Mitähän lie nyt kaikki pauhu tää?
Se sydän park' on vaan, mi tykyttää.
Dryden.
Uljas aseseppä, niinkuin kyllä sopii arvata, ei ollut hidas täyttämään
vastaiselle apelle annettua lupausta. Hän vaatetti itsensä suuremmalla
huolella kuin tavallisesti, peittäen, niin paljon kuin mahdollista,
kaikki, mikä hänen asussaan oli soturimaista. Hän oli kuitenkin liian
tunnettu mies, että olisi tohtinut käydä aivan ilman varuksitta tässä
kaupungissa, missä hänellä tosin oli paljon ystäviä, mutta myös, monen
entisen kahakan tähden, useita verivihollisia, joilta, sen hän tiesi,
häneltä oli vallan vähän armoa toivottavana, jos heillä vaan oli hyvä
tilaisuus. Siksi pani hän takkinsa alle salaisen rautarengas-paidan,
joka oli tehty niin kepeäksi ja notkeaksi, että se ei estänyt hänen
liikuntojaan enempää kuin nyky-ajan liivit, mutta samassa niin vahva,
että hän siihen saattoi täydesti turvata, sillä hän oli omin sormin
takonut ja kokoon liittänyt jok'-ainoan renkaan. Sen yli oli hänellä,
niinkuin muillakin sääty- ja ikäveljellään, flanderilaiset liivihousut,
pyhän kunniaksi paraasta, hienonhienosta Englannin verasta sinistä
väriä. Ne olivat, ajan tavan mukaan, paikatut pitkillä suikaleilla
mustasta atlaskankaasta ja koristetut mustilla silkkitikkauksilla.
Hänen pitkävartiset saappaansa olivat sahviaaninahasta, levätti hyvästä
skotlantilaisesta, harmaasta sarasta; sen alle oli kätketty vyöllä
riippuva metsäpuukko, sepän ainoa ase, sillä kädessä ei hänellä ollut
muuta kuin rautatamminen sauva. Hänen musta samettilakkinsa oli
reunoitettu teräskiskolla, ja teräksen sekä pään välillä oli paksu
toppaus, joten siitäkin oli luotettava turva.
Ylimalkaan Heikki näytti, niinkuin täydellä syyllä voikin näyttää,
varakkaalta ja arvokkaalta porvarilta; hän oli laittanut pukunsa niin
komeaksi kuin hänen sopi laittaa, poikkeematta oman säätynsä rajan yli
ja itselleen aatelin etuoikeuksia anastamatta. Eikä myös hänen suora,
miehuullinen muotonsa, jos kohta se suurinta huolimattomuutta vaaroista
osoitti, ollut millään lailla sen ajan suurisuisten tappelukukkojen
näön kaltainen. Vääryyttä aivan tekivät hänelle ne, jotka luulivat että
syynä noihin kahakoihin, joihin hän niin usein puuttui, muka oli
riitainen, väkivaltainen mielenlaatu sekä liika ylpeys ruumiin
väkevyydestä ja asetaidosta. Päinvastoin ilmoittivat kaikki kasvoin
juonteet, että tässä oli iloinen, hyvänsävyinen mies, jolla ei suinkaan
ollut mielessä tehdä pahaa kellekään ja joka ei myös pelännyt pahaa
keneltäkään.
Näin puettuaan päälleen paraat vaatteensa, kunnon aseseppä oli liki
sydäntänsä -- tämä sykähti siitä -- pistänyt poveensa pienen lahjan,
jonka jo aikaa sitten oli hankkinut Hanskurin Katria varten;
Valentinana oli näet nyt hänellä oikeus antaa se ja Katrilla ottaa se
vastaan ilman mitään neidollista ujostelemisetta. Se oli pieni sydämen
muotoiseksi leikattu rubini-kivi, jonka läpi kultanuoli oli pistetty;
se oli kätketty pieneen kukkaroon, joka oli kokoonkudottu niin
hienonhienoista teräsrenkaista kuin olisivat ne olleet aiotut kuninkaan
rautapaitaa varten. Kukkaroon oli kudotut sanat:
Ei vahvin rauta
Sydäntä auta --
Kyll' lempi lentää kautta!
Tästä värsystä oli sepällä ollut paljonkin päävaivaa, ja hän oli
sepustukseensa hyvin tyytyväinen, sillä siitä taidettiin ymmärtää se,
että hänen taitonsa voi laittaa turvaa kaikille sydämille paitsi hänen
omalleen. Hän kääri levätin ympärilleen, ja riensi sitten ulos vielä
hiljaiselle kadulle, sillä hän oli päättänyt joutuakseen määrätyn
ikkunan edustalle juuri vähää ennen päivän valkenemista.
Näin kulki hän Isoakatua pitkin ja poikkesi siinä, missä nyt St.
Johanneksen kirkko seisoo, raittiin, joka vei Curfew-kadulle. Mutta
silloin hän taivaan näöstä huomasi olevansa vähintään tuntia liian
varhain liikkeelle, ja hänelle johtui mieleen, että olisi parempi, jos
ei hän ehtisi paikalle ennen kuin lähempänä määrä-aikaa. Luultavasti
oli siellä toisiakin kosijoita vahtimassa, samoin kuin hänkin, Perth'in
Kaunottaren asunnon ympärillä; ja hän tunsi heikon luonteensa kovin
hyvin, niin että tiesi kuinka aivan helposti hän voisi joutua kahakkaan
niiden kanssa. "Minulla on se etu", ajatteli hän, "että Simo ukko minun
puoltani pitää; miksi siis tahraisin sormiani noiden raukkojen verillä,
jotka eivät maksa huomaamisen vaivaa, koska heillä on niin paljon
vähemmin onnea kuin minulla? Ei, ei! tällä kertaa kumminkin koetan olla
viisas ja pysyä erilläni kaikesta riidan kiusauksesta. Heillä ei pidä
olla enempää aikaa riidellä minun kanssani kuin juuri sillä
silmänräpäyksellä, jolloin annan merkkini Simo ukolle ja jolloin hän
siihen vastaa. Milläpä ihmeellä vaan se vanha mies saanee
tyttärensä ikkunan luokse? Suuresti pelkään, että jos Katri hänen
tarkoituksensa arvaisi, ukon tulisi vallan vaikeaksi saada se aikaan."
Nämät rakastajan mietteet mielessänsä, hidastutti seppä kulkuaan, usein
kääntyen itäänpäin taivaanrantaa katselemaan. Vaan ei siinä
häämöittänyt vielä vähintäkään vaalakkaa päivän valon apua, joka olisi
ilmoittanut lähenevän, vaikka vielä kaukaisenkin aamun koittoa. Päivä,
uljaan asesepän kiusaksi, näkyi sinä aamuna olevan tavallista
verkallisempi nousemaan itäiselle vartiotornillensa. Heikki nyt
hitaasti kulki Pyhän Annan kappelin seinän sivuitse -- tätä pyhää
maata astuessaan hän ei laiminlyönyt silmiensä ristimistä ja
_ave_-rukouksen[10] lukemista. Silloinpa virkkoi ääni, joka kuului
tulevan yhden kappelin ulospistävän seinäpielen takaa: "Nyt se
viivyskelee, jonka olis tarvis juosta."
"Kukas siellä puhuu?" kysyi seppä, katsahtain ympärilleen, jokseenkin
hämmästyneenä puheesta, joka oli niin outo sekä äänen että sanojen
sisällyksen puolesta.
"Yks kaikki kuka se puhuu", vastasi ääni. "Joudu kiireesti, taikka et
hyvään aikaan joudu. Älä laske loruja, vaan mene matkahasi."
"Pyhä tai pakana, enkeli tai saatana, mikä lienetkin", virkkoi Heikki,
ristien silmiänsä, "sinun neuvos koskee kovin arkaan paikkaan, että
sitä olisin tottelematta. Pyhä Valentin kulkuani jouduttakoon!"
Näin sanoen hän kohta muutti verkallisen astuntansa niin joutuisaksi,
että harva mies olisi jaksanut pysyä hänen rinnallansa, eikä aikaakaan,
niin hän oli Curfew-kadulla. Mutta hän ei ollut kerjinnyt astua kolmea
askelettakaan Simo Hanskurin talolle päin, joka oli sen kapean kadun
keskipaikoilla, niin yksi mies ilmautui kummaltakin kadun puolelta
huoneitten pimennosta esiin, ja molemmat astuivat häntä vastaan, ikään
kuin yksin tuumin estääkseen hänen kulkuaan. Hämärässä ei ollut
mahdollista nähdä muuta, kuin että heillä oli Vuorelais-takki yllään.
"Pois Vuorelais-rosvot", sanoi seppä syvällä, ankaralla äänellään, joka
oli hänen leveän rintansa mukainen.
He eivät vastanneet, ei kumminkaan kuuluvilla sanoilla; mutta seppä
näki, että he vetivät miekkansa tupesta, aikoen vastustaa häntä
väkivallalla. Heikkiä aavistutti, että tässä oli jokin paha tekeillä,
jos kohta ei hän voinut arvata mitä lajia se oli; hän päätti siis
raivata itselleen tietä vaikka kuinka suuren vihollisjoukon läpi ja
pelastaa rakkaansa taikka kuolla sen jalkain juureen. Hän kääri
levättinsä vasemman käsivartensa ympäri kilveksi, ja alkoi
horjumattomilla askeleilla astua noita kahta miestä kohti. Lähempi
heistä sivalsi miekallaan; mutta Heikki Seppä väisti sivalluksen
levättikääreellään, läimäytti kädellään miestä vasten silmiä ja
kamppasi, niin että vastustajansa raskaasti lompsahti kadun kiville.
Melkein samalla silmänräpäyksellä hän myös metsäpuukollaan iski
oikealla puolella olevaa miestä, niin kovaan että sekin kohta kelletti
maassa kumppalinsa vieressä. Mutta seppä riensi eteenpäin, sydän täynnä
pelkoa, johon se seikka, että outoja miehiä täällä seisoi kadun suuta
väkivaltaisella tavalla vartioimassa, antoikin kyllin syytä. Hän kuuli
nyt hiljaisia kuiskauksia sekä vähäisen kalinan hanskurin ikkunan alta
-- juuri sen ikkunan alta, josta hän oli toivonut kuulevansa Katrin
tervehtivän häntä Valentinikseen. Seppä poikkesi kadun toiselle
puolelle, ottaakseen selvän siellä-olijoitten paljoudesta sekä
aikomuksesta. Mutta yksi niistä, jotka tuolla ikkunan alla seisoivat,
näki tai kuuli hänet, ja kysyi nyt kuiskaamalla, epäilemättä luullen
häntä yhdeksi vartijoista: "Mitä melua tuossa oli, Kenneth? Miksi ette
viheltäneet?"
"Lurjus!" huusi Heikki. "Teidän ilkityönne on ilmitullut ja sinä sen
saat maksaa hengelläs!"
Näin sanoen, hän sivalsi tuota outoa miestä puukollaan niin vimmatusti,
että luultavasti olisikin uhkauksensa täyttänyt ellei toinen, kohottaen
käsivarttansa, olisi käteen ottanut vastaan sivallusta, joka päätä
tavoitteli. Hänen haavansa mahtoi olla syvä kyllä, sillä hän horjahti
ja kaatui kovalla parahduksella.
Sen enempää lukua pitämättä, juoksi nyt Heikki muutamia miehiä
kohti, jotka par'-aikaa asettivat tikapuita huoneen päädyssä olevaa
ristikko-ikkunaa vasten, Heikki ei kuluttanut enää aikaa heidän
lukuansa lukemalla eikä heidän hankettansa tiedustamalla. Hän päästi
suustaan sen hätähuudon, jota kuullessaan porvarein oli tapa juosta
apuun, ja ryntäsi noiden yöjalkalaisten kimppuun, joista yksi
par'-aikaa alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Seppä tempasi tikapuut
kantorenkaista, viskasi ne maahan ja asetti jalkansa kapuajan rinnan
päälle, estäen häntä jaloilleen pääsemästä. Kaatuneen kumppalit kyllä
rupesivat hurjasti hakkaamaan Heikkiä, saadaksensa vankia jälleen irti.
Mutta Heikin rautarengaspaita oli hyvänä turvana, ja hän maksoi heidän
sivalluksiaan kelpo korolla, kovasti huutaen: "Avuksi, avuksi, hyvän
St. Johanneksen nimeen! -- Joutset ja miekat tänne, hyvät naapurit! --
Joutset ja miekat tänne! -- He pyrkivät sisäänmurtamalla meidän
huoneisimme yön pimeän peitossa!"
Näitä sanoja, jotka kauas katuja pitkin kaikuivat, säestelivät yhtä
monet ankarat läimäykset, sen saivat sepän vastustajat kyllin kokea.
Pian alkoivat kadun asukkaatkin herätä ja ilmautua kadulle,
paitasillaan, vaan miekalla ja kilvellä varustettuna, muutamat myös
kantaen tulisoihtuja. Rauhanrikkojat nyt pyrkivät pakoon, ja se
onnistuikin kaikille paitsi sille miehelle, joka oli tullut tikapuilta
maahan viskatuksi. Sen kurkun oli urhokas aseseppä kahakassa saanut
kopristetuksi ja piti häntä kiinni niin lujaan kuin metsäkoira jänistä.
Muut haavoitetut olivat heidän kumppalinsa pois kantaneet.
"Tässä on mokoma ilkimys-joukkio rauhaa rikkomassa meidän
kaupungissamme", selitti Heikki kokoutuville naapureille. "Joutukaa
noiden kolmen jälkeen. Eipä ne kaikki päässekään täältä pakoon, sillä
parilta olen saanut lentimet hiukan kynityksi; veren tipahduksia myöten
pääsette heidän jäljilleen."
"Ne ovat Vuorelais-rosvoja", sanoivat porvarit. "Hei, naapurit,
perään-ajoon!"
"Niin, perään-ajoon -- perään-ajoon kaikki", jatkoi seppä. "Jättäkää
vaan tämä konna tässä minun haltuuni."
Apumiehet hajosivat erihaaroille, niin että heidän tulisoihtuinsa
nähtiin leimahtelevan, heidän huutoinsa kuultiin kajahtelevan ympäri
koko sitä kaupunginosaa.
Sillä välin vanki koki puhuttelemalla päästä vapaaksi, turvautuen
vuoroin rukouksiin, vuoroin uhkauksiin. "Jos olet oikea aatelismies",
virkkoi hän, "niin päästä minut irti, niin kaikki, mitä nyt on
tapahtunut, annetaan sinullen anteeksi."
"Minä en ole aatelis-sukua ollenkaan", vastasi seppä. "Olenpa vaan
Heikki Wynd-kadulta, Perth'in kaupungin porvari, enkä ole tehnyt
mitään, mistä olisi anteeksi-antamista tarvis."
"Konna, sinä olet tehnyt rikoksen, jota et voi tietääkään! Mutta päästä
minut valloilleni, niin täytän lakkisi kultakolikoilla."
"Ja minä heti paikalla täytän sinun lakkisi halkaistulla päällä",
tiuskasi seppä, "jos et nyt pysy alallas, niinkuin rehellinen vanki."
"Mikäs tässä on hätänä, Heikki poikaseni?" kysäsi nyt Simo ilmautuen
ikkunaan. "Kuulenpa sinun puhelevan toisellaisella äänellä kuin mitä
olisin luullut. Mistäs kaikki tää melu on noussut, ja miksi naapurit
näin on liikkeellä?"
"Onpa täällä mokoma koira-joukko yrittänyt kavuta ylös teidän
ikkunoillenne, Simo isä. Mutta minä olen tässä rupeemaisillani kummiksi
yhdelle heistä, jota pitelen niinkuin rautaruuvissa."
"Kuules minua, Simo Hanskuri", virkkoi vanki, "anna mun vaan saada
kuiskata yksi sana sinun korvahas ja pelasta minut tämän
rautakouraisen, pölkkypäisen tolvanan kynsistä, niin todistan, ettei
ollut mitään pahaa aiottukaan sinulle eikä sun omaisilles; vieläpä
lisäksi annan sinulle tiedoksi jotain, josta sinulle on tuleva paljon
etua."
"Tuo ääni kuuluu tutulta", sanoi Simo Hanskuri, joka nyt tuli ulos
kynnykselleen, salalyhty kädessä. "Seppä poikaseni, anna tuon nuoren
miehen päästä puheilleni. Ei hän mitään pahaa tee, sen takaan sulle.
Pysy sinä vaan hetkinen tuossa paikallasi, äläkä päästä ketään sisään,
oli se päällekarkaaja tahi suojelija. Minä takaan sitä, ettei tämä
poika-veitikka tässä tarkoittanut mitään muuta kuin Valentinin-päivän
leikkiä."
Näin sanoen vanha mies veti vangin huoneen sisään ja sulki oven,
jättäen Heikin kummastelemaan, että hänen vastainen appensa tuota
ryntäystä niin arvaamattomalla tavalla selitti. "Vai leikkiä!" virkkoi
hän. "Olisipa siitä mahtanut tulla kummaa leikkiä, jos he olisivat
päässeet tytön makuukammariin! -- Ja sinnepä he olisivat päässeet, jos
en olisi saanut kuulla tuota kunnon ystävän ääntä kappelin pylvään
takaa, joka mahtoi olla itse autuaan Annan ääni -- vaikka kuinka olisin
mahdollinen, että se Pyhä neito minulle puhuisi! -- taikka kumminkaan
ei se voinut siinä paikassa päästä kuuluviin ilman sen pyhän neiden
luvatta ja suostumuksetta -- ja siitä lupaan asettaa hänen alttarilleen
vaksikynttilän, niin pitkän kuin tää minun metsäpuukkoni. -- Ja
soisinpa vaan, että mulla olisi tässä mun kahdenkäden käytettävä
miekkani, niin hyvin Pyhän Johanneksen kunniaksi kuin myös noiden
konnien kuritukseksi -- sillä onhan nämät tämmöiset puukot sieviä
leluja kyllä, vaan sopivammat poikasen kuin aikamiehen kädessä. Voi
kuitenkin, jos sinä kahdenkätinen kalpani olisit ollut tässä
kourassani, niinkuin nyt riiput tuossa vuodeteltassani, niin eivätpä
nuot lurjukset olisikaan kaikki löytäneet jalkojansa, millä näin
kuulumattomiin poispötkiä. -- Vaan kas tuosta tulee palavia
tulisoihtuja ja paljastettuja miekkoja. -- Miehet hoi! Seis! --
Oletteko te Pyhän Johanneksen puolella? Jos olette meidän kunnon
kaupungin ystäviä, niin olkaa terveet tultuanne!"
"Me palajamme saaliittomina pyytäjinä", vastasivat lähenevät porvarit.
"Verijäljet veivät meidät Mustain-Veljesten hautausmaalle, ja sieltä
putkahti meidän edestämme kaksi miestä, jotka välissänsä kantoivat
kolmatta -- hänessä mahtoi olla sinun merkkisi, Heikki. He ehtivät
luostarin takaportille, ennen kuin me heidät saavutimme -- he soittivat
kelloa, ovi aukesi -- ja sinne he katosivat. Niin ovat he siis sen
pyhän paikan piirissä ja turvissa, ja me saamme nyt mennä kylmille
vuoteillemme lämmittelemään."
"Niin", sanoi toinen, "kylläpä noilla kunnon Mustilla-Veljeksillä on
aina joku jumalinen luostarikumppali valvomassa, joka voi avata pyhän
turvapaikan oven jokaiselle hädässä olevalle sielu-raukalle, joka
pyrkii piiloon kirkon huostaan."
"Niin oikein, jos nimittäin se vainon-alainen sielu-raukka on
semmoinen, joka siitä jaksaa maksaa", lisäsi toinen. "Vaan, jos hän on
yhtä vaivainen kukkaroltaan kuin hengeltään, joutaa hän hyvin seistä
ulkona, siksi kun koirat ovat hänen kintuissansa."
Kolmas, joka jo hetkisen aikaa oli tutkiskellut maata tulisoihtunsa
avulla, nyt loi silmänsä ylöspäin ja yhtyi puheesen. Se oli iloinen,
vähän hätäinen, lihava miehen tynkkä, nimeltä Olivier Proudfute,
jokseenkin varakas porvari ja etumaisia miehiä lakintekijäin
ammattikunnassa. Sen vuoksi hän nytkin virkkoi tarmokkaalla äänellä:
"Voitkos sanoa meille, iloinen seppä" -- he tunsivat juuri nyt toinen
toisensa kadulle ilmautuvain tulisoihtujen valossa -- "mitä lajia
velikultia ne olivat, jotka tämän kahakan tässä meidän kaupungissamme
panivat alkuun?"
"Ne kaksi, mitkä ensiksi näin", vastasi seppä, "näyttivät minusta, sen
verran kuin taisin selittää, olevan kääritttynä Vuorelais-vaippoihin.°
"Se on kyllä luultava -- se on kyllä luultava", virkkoi toinen,
päätänsä pudistellen. "Häpeä onkin, ettei rikkoja meidän vallissamme
ole korjattu ja että niin nuot maankuljeksijat Vuorelaiset voivat
mieltänsä myöten, milloin vaan yö on tarpeeksi pimeä, tulla tänne
ajamaan rehellisiä miehiä ja vaimoja ulos sängystänsä."
"Mutta katsokaas vaan tänne, naapurit", virkkoi Olivier Proudfute,
näyttäen veristä kättä, jonka hän oli maasta löytänyt. "Milloinka
tämmöinen käsi on sitonut Vuorelaisvirsun pauloja? Se on suuri tosin ja
vahva, vaan hieno kuin neitosen kätönen, ja onpa tuossa sormessa
pyöryläinen, joka paistaa niinkuin palava kynttilä. Simo Hanskuri on
tämän käden varalle työtä tehnyt, jos en aivan pety, sillä hän ompelee
kintaita kaikille kuninkaan hoviherroille."
Läsnä-olijat nyt rupesivat tarkastelemaan tuota veristä merkkiä, mikä
mitäkin selitystä lisään pannen.
"Jos niin on", virkkoi yksi, "niin taitaisi Heikki Sepän olla paras
turvata koipihinsa, sillä korkea oikeus tuskin katsonee porvarinhuoneen
suojelemisen kyllin päteväksi puolustus-syyksi sille, joka on
aatelisherran käden poikki pannut. Laissa on paha pykälä ihmisraajan
silpomisesta."
"Hyi sinua, mitä puhut, Mikko Webster", vastasi lakintekijä. "Emmekö me
ole noiden uljaitten Romalaisten jälkeisiä, jotka rakensivat tämän
Perth'in kaupungin niin paljon Romansa näköiseksi kuin mahdollista? Ja
eikö meillä ole perimäkirjoja kaikilta kuninkaittamme ja
suojelusherroiltamme, joissa meitä sanotaan heidän uskollisiksi
lääniläisikseen? Ja pitäiskö meidän nyt muka hellittää käsistämme nuot
meidän oikeutemme, ja etuutemme, ja vapautemme, meidän tuomio- ja
teloitus-oikeutemme, ja meidän sakoitus-oikeutemme, ja meidän
oikeutemme perillisettä kuolleen muukalaisen perintöön ja meidän muut
etumme, ja sallia sisään-murtamista rehellisen porvarin huoneesen,
mitään rangaistusta vaatimatta? Ei -- kunnon kaupunkilaiset,
ammattilaiset ja porvarit, ennen Tay-virta rupeaa virtaamaan taaksepäin
Dunkild'iin päin, ennen kuin semmoista vääryyttä kärsimme!"
"Entäs mitä me siihen voimme?" kysyi vakava vanha mies, joka seisoi,
nojaten itseään kahdenkätiseen miekkaan. "Mitäs sinä sitten
kehoittaisit meitä tekemään?"
"Henk'risti! pormestari Craigdallie, ihmeyttääpä minua, kun juuri te,
kaikista sitä kysytte. Minä kehoittaisin siihen, että me, niinkuin
suorain miesten sopii, menisimme kohta täältä armollisen kuninkaamme
eteen, herättäimme hänet hänen kuninkaallisesta levostansa,
ilmoittaisimme hänelle tämän surkean seikan tässä, kun meidän on
täytynyt näin yön aikana hypätä ulos sängyistämme, ilman paljon muuta
peitettä paitsi näitä paitojamme -- ja minä näyttäisin tätä veristä
muistiaiskalua ja pyytäisin saadakseni tietää majesteetin omasta
armollisesta suusta: onko oikein ja kohtuullista, että hänen
irstastapaisen hovinsa ritarit ja aatelisherrat näin kohtelevat meitä
kuninkaan uskollisia alamaisia. Ja näin menisi meidän asiamme tulista
kyytiä."
"Vai tulista? Niinkö luulet?" vastasi vanha pormestari. "Kyllä se
tulisuus siinä olisi semmoinen, että kaikki viluun kuolisimme,
veikkoinen, ennen kuin porttivahti liikuttais avaintansa ja
päästäisi meitä sisään kuninkaan armollisten silmien eteen. -- Tulkaa
pois, hyvät naapurit, tämä yö on kipeästi kylmä -- me olemme
vahtineet ja vartioineet kaupunkiamme niinkuin aika-miehet, ja meidän
seppä-veitikkamme on meitä sortamaan halullisille antanut varoituksen,
joka hyvin on kahdenkymmenen kuninkaallisen julistuksen arvoinen. On
huomennakin päivää -- tulkaamme silloin taas tähän paikkaan kokoon
tätä asiaa miettimään, ja keskustelemaan mihin keinoihin olisi
ryhtyminen noiden konnien ilmi- ja kiinnisaamiseksi. Vaan erotkaamme
nyt, ennen kuin meidän sydänveremme jäätyy suonihinsa".
"Oikein, pormestari Craigdallie. -- Eläköön St. Johannes, Perth'in
suojeluspyhä!"
Olivier Proudfute olisi vielä tahtonut jatkaa puhettansa, sillä hän
oli noita armottomia puhelijoita, jotka luulevat, että heidän
kaunopuheisuutensa voittaa kaikki ajan, paikan sekä olojen vastukset.
Vaan ei kukaan huolinut kuullella; porvarit menivät kukin kotihinsa,
juuri nyt taivaan äärtä kirjailevan päivän valossa.
Tuskin olivat he lähteneet, niin hanskurin ovi aukeni, ja vanha mies,
tarttuen seppää käteen, veti hänet sisään.
"Missä on vanki?" kysäsi seppä.
"Hän on poissa -- päässyt irti -- pötkinyt pakoon -- mitäs mä hänestä
tiedän?" virkkoi hanskuri. "Hän pujahti ulos taka-ovesta ja sitten
puutarhan läpi. -- Älä hänestä ole milläskään, vaan tule tervehtimään
Valentineäs, jonka kunnian ja hengen tänään olet pelastanut".
"Antakaa mun vaan ensin pistää miekkani tuppeen", esteli seppä, "ja
pestä käteni -- --"
"Ei nyt ole aikaa viivytellä silmänräpäystäkään; hän on jo noussut ja
pukenut päällensä. -- Tule vaan veikkonen. Hänen pitää saada nähdä
sinut, kelpo ase kädessäs ja tuon konnan veret sormissas, niin että hän
oppii minkä-arvoinen kunnon miehen apu on. Hän on jo liian kauan aina
tukkiellut suutani ujostelemisillaan ja epäilemisillään. Minä tahdon
että hän nyt saa nähdä minkä-arvoinen on kunnon miehen, ja vielä
päälliseksi urhokkaan porvarin, rakkaus."