siksi, että jollekulle tahtoisin pahaa tehdä, vaan
ainoasti siksi, että tahtoisin sivaltaa miekallani niinkuin William
Wallace sivalteli."
Tämän sanoi hän äänellä, joka niin totista katumusta ilmoitti, että
Katri vaan töintuskin voi olla hymyilemättä. Mutta yhtähyvin hän
vakuutti Heikille, ettei tuommoiset turhamaiset lorut olisi hetkekskään
missään arvossa pidettävät muiden miesten sekä Heikin oman hengen
verralla, jotka yhä olivat vaarassa.
"No niin", vastasi Heikki, "mutta minusta näyttää että rauhan asia
menestyisi paljoa paremmin, jos sillä olisi asian-ajajansa. Pankaamme
esimerkiksi, että, koska minua yllytellään ja kiihoitellaan aseisin
käsin käymään, minulla olisi kotona lempeä suojelus-enkeli, jonka kuva
sydämessäni kuiskuttaisi: 'Heikki, älä ryhdy väkivaltaan; _minun_
kättäni sinä tahraisit verillä -- Heikki, älä syökse itseäs turhaan
vaaraan; _minun_ rintaani sinä saatat vaaran alttiiksi!' -- Tämmöiset
ajatukset paljon paremmin hillitsisivät luontoani, kuin jos Perth'in
munkit kaikkityyni huutaisivat: 'Pidätä kätes, ettei sinua kelloilla,
kirjoilla ja kynttilöillä kirkonkiroukseen julistettais!'"
"Jos tämmöinen rakastavaisen sisaren varoitus voi olla sinulle
miksikään avuksi sydämesi taisteluissa", virkkoi Katri, "niin ajattele
vaan, että sivaltaissas veristät minun kättäni, ja että haavojasi
saadessas saatat tuskaa minun sydämelleni."
Sepän rohkeus nousi siitä todellista mielisuosiota osoittavasta
äänestä, jolla nämät sanat puhuttiin.
"Ja miksi et menisi vähäisen etemmäksikin noiden kylmäin rajain yli! Ja
koska olet niin hyvä ja armollinen, että jollain suosiolla katselet
tätä oppimatonta syntisparkaa tässä sinun edessäsi, miksi et ottaisi
häntä oppilaakses ja samassa puolisokses! Isäsi sitä soisi; koko
kaupunki sitä odottelee; hanskurit ja sepät kaikki jo varustelevat
ilonpitoa -- sinä, sinä yksin, jonka sanat ovat niin kauniit ja
lempeät, et tahdo antaa suostumustas."
"Henrik", vastasi Katri hiljaa, vapisevalla äänellä, "usko minua, minä
katsoisin velvollisuudekseni tässä asiassa totella isäni käskyä, ellei
hänen ehdoittamallansa avioliitolla olisi ylipääsemättömiä esteitä."
"Mutta arveles kuitenkin -- arveles toki hetkinen. Minussa ei ole
paljon kehuttavaa sinun verrallasi, joka sekä lukea että kirjoittaa
osaat. Mutta kumminkin minä mielelläni kuulen lukemista, ja
kuulteleisin sinun suloista ääntäsi vaikka ijät kaikki. Sinä taas
rakastat musiikkia, ja minä olen oppinut soittamaan ja laulamaan yhtä
hyvin kuin moni harppumies. Sinä mielelläs annat apua köyhille;
minulla on kyllin pois-annettavia, kyllin tallella pidettäviä; minä en
surisi niinkään suuria jokapäiväisiä almun-antoja kuin mitä joku
vaivaishoitokunnan jäsen jakelee. Sinun isäsi jo käypi liian vanhaksi
jokapäiväiseen työhön; hän saisi elää meidän luonamme, siliä minäkin
pitäisin häntä niinkuin omaa isääni. Minä varoisin kaikkea
sekaantumista tarpeettomiin riitoihin yhtä paljon kuin käteni
pistämistä omaan ahjooni; vaan jos joku meitä vastaan yrittäisi
laitonta väkivaltaa, se saisi kokea ettei huoli mennä saunaan, jos ei
syyhytä."
"Minä toivotan, että saisit kokea kaikkea tätä koti-onnea, jota näin
kuvailet, Henrik -- vaan jonkun onnellisemman kanssa kuin minä olen!"
Näin puhui tai, pikemmin sanoen, huoahti Perth'in kaupungin Kaunotar,
jonka ääni tuntui sulkeutuvan, kun hän pyysi hillitä kyyneleitänsä.
"Sinä vihaat minua sitten?" kysyi kosija hetkisen kuluttua.
"Siihen olkoon Jumala todistajana -- en!"
"Taikka rakastat toista miestä?"
"Arvotonta on kysyä semmoista, jonka tietämisestä ei sinulle olisi
mitään hyötyä. Mutta siinä olet muuten aivan erehdyksissä."
"Tuota villikissaa Conachar'ia kenties?" kysyi Heikki vielä. "Kyllä
minä hänen silmänluontinsa huomasin."
"Sinä väärinkäytät tuskallista tilaani, Heikki, saadaksesi minua
häväistä, vaikken suinkaan ole semmoista sinulta ansainnut.
Conachar'ista en minä mitään huoli, paitsi että minä, koettaessani
kesyttää hänen kesytöntä luontoansa opettamisella, kenties voin
jollakin huolella muistella sydäntä, joka ennakkoluuloihinsa ja
intohimoihinsa niin on vaipunut -- ja siinä seikassa, Heikki, hän on
hyvin sinun kaltaisesi."
"Sitten se mahtaa olla joku noista silkissä sihisevistä, kullassa
kulisevista hoviherroista", jatkoi seppä, jonka luonnoltansa tulinen
sydän nyt harmista ja epätoivosta oli kiihtynyt; "joku noista, jotka
arvelevat jokapaikassa pääsevänsä voitolle sulkalakkiensa korkeudella
ja kannustimiensa kilinällä. Jospa vaan tietäisin kuka heistä se on,
joka hylkää luonnolliset parinsa, punatut, hyvänhajuiset hovineitoset,
ja tulee hakemaan saalista meidän koreilemattomista porvaritytöistä!
Voi jospa vaan tietäisin hänen nimensä ja sukunsa!"
"Henrik Seppä", lausui nyt Katri, luoden pois heikkouden, joka vielä
hetkisen aikaa näkyi hänen voimaansa masentaneen, "tämä on
kiittämättömän houkan tai pikemmin vielä hurjan hullun puhetta. Johan
minä sanoin sinulle, tään puheemme alkaessa ei kukaan ollut silmissäni
korkeammassa arvossa kuin se minkä arvo nyt alenemistaan alenee
jokaisen sanan kautta, jota hän perättömässä luulokkaisuudessaan ja
mielettömässä vihastuksessaan laskee suustansa. Sinulla ei ollut
vähintäkään oikeutta saada tietää sitäkään, mitä sinulle ilmoitin; ja
tämä ilmoitus -- ole hyvä ja huomaa se -- ei millään muotoa tarkoita
että pitäisin sinusta paremmin kuin muista, vaikka kyllä tunnustin etten
pidä kenestäkään muusta enemmän kuin sinusta. Siinä on kyllin, että
sinä huomaat toivoillasi olevan yhtä ylipääsemättömiä esteitä, kuin jos
joku noita olisi kohtaloni mahtisanoillaan lumonnut."
"Aika-miehessä kyllä lienee lumousten rikkoja!" sanoi seppä. "Soisinpa
tosiaan, että siinä este olisi. Torbjörn, tanskalainen aseseppä, se
kehui osaavansa loitsia rintahaarniskoita, sillä että muka lauloi
jotain loitsulukua sillaikaa kun rauta oli kuumenemassa. Minä väitin,
ettei runoista ole mitään apua miekkaa vastaan, joka Loncartyssä oli
taistellut -- mikä siitä sitten tuli, on tarpeeton sanoa -- mutta hänen
haarniskansa, ja rinta sen alla, ja lääkäri, joka haavaa laastaroitsi,
ne kyllä tietävät, eikö Heikki Sepässä ole lumousten rikkojaa!"
Katrin silmistä kyllin näkyi, että näihin sanoihin oli tuleva vastaus,
joka ei suinkaan olisi ollut tuon kehutun teon kiittämistä; sillä
suorasukainen seppä ei ollutkaan muistanut, että se juuri oli sitä
laatua, josta hän niin usein sai kuulla Katrin moitteita. Mutta ennen
kun neidon mietteet vielä olivat puhjenneet sanoiksi, pisti isä päänsä
sisään oven kautta. "Heikki", sanoi hän, "minun täytyy tulla
häiritsemään sinua kesken hauskaa tointa, ja pyytää sinua kiiruusti
tulemaan työhuoneeseni, sillä meillä olisi neuvoittelemista muutamista
kaupunkimme etua likeltä koskevista asioista".
Heikki, totellen ukon käskyä, kumarsi Katrille ja läksi tuvasta.
Luultavasti olikin vallan hyvä heidän ystävällisen välinsä
pitkittämiseen nähden, että heille nyt tuli ero, juuri kun puhe
nähtävästi oli tämmöiselle uralle poikkeeva. Sillä kosija oli ruvennut
katsomaan tytön kieltäväistä vastausta jokseenkin oikulliseksi ja
selittämättömäksi, sen perästä kun hänelle, hänen mielestään, oli
aamulla niin suuri suosion-osoitus tullut suoduksi. Katrin mielestä
päinvastoin seppä tahtoi väärinkäyttää hänelle suotua suosiolahjaa,
eikä suinkaan ollut hienolla arkatuutoisuudella näyttänyt ansaitsevansa
semmoista.
Mutta kumpaisenkin sydämessä kuitenkin kyti keskinäinen mielisuosio,
joka, jahka vaan riita asettui jälleen, oli viriävä ja saattava tytön
unohtamaan kainoutensa loukkaamista, ja kosijan puolestaan tulisen
rakkautensa hylkäämistä.