Sepän sydän oli niin täynnä noita monellaisia, ristinriitaisia
tunteitansa, että näytti ikään kuin se olisi halkaisemaisillaan
peittonaan olevaa nahkatröijyä. Heikki nousi ja ojensi kätensä
hanskurille, kääntäen pois kasvonsa, niinkuin ei olisi tahtonut, että
hänen mielenliikutustaan olisi nähty hänen muodostaan.
"Ei, koira vie, enpä sinulle vielä sanokaan jäähyväisiä, poikaseni",
virkkoi Simo, lyöden kämmentänsä sepän ojennettua kämmentä vastaan. "En
minä nyt huoli lyödä kättä sinun kanssas, en kumminkaan ennen kuin
vähintänsä yksi tunti vielä on kulunut. Viivy vaan hetkinen veikkonen,
niin selitän sinulle kaiken tään. Eihän toki muutamat veripisarat
pienestä raappauksesta eikä muutamat hupsut sanat tyttö-lepsukan suusta
voi erottaa poikaa ja isää, kun he näin kauan ovat olleet yhtymättä?
Jää tänne, poikaseni, jos koskaan tahdot siunausta isältä sekä Pyhältä
Valentiniltä, jonka juhlan-aatto nyt tänään on!"
Kohta tämän jälkeen kuultiin hanskurin kaikuvalla äänellä kutsuvan
Dorotheaa; sitten kuului vähän avainten kilinää sekä kenkäin kopinaa
ylös ja alas rappusia ja tuosta Dorothea ilmautui, kantaen kolmea
suurta pikaria vihriäisestä lasista, joita silloin pidettiin varsin
harvinaisina ja kallis-arvoisina kaluina. Hanskuri itse ne täytti,
kaataen jättiläis-pullosta, joka veti vähintään kolme korttelia meidän
nykyisen turmeltuneen ajan mittaa myöten.
"Kas tässä viiniä, Heikki", lausui hän, "jolla on puolta vertaa
pitemmältä ikää kuin minulla. Isäni sai sen lahjaksi vanhalta, uljaalta
Krabbelta, tuolta 'flanderilaiselta insenöriltä', joka niin
urhoollisesti puolusti Perth'iä Taavetti II:n ala-ikäisyyden aikana.
Meistä hanskureista on aina ollut hiukan apua sodassa, vaikka meidän
ammattimme ei ole sen kanssa niin kiinteässä yhteydessä kuin teidän, te
teräksen ja rauhan kalkuttajat. Minun isäni oli päässyt Krabbe-ukon
suosioon -- kuinka se tapahtui, sen kerron joskus toisten, niinkuin
myös kuinka kauan nämät pullot tässä olivat kätkössä maakuopassa,
etteivät joutuisi ryöstäväin Eteläläisten[7] kynsiin. Juodaan nyt vaan
minun arvoisan isäni malja, ja toivottakaamme hänelle ijankaikkista
autuutta -- suotakoon hänelle hänen syntinsä anteeksi! Dorothea, juo
sinäkin hänen maljansa, ja sitten laita itse pois kana-orrellesi.
Kylläpä tiedän, että korvissasi nyt olisi paha kutkutus, mutta minulla
olisi puhumista semmoisesta, jota ei kukaan voi saada kuulla, paitsi
minun ottopoikani Heikki."
Dorothea ei tohtinut vastaanpanna; hän joi pikarinsa pohjaan hyvällä
rohkeudella, ja sitten vetäysi pois makuukammariinsa isännän käskyn
mukaan. Molemmat ystävykset siis jäivät kahden kesken.
"Minun on paha mieli, Heikki veikkonen", virkkoi Simo, täyttäen sekä
ystävänsä lasin että omansa, "minun on -- totta maar! -- paha mieli,
että tyttäreni on tuolla tuommoisella hupsulla tuulella. Mutta sinä,
luulen ma, voisitkin sen asian parantaa. Mitäs sinä tuletkin tänne,
kilistellen, kalistellen miekkaasi ja tikariasi, kun tiedät tytön
olevan niin hupsun, ettei hän voi kärsiä semmoisten aseitten näköä?
Etkös muista, että teillä oli jonkunlainen riita keskenänne, juuri
ennen lähtöäsi Perth'istä, siitä muka ettet sinä huoli astua muiden
rauhallisten porvarein tavalla, vaan että sinulla aina pitää olla ase
vyöllä, niinkuin pahan-ilkisillä huoveilla, jotka ovat aatelisherrain
palveluksessa? Tottahan siveällä porvarilla on silloinkin vielä kyllin
aikaa varustaa itsensä aseilla, koska hätäkello kutsun meidät täysissä
varuksissa ulos tulemaan."
"Eipä se, isä kulta, ollutkaan nyt minun syyni. Mutta tuskin olin
hevosen selästä alas hypännyt, niin juoksin tänne, teille tuloani
ilmoittamaan, arvellen että jos niin olisi tahtonne, voisin teiltä
saada hyvän neuvon, miten pääsisin neiti Katrin Valentiniksi ensivuoden
ajaksi. Vaan Dorothea neidolta sain kuulla, että te olitte menneet
Mustain Veljesten kirkkoon messua kuulemaan. Siksi arvelin paraaksi
seurata teitä sinne -- osaksi että olisin samassa kirkossa teidän
kanssanne, ja osaksi myös -- Pyhä Neitsyt Maaria ja Pyhä Valentin
suokoot sen synnin anteeksi! -- että saisin vähän katsella häntä, joka
minusta niin vähän huolii. -- Mutta kun te astuitte sisään, näytti
minusta, että pari, kolme vaarallisen-näköistä miestä oli siinä
neuvoittelemassa; ja he katselivat välistä teihin ja Katriin päin. Ja
erittäin oli siellä herra Juhana Ramorny, jonka minä vallan hyvin
tunsin, vaikka hän oli vale-puvussa, palvelijan kaltainen, ja vaikka
hänellä oli tuommoinen samettitilkka laastaroituna silmän yli. --
Sen vuoksi arvelin, isä, että koska te jo olette vanha, ja tuo
Vuorelais-heitukka taas hiukkaa liian nuori tappeluun, niin minä noin
hiljakseen astuisin teidän jäljissänne. Minä näetten tiesin, että
näillä kaluilla tässä, jotka minulla oli muassa, voisin pitää kurissa
kenen hyvänsä, joka yrittäisi häiritä teidän kotimatkaanne.
Muistattehan te, että itse keksitte minut ja väkisin toitte tänne
sisään, huolimatta siitä, tahdoinko vai en. Muuten, sen vakuutan, en
olisi tullut teidän silmienne eteen, ennen kuin olisin pukenut päälleni
tuon uuden tröijyn, jonka teetin Berwick'issä uusimman kuosin mukaan;
enkä myös olisi tullut Katrin eteen, miekka vyöllä, koska hän näitä
aseita niin inhoo. Vaikka, totta puhuen, on minulla niin paljon
verivihollisia, mikä minkin onnettoman sattumuksen tähden, että minun,
jos jonkun miehen Skotlannissa, on välttämätön asia yöllä käydä aseilla
varustettuna".
"Tuo tyttö-lepsukka ei ajattele sitä", sanoi Simo Hanskuri. "Hänellä ei
ole älyä huomaamaan, että tässä meidän rakkaassa isänmaassamme
Skotlannissa joka mies katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen kestää
hänelle tehtyä pahaa. Mutta, Heikki poikaseni, sinuakin minun pitää
torua siitä, että annat sydämesi näin masentua hänen toruistaan.
Olenhan nähnyt sinut kyllin rohkeana toisten tyttöin seurassa -- miksi
olet täällä hänen läsnä-ollessaan niin hiljaa, kieli kammitsassa?"
"Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri --
siksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös
viisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan
ikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä
lähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin
joukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se
käy -- kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen
maallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen
silmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka
hän minulle antaa".
"Varomaton kauppias olet kuin oletkin", vastasi Simo; "sinä liian kehut
sitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun
tyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas
teet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä
toivojamme täytetyiksi."
"Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta", virkkoi seppä; "sillä
kyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi."
"Tunne sinä tätä, tunne tuota!" myrähti hanskuri. "Jospa vaan tuntisit
oikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin.
Ajattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti,
ja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun
meidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä
yhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi --
niin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun
minä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan
itse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin,
jotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa,
että Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin
vaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi
vähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja
tyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka
ketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa."
"Ja jos en niin tekisi", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja
käsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka
jättiläisellekin kelvanneet, "sitten älköön käteni koskaan enää
kilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin
pitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen
konstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään,
melkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta
tuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä,
niinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa".
"Niin, tosiaankin", sanoi isä, "on hänellä ihmeellinen valta kaikkien
yli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa,
joka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on
kyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän
myös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei
paljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee
paljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa
luopumaan".
Tämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan
tuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja
viimein huudahti: "Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen
päivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista
lurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin
kasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat
kesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin
menemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle -- ja siellä se pahus
ryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla
lihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei
herra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja
kummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies,
pidätte tuota Vuorelais-veijaria -- parasta lajia, sen takaan -- täällä
Katrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin
teidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi".
"Hyi, poikaseni, hyi sinua -- olethan sinä nyt ihan mustasukkainen",
sanoi Simo, "ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu
täällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten
takana",
"Hohhoh, Simo isä", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen
kuin muutkin hänen aikansa porvarit, "jos en pelkäisi teidän panevanne
sen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja
puuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu".
"Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani
ynnä muut sellaiset, veikkoseni -- ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan
hintaan".
"Kylläpä heidän niin kannattaakin", vastasi Heikki kuivakiskoisesti;
"sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa".
"No, no -- olkoon se miten oli -- vaan ei se ole minun asiani, mistä he
ne elukat saavat, kunhan minä saan heiltä nahat. Mutta, arvelin sanoa,
on muutamia syitä, joiden tähden tahtoisin olla tämän Conachar'in
isälle mieliksi ja pitää pojan täällä. Eikä hän olekaan Vuorelais-sukua
muuten kuin puoleksi, ja hiukan vailla _Glune-amien_[8] jäykkää
luonnetta -- sanalla sanoen -- harvoin olen nähnyt hänet niin
tuittupäisenä kuin hän nyt äsken oli".
"Tuskinpa, jos ette liene nähneet hänen tappavan sitä, johon
vimmastui", vastasi seppä yhä vaan samalla kuiva-kiskoisella äänellä.
"Yhtähyvin voin, jos sinä niin tahdot, Heikki, kaikesta muusta
huolimatta käskeä tuota maankuljeksijaa toiseen kortteriin, vaikkapa jo
huomispäivänä".
"Ei, isä", sanoi seppä, "ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes
niin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä,
sen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi
tulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin
pillein -- kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka
antaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat.
Mutta, totta tunnustaakseni -- vaikka se on hupsun hullutusta -- en
juuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin
kanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne
aina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän
työnne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota,
niinkuin tiedätte, hän harvoin tekee".
"Niin, se on kyllä totta", sanoi Simo, "hän leikkaa aina kaikki
kintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä
saanut koko paria valmiiksi".
"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten
nahat olisivat leikattavat", virkkoi Heikki. "Mutta, älkää pahaksi
panko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta -- teki hän
työtä tahi istui ilman -- ei ole silmät loistottomiksi käyneet, -- ei
ole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä
raskaan moukkarin heiluttamisesta -- ei ole hänen hiuksensa savusta
tummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain
näköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää
peittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä
ovat olleet maailmassa -- paraan koko Perth'in kaupungissa minä
kumminkin takaan hänen olevan -- niin ei hän voi olla näkemättä ja
tuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä
siinä eroituksessa en ole voittopuolella".
"Saat tästä, Heikki poikaseni", virkkoi vanha mies, täyttäen
kumppalinsa pikarin niinkuin myös omansa. "Kylläpä minä huomaan, että
sinä, vaikka kelpo seppä kyllä, et tiedä mistä metallista vaimoväki on
valettu. Ole sinä rohkea, Heikkiseni -- älä ole sen näköinen, kuin
vietäisiin sinua paraikaa hirsipuuhun, vaan käytä itseäs niinkuin
iloinen nuori mies, joka tietää oman arvonsa eikä joudu hämille
paraankaan edessä kaikista Eeva muorin lapsenlapsista. Katri on
samanluonteinen vaimo kuin hänen äitinsä; ja sinä olet hupsu, kun
luulet, että he kaikki vaan sitä pyytävät, mikä silmän kaunista on.
Korvan hyvikettä he myös lisäksi tahtovat, veikkoseni. Vaimo-ihminen
tahtoo mielellään kuulla, että se, joka häntä kosii, on rohkea ja
rivakka, ja että kosija saisi vaikka sadankin tytön rakkauden, vaikka
hän ei huoli muusta kuin tästä yhdestä. Usko sinä vanhan miehen sanaa:
tyttöin päätökset riippuvat paljon enemmän muiden ihmisten ajatuksista
kuin heidän omistaan. Ja jos Katri kysyy: kuka se on uljain mies
Perth'in kaupungissa? -- ketäs muuta hän kuulisi mainittavan, ellei
tuulenkärventäjää? -- Entäs parhain aseseppä, joka ikinä on miekkaa
alaisimen päällä kalkuttanut? -- taas se sama Seppä. -- Entäs vikkelin
tyttöin pyörittäjä Vapunpäivä-riuvun ympärillä? -- tietysti se lysti
seppä. -- Entäs iloisin lauluin rallattaja? -- kukas muu, jos ei Heikki
Seppä! -- Entäs parhain mies painissa, paras kilpi- ja kalpa-pelissä --
ylimmäinen kukko asemönsträyksessä -- hurjain hevosten kesyttäjä --
hurjain Vuorelaisten kurissapitäjä? -- aina yhä vaan sinä -- ja sinä --
ei kukaan muu kuin sinä! -- Ja sinä pelkäät Katrin mieltyvän tuohon
tuommoiseen poika-huitukkaan Vuoristosta pikemmin kuin _sinuun_! --
Hui, hai! -- yhtä pian hän laittaisi teräskintaan kilinnahasta. Kuules
kun sanon sinulle: Conachar'ista ei hän huoli yhtään, muuten kuin että
hän tahtoisi estää pirun saamasta sitä poikaa kynsihinsä niinkuin muut
Vuorelaiset -- Jumala siunatkoon häntä, tyttö rukkaa! Hänpä mielellään
saattaisi kaikki ihmiset paremmille ajatuksille, jos vaan voisi."
"Vaan se yritys on varmaankin turha", sanoi seppä, joka, niinkuin
lukija on voinut havaita, ei ollut Vuorelaissukuun mieltynyt.
"Tahtoisinpa Katrin kanssa lyödä vetoa, että Musta mies -- josta
minulla pitäisi olla jotain tietoa, koska hän tekee työtä tulessa
niinkuin minäkin -- että, sanon, piru viimein saapi tuon ruututakin[9]
-- se on ihan varma."
"Mutta Katrilla", vastasi hanskuri, "onkin apulainen, josta sinä vähän
tiedät. -- Klemetti isä on ottanut tämän rosvon-penikan hoitonsa alle,
ja hänpä ei pelkää sataa pirua enempää kuin jos ne olisivat
hanhikarja."
"Klemetti isäkö!" kertasi seppä. "Teille ilmautuu yhä vähän väliä joku
veres pyhä mies tähän jumaliseen Pyhän Johanneksen kaupunkiin. Mikä
Pirun peloitus, sanokaas, se semmoinen sitten on? -- Joku erakko vai,
valmistettu tehtäväänsä niinkuin painisille aikova taistelija? Mies,
joka paastomisilla ja pieksämisillä on laittanut vartalonsa solakaksi?
-- Niinkö?"
"Eikä, sepähän siinä ihme onkin", sanoi Simo. "Klemetti isä syöpi,
juopi ja elää melkein kuin muutkin ihmiset -- tietysti kuitenkin
tarkkaan noudattaen kaikkia kirkon sääntöjä."
"Ohoh, jopa ymmärrän! -- Tuommoinen lysti pappi, jolla hyvä ruoka on
enemmän mielessä kuin hyvät tavat -- joka Laskiaisena juoda kulauttaa
poskeensa hyvän kannullisen, että paremmin kestäisi sitten seuraavan
paaston vaivat -- jolla on hauska _in principio_ -- ja joka on kaikkein
kaupungin kauneimpien vaimojen rippi-isä?"
"Harhatiellä olet taaskin, seppä. Sen sanon sulle, että kyllä sekä
tyttärelläni että minulla olisi niin hyvä haisti että pääsisimme
ulkokullatun jäljille, oli se sitten paastoovaista tahi mässääväistä
lajia. Mutta ei Klemetti kuulu kumpaankaan."
"Mutta mitä lajia hän sitten on, Herran nimeen?"
"Semmoinen, joka taikka on paljon parempi kuin puolet Johanneksen
veljeskunnasta, johon hän kuuluu, yhteensä, taikka niin paljon häijympi
häijyintä niistä, jotta on häpeä ja synti, että hänen sallitaan elää ja
olla tässä maassa."
"Tottahan, minun mielestäni, pitäisi olla helppo sanoa, onko hän sitä
vai tätä!" ihmetteli seppä.
"Tyydy siihen, poikaseni", virkkoi Simo, "kun sanon, että, jos päätät
Klemetti isästä sen perusteella mitä näet hänen tekevän ja kuulet hänen
puhuvan, niin sanot hänet paraaksi, lempeimmäksi mieheksi koko
maailmassa -- hänellä on aina varalla lohdutus jokaisen ihmisen
suruihin, neuvo jokaisen ihmisen hätään -- hän on rikkaan luotettavin
opas, köyhän paras ystävä. Mutta, jos kuuntelet mitä Dominikolais-munkit
hänestä sanovat, niin hän on -- -- _Benedicite_ (Herra siunatkoon)" --
näin sanoen hanskuri risti silmiään ja rintaansa -- "vääräuskolainen,
joka maallisen tulen avulla olisi lähetettävä niiden seuraan, jotka ijät
kaikki palavat."
Seppä myös risti silmiänsä ja huusi: "St. Maaria auttakoon! Ja te, Simo
isä, joka olette niin hyvä ja älykäs, että teitä mainitaan Perth'in
Viisaaksi Hanskuriksi, te sallitte tyttärenne ottaa papikseen
tuommoisen miehen, joka -- pyhät miehet meitä varjelkoot! -- kenties on
liitossa itse Paholaisen kanssa? Kuulkaas, eikös se ollut pappi, joka
pani pirun liikkeelle Meal-Bennel'issä, silloin kun suuri myrskynvihuri
kaasi kumoon Jackson isännän talon? Ja eikö Paholainen ilmestynyt
keskelle Tay-jokea, papin messupaitaan puettuna, hyppien kuin merisika
laineitten harjalla, sinä aamuna, jona virta vei meidän komean
siltamme?"
"Enpä tiedä sanoa, tekikö hän niin vai eikö", sanoi hanskuri; "sen vaan
tiedän, etten minä häntä nähnyt. Ja mitä Katriin tulee, ei voi
oikeastaan sanoa, että hän saa Klemetti isältä papillista apua, sillä
hänen rippi-isänsä on vanha Franciscus isä, Dominikolainen, joka häntä
tänäkin päivänä vielä ripitti. Mutta vaimoväellä on aina oikkunsa, ja
totta on, että hän keskustelee Klemetti isän kanssa enemmän kuin mitä
oikein soisin. Vaan joka kerta, kun Klemettiä olen itse puhutellut,
olen kuitenkin arvellut häntä niin hyväksi ja pyhäksi mieheksi, että
olisi tehnyt mieli uskoa omakin sieluni hänen hoitonsa alle. Pahoja
puheita hänestä käy Mustien Veljesten kesken, se on varma. Mutta mitä
meillä maallikoilla on tekemistä semmoisten asiain kanssa, poikaseni?
Kun vaan maksamme maksettavamme Pyhälle Äidille Kirkolle, annamme
almuja köyhille, käymme ripillä ja täytämme meille määrätyt katumustyöt
niinkuin sopii -- kyllähän sitten Pyhät Miehet meitä suojelevat."
"Se on aivan totta -- ja he myös antavat anteeksi", lisäsi seppä, "jos
mies sattui kahakassa sivaltamaan jonkun ajattelemattoman, turmiollisen
sivalluksen, koska hänen vihamiehensä seisoo häntä vastaan valmiina
taisteluun. Ja se on ainoa usko, jolla mies voi tulla toimeen täällä
Skotlannissa, ajatelkoon teidän tyttärenne siitä mitä tahansa. Totta
maar' miehen pitää osata miekastella, taikka on hänen ikänsä oleva
lyhyt jokaisessa paikassa, missä sivalluksia sataa niin tiheään. Viisi
kultakolikkoa meidän kirkkomme alttarille, sillä olen aina päässyt, kun
paraankin miehen olin tappanut, kaikista, joiden kanssa tapellessa
minulle semmoinen vahinko sattui."
"Tyhjentäkäämme nyt pullomme", virkkoi ukko hanskuri; "sillä, jos en
erehdy, lyöpi Dominikolais-kirkon kello par'-aikaa kaksitoista. Ja
kuules, poikaseni, ole sinä ikkunan alla, meidän talon itäisen päädyn
puolella, kohta ensimmäisen päivän koiton ajalla, ja huomauta minulle
tuloas, sillä että hiljaa vihellät seppien marssia. Sitten laitan niin,
että Katri siitä ikkunasta katsoo ulos, ja niin tulee sinulle se
etuoikeus osaksi, että saat olla hänen kohteliaana Valentininaan koko
ensi vuoden. Ja jos et sitä tilaisuutta osaa käyttää hyväkses, niin
saatat minut siihen luuloon, että luonto on sinut varustanut aasin
pitkillä korvilla, jos kohta onkin sinulle suonut leijonan taljan
peitteeksi."
"Amen, isä", sanoi seppä, "ja nyt sydämestäni sanon: jääkää hyvästi --
Jumalan siunaus teidän katoksellenne ja kaikille sen suojassa oleville!
Kylläpä te saatte kuulla seppien marssin soivan kukon laulanta-aikana,
ja takaanpa, että saan voiton itse herra Kukkokiekultakin."
Näin sanoen hän sanoi jäähyväiset; ja vaikka ei hänessä pelon kipenää
asunut, astui hän kuitenkin autioita katuja pitkin niinkuin mies, jonka
täytyy olla varoillaan, ja niin ehti viimein omalle asunnolleen, Mill
Wynd'issä, Perth'in kaupungin länsipäässä.