Imp' ihana, ja havaja,
Ja nauti tuoksu-ilmoja,
Ja vyötä vyö, nyt loppui yö,
Ja naakoill' on täys päivätyö.
Johanna Baillie.
Kahakan kautta kesken untansa herättyään, oli Perth'in Kaunotar henkeä
ahdistavalla pelolla kuullellut kadulta tulevia huutoja ja
väkivaltaista melua. Hän oli vaipunut polvilleen Jumalalta apua
rukoilemaan, ja polvillaan yhä hän sitten taas lähetti taivaan puoleen
kiitoksensa, kun hän selitti avuksi rientävien ystävien ja naapurien
äänet. Polvillaan oli hän silloinkin kun Simo ukko melkein väkisin
työnsi hänen suojelijansa, Heikki Sepän, sisään tähän huoneesen. Ujo
rakastaja näet ei tahtonut astua esiin, ensin siitä pelosta että Katri
voisi suuttua, ja sitten kun hän näki tytön olevan polvillaan, sen
vuoksi ettei tahtonut häiritä hänen hartauttansa.
"Isä", virkkoi seppä: "hän rukoilee -- en minä nyt uskalla puhutella
häntä enempää kuin piispaakaan, joka par'-aikaa messua lukee".
"No, mene matkoihin sitten, sinä urhokas ja uljas pölkkypää", virkkoi
isä; ja sitten ja sitten hän lisäsi, kääntyen tyttärensä puoleen:
"Jumalalle otollisin kiitos, tyttöseni, on se kun ihmis-veljillemme
kiitollisuutta osoitamme. Tässä on se mies, joka Herran välikappaleena
on pelastanut sinut kuolemasta, tai kenties häväistyksestä, joka on
kuolemaakin pahempi. Tervehdi nyt häntä, Katri, oikeaksi Valentinikses,
ja muista että minä soisin saavani hänet rakkaaksi pojakseni".
"Älkää isä", vastasi Katri. "Nyt en voi nähdä ketään -- en voi
puhutella ketään. En minä ole kiittämätön -- kenties olen liiankin
kiitollinen hänelle, jonka käden kautta Herra on meidät pelastanut.
Mutta sallikaa mun ensin kiittää suojeluspyhääni, joka minulle tään
ajallaan tulleen avun lähetti, ja suokaa minulle vaan silmänräpäys
aikaa, että kerkiän saada hameen päälleni".
"No, Jumalan kiitos, tyttöseni -- liika tyly olisinkin, jos en soisi
sinulle aikaa alusvaatteesi ylles vetämään, koska se pyyntö on
ensimmäinen vaimo-ihmisen puheelle kuuluva lause, joka nyt viikon
päiviin on tullut suustasi. -- Totta tosiaan, poikaseni, soisin ettei
tyttäreni olisi niin täysi pyhä, ennen kun tulee se aika, että häntä
toiseksi St. Katarinaksi julistetaan".
"Älkää näin pilkkaa puhuko, isä; sillä minä voin vannoa, että hänellä
on kumminkin yksi totinen pyhittäjä, joka on itsensä kokonaan antanut
kuuliaiseksi hänen tahtonsa alle, niin paljon kuin syntinen ihminen sen
taitaa. -- Hyvästi siis täksi hetkeä, kaunis neito", lisäsi seppä
kovemmalla äänellä, "ja Herra lähettäköön sinulle unia, yhtä
rauhallisia kuin sinun ajatuksesi ovat valveella ollessas. Minä lähden
vartioimaan sinun lepoas, ja kavahtakoon itseään se, joka sitä tulisi
häiritsemään!"
"Ei, hyvä, kunnon Heikki, jonka lempeä sydän niin vähän sopii yhteen
tuon liian hätäisen käden kanssa, älä nyt enää tänä yönä ryhdy uusiin
kahakoihin. Mutta ota kuitenkin lempeimmät kiitokseni, ja niiden kanssa
tulkoon sinulle ne rauhalliset ajatukset, joiden sanot minussa asuvan.
Huomenna, kun tapaamme toisiamme, vakuutan sinulle kiitollisuutta
paremmin -- hyvästi!"
"Hyvästi, sinä sydämeni valtias ja valo!" sanoi seppä, ja oli juuri,
astuttuaan Katrin kammarista vievät portaat alas, lähtemäisillään ulos
kadulle, koska hanskuri häntä tempasi käsivarresta.
"Minä olen iloitseva tästä tään-yöllisestä kahakasta", sanoi Simo,
"enemmän kuin koskaan olisin luullut voivani iloita teräksen
kalskeesta, jos se saattaa tyttäreni täyteen järkeensä ja näyttää
hänelle minkä-arvoinen mies sinä olet, Heikki. Pyhä Macgirder
auttakoon! Oikeinpa rakastan noita roistoja ja mieleni on paha siitä,
että tuo kosija parka ei enää ikinään saa pitää oikeankäden kinnasta.
Voi, voi, hän on kaipaava sitä kättään kaikki ikäpäivänsä, varsinkin
kun rupeaa kinnasta käteensä vetämään -- niin, hän on vasta maksava
ainoasti puolet maksut minun ammatilleni. -- Vaan, veikkonen, et sinä
pääse askeltakaan liikahtamaan talostani tänä yönä", jatkoi hän. "Et
sinä niin meiltä pois pääse, poikaseni, sen takaan".
"Sitä en aiokaan. Minä vaan aion, jos sallitte, vartioida tuolla ulkona
kadulla. Saattais tapahtua, että he yrittävät uudestaan".
"Ja jos niin tapahtuisikin", sanoi Simo, "niin tulee sinun paljoa
helpommin torjua ne pois, seisoen täällä huoneen suojassa. Se
tappelukeino onkin porvarille soveliain puolustustaistelu muurin takaa.
Vahtiessa ja vartioiden me siihen temppuun opimme. Paitsi sitä on nyt
niin paljon ihmisiä valveella ja liikkeellä, että me kyllä saamme olla
tämän aamun hyvässä turvassa ja rauhassa. Tule siis vaan tänne päin".
Näin sanoen, hän puoliväkisin vei Heikin siihen kammariin, missä he
illallisella olivat olleet ja missä nyt vain palvelija, joka myös oli
jalkeilla, samoin kuin muut herättyään yöllisestä metelistä, nyt pian
sai valkean viritetyksi.
"Ja nyt, mun uljas poikaseni", kysyi hanskuri, "millä juomalla nyt
tahtoisit juoda isäsi maljaa?"
Seppä oli koneentapaisesti antanut saattaa itsensä vanhalle lavitsalle
hauskasta tammipuusta, ja nyt istui, katsellen tuleen, joka loi
punertavaa valoa hänen miehuullisille kasvoillensa. Hän mutisi
itseksensä puoli-ääneen: -- -- _Hyvä_ Heikki, _kunnon_ Heikki -- Voi,
jos hän sentään olisi siihen lisäksi sanonut: Heikki _kulta_!"
"Mitä juomia ne on?" nauroi vanha hanskuri. "Minun kellarissani ei
kumminkaan semmoisia ole. Mutta, jos Kanarian, tai Gascognen tai
Rhein'in viini kelvannee, niin päästäpäs vaan yksi sana suustasi, ja
samassa pullollinen kilahtaa edessäsi -- eipä muuta".
"_Hartaimmat_ kiitokset", jatkoi seppä, yhä vielä mietteisinsä
vaipuneena; "se on enempi kuin mitä hän koskaan ennen on sanonut
minulle -- _hartaimmat_ kiitokset -- mihin kaikkeen se voinee ylettyä?"
"Se ylettyy vaikka mihin, venyen kuin kilin nahka, veikkoseni", virkkoi
hanskuri, "jos vaan tahdot totella minua ja virkkaa, mitä nyt käsket
aamuryypykses".
"Mitä ikinä te itse tahdotte, isä kulta", vastasi seppä
huolimattomasti, ja vaipui jälleen Katrin sanojen punnitsemiseen. "Hän
puhui minun lempeästä sydämestäni, mutta samassa myös minun liian
hätäisestä kädestäni. Mitä kummaa voisin tehdä, päästäkseni tuosta
tappeluhalustani? Taitaispa olla paras hakata poikki oikea käteni ja
naulata se kirkon oveen, ettei se enää saattaisi minua häpeään".
"Käsiä olet jo kyllin lennättänyt maahan yhden yön osaksi", virkkoi
ukko hanskuri, tuoden viinipullon pöydälle. "Mitä kummaa sinä noin
kiusaat itseäsi, veikkonen? Se tyttö pitäisi sinusta kahta kertaa
enemmän, jos hän ei näkisi kuinka hullusti sinä häntä rakastat. Mutta
asia ei nyt enää siedä leikkiä. Minä en tahdo että taloni olisi vielä
toista kertaa joutumaisillaan aatelisherrain palvelija-hirtehisten
murrettavaksi ja ryöstettäväksi, siitä syystä että tytärtäni sanotaan
Perth'in Kaunottareksi. Ei, hänen pitää saada tietää, että minä olen
hänen isänsä ja että minulla on oikeus vaatia sitä kuuliaisuutta, joka
lakikirjassa sekä Jumalan sanassa on käsketty. Minä tahdon että hän
tulee sinun vaimokses, mun kultasydäminen poikani -- sinun vaimokses,
sä rautakoura, ja se pitää saada aikaan, ennen kuin kovin monta viikkoa
kerkiää kulua. Kas niin, saas tästä, juodaanpa sinun iloisten häittesi
malja, seppä veitikka!"
Ukko joi suuren pikarin tyhjäksi, ja täytti sen sitten ottopoikaansa
varten, joka hitaasti kohotti sen huulilleen, vaan sitten, ennen kuin
se niihin oli koskenut, asetti äkkiä takaisin pöydälle, ja pudisteli
päätänsä.
"No, jos et sinä huoli sitä maljaa juoda, enpä tiedä kuka sen sitten
joisi", virkkoi Simo. "Mikä nyt on sulla mielessä, sä hupsu poika? Nyt
on tässä seikka tapahtunut, joka tavallaan on tytön sinun valtahas
saattanut; sillä kaupungin joka nurkassa huudettaisiin 'hyi!' hänelle,
jos hän sinulle nyt rukkaset antaisi. Ja tässä minä, hänen isänsä,
en ole ainoasti suostuvainen tämän avio-tuuman ensi-alkuiseen
troklaukseen, vaan soisinpa vielä että te, niin pian kuin mahdollista,
tulisitte yhteen ommelluiksi, niin lujaan kuin neula vuohennahkaa
kintaaksi ompelee. Kaikki siis on sinun puolellas -- onni, isä ja
kaikki muu -- vaan sinä yhtähyvin näytät siltä että luulisi sinun
olevan tuommoisen onnettoman rakastajan, joista lauluissa lauletaan,
tai että pikemmin olet menossa Tay-jokeen kuin tyttöä kosimaan, jonka
saat, jos vaan otollisella hetkellä häntä pyydät".
"Niin, mutta tuo otollinen hetki, isä! Sitähän suuresti epäilen,
sattuneeko koskaan sitä silmänräpäystä, jolloin Katri niin paljon
vilkahtaisi alas maan ja sen asukkaitten puoleen, että ottaisi
kuullakseen minun kaltaiseni raa'an, oppimattoman moukan kosimista. En
voi sanoa mistä se tulee, isä -- muualla minä kyllä käyn, kaula
kenossa, niinkuin muutkin miehet, mutta teidän pyhämäisen tyttärenne
seurassa minulta uljuus ja rohkeus kohta raukenee maan matalalle, ja
minusta tuntuisi aivan pyhän alttarin ryöstämiseksi, jos minun
äkkipäätä onnistuisi saada hänet miellytetyksi minuhun. Hänen
ajatuksensa ovat kovin paljon taivaalliset, että niitä kävisi
tuhlaaminen mokomaan kuin minä".
"Tee niinkuin tahdot", vastasi hanskuri. "Eipä minun tyttäreni kosi
sinua enempää kuin minäkään -- rehellisestä ehdoituksesta ei ole
vihastumista. -- Vaan jos luulet minun suostuvan noihin tytön hupsuihin
luostarituumihin, niin sanon sulle nyt, etten niitä ikinä ota korviini.
Kyllähän minä rakastan ja kunnioitan kirkkoa", jatkoi hän, ristien
silmänsä. "Maksanhan minä kaikki sen saatavat rehellisesti ja
mielelläni. Kymmenekset ja vaivaismaksut, viinirahat ja vaksirahat,
kaikki suoritan papeille niin tarkkaan kuin suinkin joku minun
varaiseni mies Perth'issä. Mutta en henno antaa kirkon omaksi tätä yhtä
ja ainoata karitsaa, joka minulla on maailmassa. Hänen äitinsä oli
minun rakkaimpani maan päällä, ja on nyt enkelinä taivaassa. Katri on
ainoa minulle jäänyt muistiainen siitä, mikä minulta on mennyt; ja jos
hän on menevä luostariin, se tapahtukoon silloin kun nämät vanhat
silmät on umpeen menneet, vaan ei ennen. -- Mutta mitä sinuun tulee,
seppä veikkoseni, saat tietysti tehdä miten sinusta paraimmalle
näyttää. En minä väkisin työnnä vaimoa sun syliisi, sen takaan".
"No, nyt te taas taotte rautaa kovin kiivaasti", virkkoi Heikki.
"Semmoinenhan aina on loppu puheistanne, te kun äistytte minuun siitä,
etten tee tekoa, joka saattaisi minut onnellisimmaksi koko maailmassa,
jos se olisi mahdollinen tehdä. Lävistäköön terävin väkipuukko
kaikista, jotka ikinä olen takonut nyt tässä silmänräpäyksessä
sydämeni, jos siinä sydämessä on edes pienin palanen enemmän minun
omani kuin teidän tyttärenne oma. Vaan mitäs minä tekisin? En voi
ruveta ajattelemaan häntä vahvemmaksi tai itseäni paremmaksi kuin mitä
me todentodella olemme; ja se teko, joka teistä niin helpolta ja
varmalta näyttää, on minun mielestäni yhtä vaikea, kuin jos minun
tulisi takoa teräshaarniska pellavankuiduista. -- Mutta saakaas tästä
nyt, isä", lisäsi hän iloisemmalla äänellä; "ja juodaan nyt myös minun
ihanan pyhäinneitsyeni ja Valentineni malja, sillä siksihän toki,
toivon ma, hän on rupeeva tämän vuoden ajaksi. Ja nyt en huoli kauemmin
estää teidän vanhaa päätänne pään-alaiselleen vaipumasta, vaan
pujahtakaa te jo tuutuhunne valkeaan päivään saakka. Ja sitten teidän
pitää tulla oppaakseni tyttärenne kammarin-ovelle ja puolustajakseni,
kun sitten astun sisään hänelle tervehtimään hyvää päivää, ja kirkasta
kuin suinkin aurinko koskaan voi suoda tälle kaupungille sekä tälle
maakunnalle monta peninkulmaa ylt'ympäri".
"Se ei ole hullumpia neuvoja, poikaseni", sanoi kunnon hanskuri. "Mitä
sinä, mitä aiot sinä tehdä? Rupeetko myös minun viereeni, vai tahdotko
mennä Conachar'in vuoteelle?"
"En huoli kummastakaan", vastasi Heikki Seppä; "minä vaan estäisin
teidän lepoanne. Minulle on tämä kova tuoli tässä yhtä hyvä kuin
untuva-tyyny -- tässä voin nukkua niinkuin vahtimies, aseet
vieressäni."
Näin puhuen hän laski kätensä jalkansa päälle.
"Ei, Herra varjelkoon, ettei nyt sen enempää tulisi tarvis
teräs-aseitas. Hyvää yötä tai pikemmin hyvää huomenta nyt vaan, sikskun
päivä kokonaan on noussut -- ja kuka meistä ensiksi herää, se toista
nostattaa."
Näin erosivat molemmat porvarit. Hanskuri vaipui vuoteelleen ja
luultavasti samassa myös uneen. Rakastuneella sepällä ei ollut yhtä
hyvä onni. Hänen ruumiinsa tosin olisi hyvin kestänyt kaikki yölliset
vaivat; mutta hänen mielensä oli toista, arempaa laatua. Toiselta
puolen hän oli sen ajan uljaitten porvarein kaltainen, yhtä ylpeä
taidostaan aseitten sepittämisessä kuin myös sitten niiden
käyttämisessä; kilvoittelunsa ammattilaisten kanssa niinkuin myös
ruumiinsa väkevyys ja miekastelutaitonsa usein saattoivat hänet
kahakoihin, joiden tähden kaikki häntä pelkäsivät ja muutamat
vihasivat. Mutta tuon ylpeyden ja taistelunhalun rinnalla asui hänen
sydämessään vilpitön, hyvänsävyinen lapsenluonto, ja hänellä oli
haaveksivainen, kuvittelevainen mieli, jonka olisi luullut varsin
vähän sopivan yhteen hänen töittensä kanssa pajassa ja hänen
taisteluinsa kanssa ulkona. Kenties olivat nuot haaveksivaiset, tuliset
tunteet, joista oli puhe vanhoissa kansanlauluissa, hänen ainoassa
oppi-lähteessään, vähäisen tarttuneet häneen ja luoneet hänen
sydämeensä hiukan puoleksisivistynyttä ritarillisuutta. Hänen
rakkautensa Katriin ainakin oli niin hienoa laatua, että se hyvin olisi
sopinut vaikka tuolle halpasyntyiselle knaapillekin, jota, jos laulussa
lienee perää, Unkarin kuninkaan tytär kunnioitti suosiollisella
hymyllään. Hänen rakkautensa Katriin oli tosiaan niin ylevää laatua
kuin jos sen esineenä olisi ollut enkeli taivaasta, josta syystä Simo
ukko sekä muut, jotka sepän käytöksen näkivät, arvelivatkin tätä
rakkautta liian ylevänluontoiseksi ja taivaalliseksi, että se maallista
tyttöä voisi miellyttää. Siinä he kuitenkin vallan pettyivät. Katrilla,
vaikka hän oli ujosteleva ja arka luonteeltaan, oli kuitenkin sydän,
joka tunsi ja käsitti sepän rakkauden jalouden ja syvyyden; ja lieneekö
hän tuntenut mahdolliseksi sitä vastata vai ei, oli hän kuitenkin yhtä
ylpeä tuon yleisesti pelätyn Heikki Sepän suosiosta, kuin suinkin joku
lauluissa kuvattu korkea neito kesystä leijonastaan, joka aina seuraa
häntä, vartioiden ja suojellen. Hartaimmalla kiitollisuudella muisti
hän, aamulla herätessään, avun ohikuluneena vaarallisena yönä; ja
ensimmäinen ajatus hänen mielessään oli sitten, millä keinoin hän voisi
tätä kiitollisuuttansa sepälle osoittaa.
Hän nousi nopeasti vuoteeltaan, vähän punastuen omasta ajatuksestaan.
"Olen ollut liian kylmä häntä kohtaan, kenties myös olen häntä väärin
tuominnut -- en taho olla kiittämätön" -- näin hän puhui itseksensä,
"vaikken tosin voi hänen kosimiseensa suostua. En huoli odottaa, siksi
kun isäni käskee minua rupeemaan Heikin täänvuotiseksi Valentiniksi;
parempi on että lähden ja itse valitsen hänet siksi. Kyllä olen
mielessäni moittinut toisten tyttöjen rohkeutta liiaksi, kun ne sitä
samaa ovat tehneet. Mutta se on oleva mieleen isälleni, ja
kiitollisuuttani tälle kunnon miehelle osoittaessani olen samassa
noudattava hyvän St. Valentinin kunniaksi säättyjä menoja."
Hän pujahdutti nopeasti päälleen pukunsa, joka kuitenkin jäi paljon
vähemmin siivotuksi kuin muulloin, astua sipsutti portaita myöten alas
ja avasi ruokakammarin oven, jossa huoneessa, niinkuin hän aivan oikein
arvasi, hänen kosijansa oli viettänyt loput yöstä kahakan perästä.
Katri seisahtui ovelle, vähän pelästyen aikomuksestansa, aloittaa
vuoden ajaksi solmittua Valentine-liittoa suudelmalla, niinkuin tapa ei
ainoasti sallinut, vaan vaati. Sitä katsottiin erittäin suureksi onnen
enteeksi, jos saattoi toisen tavata nukkumasta ja herättää häntä
yllämainitulla hauskalla tempulla.
Parempaa tilaisuutta tuon umpisalaisen liiton alkamiseen ei olisi
koskaan voinut sattua, kuin se, mikä nyt oli Katrille tarjona.
Monellaisten vaihtelevain ajatusten perästä oli rivakka seppä viimein
vaipunut uneen tuossa karmituolissa, mihin oli itsensä laskenut. Näin
lepääväisenä hän oli lujemman, miehuullisemman näköinen, kuin mitä
Perth'in kaunotar olisi arvellut; sillä kun seppä hanskurin tyttären
silmien edessä tavallisesti oli ollut hämillään osaksi ujoudesta,
osaksi siitä pelosta, että hän jollakin lailla nostaa mielipahaa, niin
Katri oli tottunut hänessä aina jotain typeränsekaista näkemään.
"Hän on kovasti ykstotisen näköinen", virkkoi Katri itsekseen; --
"lieneekö suutuksissa? -- ja jos hän nyt heräisi -- me olemme aivan
kahdenkesken -- jos kutsuisin Dorothean -- jos herättäisin isäni --
vaan en! -- Onhan vaan tavallinen juhlameno, ja tulee toimitetuksi
kaikella neidon ja sisaren lemmellä ja kunniallisuudella. En voi uskoa,
että Heikki sen voi väärin ymmärtää, eikä saa lapsimainen ujous estää
kiitollisuuttani."
Näin sanoen hän kepeillä, vaikka hiukan epävakaisilla askelilla astui
kammarin permannon poikki, posket punottavana ujoudesta. Hiivittyänsä
hiljaa nukkujan tuolille asti hän suikkasi sepälle suukkosen, niin
kepeän kuin jos vaan ruusunlehti olisi huulille karissut. Mutta kepeäpä
myös mahtoi olla nukkujan uni, koska se semmoisesta voi tulla
keskeytetyksi, ja hänen unennäkönsä mahtoivat olla hyvin likeistä sukua
keskeyttävän syyn kanssa, koska herätessään Heikki heti koppasi tytön
syliinsä ja riemun innolla koetti kostaa samalla lailla, millä hänen
lepoaan oli häiritty. Mutta Katri teki kovaa vastarintaa; ja koska
hänen irti-pyrkimisensä ei vaan osoittaneet tavallista neidon ujoutta,
vaan pikemmin aristunutta häveliäisyyttä, niin kaino rakastaja päästi
hänet pois käsistään, joista kymmenen vertaa suurempikaan voima ei
olisi voinut riistää tyttöä väkisin.
"Älä pahaksi pane, hyvä Heikki", pyysi Katri hämmästynyttä kosijaansa
lempeimmällä äänellään. "Minä olen täyttänyt Pyhän Valentinin käskyn,
näyttääkseni kuinka suuressa arvossa pidän tätä kumppalia, jonka hän
minulle täksi vuodeksi on lähettänyt. Kunhan olisi isäni läsnä, en
kieltäisikään sinua kostamasta leposi häiritsemistä."
"Ei siinä suhteessa ole mitään estettä", virkkoi ukko hanskuri,
ihastuneena rientäen sisään. "Tartu pihdeilläs kiinni, seppä, -- tao
rautaa niin kauan kuin se on kuumana, ja näytä hänelle, ette
nukkuvallakin laivalla on hampaat!"
Näin yllytettynä Heikki, jos kohtakin vähemmin peloittavalla
kiivaudella kuin taannoin, taas sulki punastuvan tytön syliinsä, ja
Katri välttävällä myöntyväisyydellä salli hänen maksaa saatu tervehdys
kymmenkertaisella mitalla ja monenkertaisella innolla. Viimein hän
kuitenkin taas irroitti itsensä rakastajansa sylistä, ja heitti itsensä
tuolille, peittäen kasvonsa käsillään, ikään kuin olisi katunut
tekoansa.
"Älä ole milläskään, hupsu tyttö", virkkoi isä, "ja jos olet saattanut
kaksi miestä onnellisimmiksi koko Perth'issä, niin älä siitä liioin
häpeile, koska toinen heistä on sinun oma vanha isäsi. Ei ole koskaan
yksikään muisku tullut niin hyvästä ansiosta annetuksi, ja oikeus ja
kohtuus oli että siihen myös tulisi asianmukainen vastaus. Katso vaan
ylös taas, lapsi-kultaseni! Katso ylös ja anna mun nähdä edes yksi
kerta vaan hymysi. Niin totta kuin olen rehellinen mies, nyt juuri
nouseva aurinko ei näe mitään näkyä meidän kauniissa kaupungissa, josta
voisi minulle olla niin paljon iloa kuin tästä äsköisestä. -- Mitä",
jatkoi hän leikillisesti, "luulitko että sulla oli Reddie räätälin
sormus, joka näkymättömäksi saatti? Mutta eipä niin ollutkaan, sä korea
aamu-keijukainen. Juuri kuin olin nousemaisillani, kuulin sinun
kammarisi oven aukeavan, ja seurasin salaa sinun jäljessäsi tänne alas
-- en siksi että olisin aikonut suojella sinua tästä näin uneliaasta
Heikistä, vaan siksi että tahdoin omin ihastunein silmini nähdä rakkaan
tyttäreni tekevän sitä, mitä hänen isänsä kaikesta enimmin halasi. --
Kas niin, laske nyt alas nää joutavat kätesi, ja jos poskesi
punoittelevatkin hiukan, tulee siten vaan Pyhän Valentinin päivä sitä
paremmin vietetyksi, sillä tänä aamuna tuleekin tyttöjen punastua."
Näin puhuessaan Simo Hanskuri lempeällä väkivallalla siirsi pois
kädet, joilla Katri oli kasvonsa peittänyt. Neidon posket olivatkin
todella tulipunaiset, mutta hänen katsantonsa osoitti enempää kuin
tavallista tytön ujoutta, ja silmiin alkoi uhkuella kyyneleitä.
"No, no, itketäänkö kultaseni?" jatkoi isä. "Kas niin, se on jo liikaa.
-- Heikki, autapas minua tätä tyttö-hupsua lohduttaessa."
Katri väkisin koetti tointua ja hymyillä, mutta hänen hymynsä oli
ykstotinen, surullinen.
"Tahtoisin vaan sen sanoa, isä", virkkoi Perth'in Kaunotar, vielä
taistellen surullisuuttansa vastaan, "että minulla, valitessani Heikki
Seppää Valentinikseni ja suodessani hänelle tään-aamuista tervehdystä,
sen mukaan kuin vanha tapa vaatii, ei ollut mikään muu tarkoitus, kuin
että näin tahdoin osoittaa kiitollisuuttani hänen miehuullisesta ja
uskollisesta avustansa niinkuin myös kuuliaisuuttani teitä kohtaan.
Mutta älkää saattako häntä siihen luuloon -- älkääkä, hyvä isä kulta,
itsekään olko siinä luulossa -- että minä tarkoitin mitään sen enempää,
kuin mitä lupaus, olla hänelle nyt alkavana vuonna uskollisena,
ystävällisenä Valentini-kumppalina, vaatii".
"No -- no -- no -- no tottahan me sen kaiken ymmärrämme", virkkoi
Simo samalla äänellä, jolla lapsipiiat hoitilaitansa viihdyttelevät.
"Kyllähän me sinun tarkoituksesi ymmärrämme. Täksi kertaa on tässä
aivan kylläksi. Ei sinua ruveta peloittamaan eikä väkisin
kiirehdyttämään. -- Rakastavaisia, uskollisia Valentini-kumppaliksia te
nyt olette, kun olettekin, ja mitä sitten seuraa, se käyköön niinkuin
Jumala ja tilaisuus sallii. Kas niin, kas niin, jo piisaa -- älä
hienoja kätösiäsi vääntele, äläkä nyt sen enempää pakoitusta pelkää.
Sinä olet käyttänyt itseäs niinkuin rohkea, kelpo tyttö. -- Ja nyt mene
Dorothean luo, tuota vanhaa unikekoa herättämään. Meidän pitää saada
vahva aamiainen tämmöisen sekamelskeisen yön ja iloisen aamun perästä.
Ja sinunkin kättäs tulee tarvis kyökissä, että saisimme muutamia noista
makeista piirakoista, joita ei kukaan muu osaa laittaa, paitsi sinä
itse -- ja täysi oikeuspa sinulla onkin siihen salaisuuteen, siihen
nähden keneltä sen olet perinyt. -- Voi, autuas olkoon sinun
äitikultasi sielu", lisäsi hän huokauksella. "Kuinkapa iloinen hänkin
olisi ollut, jos olisi tään onnellisen Valentinin päivän saanut nähdä!"
Katri käytti hänelle näin suodun paon-tilaisuuden ja pujahti ulos
huoneesta. Heikistä silloin tuntui kuin olisi aurinko keskipäivällä
kadonnut taivaan kannelta, jättäen koko maan äkilliseen pimeyteen.
Äskeisen tapauksen nostamat, korkealle lentävät toivotkin vaipuivat
taas maahan, kun hän ajatteli tytön muuttunutta käytöstä, kyyneleitä
hänen silmissään, hänen kasvoissaan nähtävää pelkoa, ja sitä että
Katri, niin selvästi kuin vaan arkatuntoisuus salli, oli koettanut
näyttää osoitetun suosion-osoituksen ei olleen mitään muuta kuin päivän
menoihin kuuluvan tempun. Hanskuri katseli sepän masentunutta katsantoa
ihmeellä ja jollain mielipahalla.
"Pyhän Johanneksen nimeen, veikkonen, mikäs sua vaivaa, että näin
näytät yrmeältä kuin tarhapöllö, vaikka sinun kaltaisesi pojan, jos hän
todella tätä tyttö-rukkaa rakastaa niin paljon, kuin hän sanoo, pitäisi
olla iloisen kuin leivosen!"
"Voi, isä!" vastasi rohkeutensa kadottanut rakastaja; "hänen
silmistänsä näen, hänen kyllä minusta pitävän sen verran, että hän
tahtoo olla minun Valenti-kumppalinani varsinkin koska se teille on
mieluista -- vaan eipä kuitenkaan niin paljon, että hän tahtoisi ruveta
vaimokseni".
"No menes nyt hiiteen, sinä kylmä-sydäminen, miehuudeton pöllö!"
vastasi isä. "Osaanpa minäkin lukea vaimopuolen silmistä, vieläpä
paremmin kuin sinä; vaan en minä hänestä tuommoista voi nähdä. Hiisi
vieköön! Tuossa sinä makasit niinkuin suuri herra karmituolissa,
sikeässä unessa niinkuin tuomari, kun sinä, jos sinussa olisi ollut
vähänkin rakastajan tulta, olisit pitänyt silmät auki, lakkaamatta
tirkistellen itäänpäin, eikö jo auringon ensimmäinen säde alkaisi
koittaa. Mutta tässä sinä vaan kellättelit, kuorsaillen varmaankin,
tyttöä sekä koko muutakin maailmata muistelematta. Ja Katri parka
hän heräsi kohta päivän valjetessa, siinä huolessa ettei vaan
kukaan muu ennättäisi viedä häneltä hänen kunnollista, valpasta
Valentini-kumppaliansa, ja hän herätti sun suosion-osoituksella, joka
-- St. Macgrider auttakoon! -- olisi rauta-alaisimenkin eläväksi
saattanut. Mutta sinä herättyäsi tässä vaan irvistelet ja tuskittelet,
ja huokailet, aivan kuin hän olisi pyyhkäissyt huuliasi kuumennetulla
rautakangella! Soisinpa -- Pyhä Johannes auttakoon! -- että hän olisi
lähettänyt vanhan Dorothean sijastaan sille asialle, ja sitonut
sinut Valentini-kumppaliksi tuohon luurankoon, jolla ei ole yhtään
ainoatakaan hammasta suussansa! Kas hän se olisikin kaikista Perth'in
naisista soveliain Valentini-kumppali mokomalle pelkurimaiselle
kosijalle".
"Mitä pelkurimaisuuteen tulee, isä kulta", vastasi seppä, "löytynee
parikymmentä kunnon tappelukukkoa, joiden harjat olen alas painanut ja
jotka voisivat todistaa, olenko pelkuri vai en. Ja Jumala sen tietäisi
todistaa, että mielelläni antaisin kelpo taloni, jota tämän kaupungin
porvarina omistan, palkeinensa, pihteineen, alaisimineen päivineen, jos
vaan näkisin teidän selityksenne asiasta oikeaksi. Mutta enpä minä
puhukaan hänen ujoudestaan, enkä hänen punastumisestaan; vaan
vaalenemisesta kohta punastumisen jälkeen, joka sen kauniin värin
jälleen poskista pois karkoitti, kyyneleistä, jotka sitten purskahtivat
silmistä. Se oli aivan kuin koska Huhtikuussa sadepilvi hiivii ylös
taivaan kannelle, ja pimentää ihanimman aamun, joka koskaan on
koittanut Tay-joen yllä."
"Hui hai", vastasi hanskuri; "ei hän ensi-iskulla kaadukaan. Olethan
sinä montakin kertaa lohia pyytänyt, ja siitä olisit voinut jotain
oppia. Jos sinä, kun kala onkeen on tarttunut, kovasti nykäiset siimaa,
niin lohi sen tempaa pois, vaikka se olisi rautalangasta. Helpoita
veikkonen, ja anna kalan vengotella siimalta aikas, ja puolen tunnin
perästä räpyttelee se vieressäs rannalla. -- Tässähän on alku, niin
kaunis kuin suinkin voit toivoa, jos vaan et toivo tyttö-rukan hiipivän
vuotees ääreen niin kuin nyt tuolis luokse; ja se ei ole kainoin
neitoin tapa. Mutta kuules mitä sanon -- aamiaisen jälkeen hankin
sinulle tilaisuutta puhua suusi puhtaaksi; varo vaan silloin, ettet ole
liioin arka, etkä myös ahdista tyttöä liian kovasti. Helpoita siima
hänelle tarpeeksi, äläkä tempaise niin aikaiseen, niin panen pääni
pantiksi, että loppu on sinun mielesi mukaan."
"Tein minä niin tai näin, isä", virkkoi Heikki, "te aina sanotte syyn
olevan minussa; taikka minä muka liian paljon helpoitan siimaa,
taikkapa liian tiukkaan. Antaisinpa mielelläni paraan rautapaidan,
jonka ikinä olen takonut, jos vastus todellakin olisi minussa; sillä
sittenhän olisi parempi toivo, että sen voisi saada poistetuksi.
Kuitenkin myönnän sen, että vaan olen pässinpää siinä taidossa, jota
olisi tarvis semmoisessa tilaisuudessa sopivan keskustelun
aikaansaamiseksi."
"Tule nyt vaan puotiini kanssani, mun poikaseni, niin annan sulle
sopivan aineen puheen aluksi. Tiedäthän että tyttö, joka uskalsi
nukkuvaa miestä suudella, sillä on voittanut sormikkoparin häneltä.
Tule nyt puotiini; sieltä saat sormikasparin hienosta kilin-nahasta,
jotka aivan sopivat Katrin käteen ja ranteesen. -- Minä muistelin hänen
äiti-rukkaansa, kun sen parin leikkasin", lisäsi kunnon Simo
huokaisten; "ja paitsi Katria en tiedä yhtään vaimo-ihmistä koko
Skotlannissa kenelle ne sopisivat, vaikka kuitenkin olen ottanut mittaa
melkein kaikista kuninkaan hovin kaunottarista. Tule nyt kanssani,
sanon ma, niin saat aineen, josta voit panna kielen liikkeelle, jos
vaan sinulla lienee rohkeutta ja varovaisuutta kyllin pitää puoltasi
kosimisessa."