Metinen myös maatytön huul' on kai --
Herruutt' ei kaipaa, ken vaan maistaa sai.
Dryden.
Perth'in kaupunki, niinkuin mainittu, niin runsas määrä hengettömän
luonnon kauneutta on tullut osaksi ei ole myös koskaan ollut vailla
toista kauneuden lajia, joka tosin on katoovaisempi, vaan sitä
lumoovaisempi. Nimi "_Perth'in Kaunotar_" olisi kaikkina aikoina ollut
aika suurta ylistystä, ja antanut syytä päättää, että siksi nimitetyllä
oli melkoinen etevyys kauneudessaan, sillä tuosta kadehditusta nimestä
oli kilpailijoita hyvin paljon. Mutta Keski-ajalla, johon nyt tahdon
saattaa lukijani huomion, oli nais-kauneus vielä paljo kalliimpi lahja,
kuin tätä nykyä, sen perästä kun ritarilliset tunteet enimmäksi osaksi
ovat kylmenneet. Muinaisten ritarein rakkaus oli jonkunlaista sallittua
epäjumalanpalvelusta; ainoasti rakkaus Jumalaan piti olla yhtä innokas,
niin kumminkin opetettiin, mutta todentodella taisi se harvoin vetää
tuolle toiselle vertoja. Jumalasta ja vaimoista kuului hyvin usein
puhuttavan yhteen hengenvetoon ja kauniimman sukupuolen kunnioittamista
vaadittiin ritari-arvoon pyrkijältä yhtä ankarasti kuin Jumalan pelkoa.
Tämmöisellä aikakaudella oli kauneuden valta melkein rajaton. Se
saattoi nostaa aivan halpasäätyisen korkeimman ylimyksen tasolle.
Robert III:tta edellisen kuninkaan aikana oli kauneus yksin kohottanut
alhaissäätyisen, huonotapaisen naisen Skotlannin valta-istuimen
osallisuuteen; ja moni muu neito, vaikka vähemmin taitava tai vähemmin
onnellinen kuin tää, oli noussut korkeaan arvoon jalkavaimon viran
kautta, jota sen ajan tavat eivät liioin kieltäneet eikä paheksuneet.
Tämmöiset toivot olisivat voineet pyörryttää päätä monelta
korkeampisäätyiseltäkin tytöltä kuin Hanskurin Katrilta, jota kaikki
yksimielisesti kehuivat kaikkein kauniimmaksi kaupungin sekä sen
likitienoon neitosista, ja jonka puoleen nimi "Perthin Kaunotar"
suuresti veti nuorten junkkarein huomion, niinä aikoina, milloin
kuningas piti hovia Perth'issä. Monikin nuori aatelisherra,
korkeasukuinen ja ritaritöistään yli muiden kuuluisa, oli hartaampi
osoittamaan ratsumies-taitoansa, jos ajoi Curfew-katua, ukko Simo
Hanskurin kynnyksen sivuitse, kuin juhlallisissa turnauspeleissä, missä
Skotlannin ylhäisimmät rouvas-ihmiset istuivat katselijoina.
Mutta Hanskurin tytär -- hänen isäänsä Simoa mainittiin sen
ajan tavalla ammattinsa mukaan -- ei näkynyt huolivan mistään
kohteliaisuuden osoitteesta semmoisten miesten puolelta, joiden
sääty-arvo oli niin paljon korkeampi hänen omaansa. Hän luultavasti ei
ollut millään muotoa tietämätön ihastuttavasta näöstänsä; mutta hän
näkyi tahtovan rajoittaa voittonsa oman säätynsä piiriin. Hänen
kauneutensa oli enemmin henkistä kuin yksistään ruumiillista laatua ja
vaikka hän luonteeltaan oli lempeä ja herttainen, näkyi hänessä aina
pikemmin ykstotisuutta kuin iloisuutta. Päättipä moni, kun näki millä
hartaudella Hanskurin Katri kirkossa rukoili, että se tyttö varmaankin
salaa halusi vetäytyä pois maailmasta ja kätkeä itsensä luostariin.
Mutta siihen uhraukseen, jos se lieneekin kenties ollut tytön mielessä,
ei olisi hänen isänsä, varakas mies, jolla vaan tämä ainoa lapsi oli,
suinkaan hyvällä antanut suostumustansa.
Isä kuitenkin vielä vahvisteli Perth'in Kaunottaren päätöstä, karttaa
koreitten hoviherrain kohteliaisuuksia. "Äläpä huolikaan", sanoi hän,
"äläpä huolikaan, Katri, noista teikkareista, äläkä heidän
tepastelevista ratsuistaan, heidän kilisevistä kannustimistaan, heidän
sulkalakeistaan, heidän pönäkistä viiksistään. He eivät ole meidän
säätyä, emmekä me pyri heidän pariinsa. Huomenna on Pyhän Valentin'in
päivä,[3] jolloin jokainen lintu parinsa valitsee; vaan et koskaan näe
hamppulintusen rupeevan haukalle, tai punarinnan kotkalle pariksi.
Isäni oli rehellinen porvari Perth'issä ja osasi luisuttaa neulaansa
niin hyvin kuin minäkin. Ja jos nousi sotaa meidän kunnon kaupungin
porttien eteen -- hei kuinka lensi maahan neulat, ja langat, ja
säämiskänahat; ja ulos temmattiin kelpo kypäri sekä kilpi pimeästä
nurkastaan, ja pitkä keihäs seinältä, uunin päältä! Todistapas
vaan että hän tahi minä olisimme kertaakaan olleet poissa, jos
kaupunginpäällikkö piti katselmusta! -- Näin me olemme aina eläneet ja
olleet, tyttäreni -- tehneet työtä leipäkannikkamme saamiseksi, ja
taistelleet saadun leivän suojelemiseksi! Enkä huoli vävykseni
mokomata, joka itseänsä paremmaksi minua pöyhisteleikse. Ja mitä noihin
herroihin ja ritareihin tulee, toivon sinun aina pitävän mielessä, että
olet liian halpa heille aviokullaksi, vaan liian hyvää sukua
jalkasiipaksi. Ja nyt jo heitä työsi, tyttö, sillä nyt on pyhäaatto, ja
meidän tulee mennä iltamessuun rukoilemaan, että Jumala sinulle
huomiseksi lähettäisi kelpo Valentini-kumppalin".
Perth'in Kaunotar laski pois hyppysistään komean haukka-kintaan, jota
hän tikkaeli Drummond'in rouvaa varten, puki päälleen pyhähameensa,
valmistaen itsensä seuraamaan isää Mustain-Veljesten luostariin, joka
oli likellä Curfew-katua, missä he asuivat. Matkalla sinne Simo
Hanskuri, tuo vanha, arvossa pidetty porvari, jolle oli jokseenkin
karttunut niin hyvin ikävuosia että myös varoja, sai nuorilta sekä
vanhoilta niitä kunnian-osoituksia, jotka hänen samettitakilleen sekä
kultaisille kaulavitjoilleen oli tulevat. Samoin myös Katrin maanmainio
kauneus, vaikka peitetty päähineen alle -- samallaisia tätä nykyä vielä
pidetään Flanderissa -- sai niin nuorten kuin vanhainkin niskat
kumartumaan ja lakit päästä lentämään.
Isän ja tyttären näin kulkiessa käsikkäin, seurasi heitä pitkä, kaunis
nuorukainen, puettu työmiehen vaatteisin karkeinta lajia, jotka
kuitenkin antoivat hyvin nähdä hänen vartalonsa hoikkuutta; samoin myös
tuo pieni ehtapunainen lakki sievästi sopi hänen kauneille kasvoilleen,
jotka tirkistelivät esiin tuuheitten kähäräin keskeltä. Hänellä ei
ollut muuta asetta kuin sauva kädessään, sillä ei katsottu soveliaaksi
hänen säätyisellensä nuorukaiselle (hän oli hanskurin oppipoika)
kävellä kadulla, miekka tai tikari vyöllä; sen oikeuden näet soturit
aateliston palveluksessa katsoivat yksin-omaisekseen. Näin seurasi hän
mestariansa pyhäinpäivinä, osaksi passarina, osaksi vartijana, jos
hänen suojaansa tulisi tarvis; mutta helppo oli siitä hartaasta
huomiosta, jolla hän yhä katseli Katria, nähdä että hän olisi kernaampi
tyttärelle kuin isälle apuansa antamaan. Tavallisesti ei ollut
kuitenkaan hänen palvelushalulleen mitään tilaisuutta; sillä yleinen
kunnioituksen-tunne saattoi vastaantulijat hanskurille sekä hänen
tyttärelleen tilaa antamaan.
Mutta kansanjoukossa alkoi pian myös näkyä knaappien, huovien sekä
joutsimiesten teräskypäreitä ja sulkalakkeja, ja näiden sotaviran
merkkien omistajat alkoivat olla käytöksessään vähemmin kohteliaat kuin
rauhaisat porvarit. Useampia kertoja, kun tämmöinen vastaantuleva
soturi satunnaisesti tai muka ylemmästä arvostaan ylpeillen poikkesi
seinäpuolelle katuvartta,[4] leimahti hanskurin nuoren seuralaisen
silmistä uhkauksen salama ja selvään näkyi, että hän olisi tahtonut
osoittaa hartauttansa nuorta emäntää palvelemaan. Mutta joka kerta tuli
siitä Conachar'ille, se oli pojan nimi, torut mestarilta, joka hänelle
huomautti, ettei hän tahtonut mitään käskemätöntä apua. "Poika hupsu",
myrisi hän, "etkö ole vielä tarpeeksi elänyt työhuoneessani, kun et
tiedä että yhdestä sivalluksesta meteli voi syntyä -- että tikari
ihmisnahan läpäisee yhtä nopeasti kuin neula säämiskän -- että minä
olen rauhan mies, vaikken suinkaan pelkuri sodassa, ja että siitä vähä
huolin kumpaa katuvarren puolta tyttäreni kanssa astun, kunhan saamme
astua tietämme häiritsemättä ja rauhassa".
Conachar puolusteli itseään sillä, että piti huolen mestarin kunniasta;
mutta siitä ei vanha porvari paljon leppynyt.
-- "Mitä meillä on tekemistä kunnian kanssa?" ärjähti Simo
Hanskuri. "Jos minun palveluksessani tahdot olla, niin pidä vaari
rehellisyydestä, vaan heitä kunniat noille suuriluisille, hupsuille,
joilla on terästä kantapäissä, rautaa rinnan ympärillä. Jos sinunkin
semmoisia kalkkareita tekee mieli, niin kuluta ne terveenä; vaan ei se
saa tapahtua minun kattoni alla, eipä minun seurassani".
Nämät tämmöiset torut näkyivät Conachar'ia pikemmin kiihdyttävän kuin
hillitsevän. Mutta viittaus Katrilta -- jos tuo hänen hoikan sormensa
liikahdus todella oli viittausta -- vaikutti paremmin kuin vihastuneen
isännän kaikki torut. Nuorukainen heitti pois soturimaisen ryhdin, joka
hänessä näkyi olevan luonnollinen, ja muuttui jälleen rauhallisen
porvarin nöyräksi seuralaiseksi.
Nytpä heidät saavutti pitkä nuori mies leveässä levätissä, joka myös
osan kasvoista peitti -- se oli yleinen tapa sen ajan nuorissa
herroissa, koska he eivät tahtoneet olla kaikkien tunnettavina tai
olivat lystien seikkojen ha'ulla. Hän näytti, sanalla sanoen, niinkuin
olisi tahtonut ympärillä olevalle maailmalle sanoa: "En tahdo tällä
hetkellä olla tunnettu, en tahdo että minua puhuteltaisiin siksi, mikä
olen. Mutta koska en ole kenellekään muulle kuin itselleni velvollinen
teoistani vastaamaan, pidän tätä peittoa silmien edessä ainoasti tavan
vuoksi, enkä juuri välitä, tunnetteko vai ettekö tunne minua". -- Hän
poikkesi isänsä käsivarresta kiinnipitävän Katrin oikealle puolelle ja
rupesi hitaammin astumaan, ikään kuin yhtyen seuraan.
"Hyvää iltaa, kunnon mestari".
"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. --
Mutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? -- Meidän astuntamme on
teille liian verkallinen -- meidän seuramme teidän isänne pojalle liian
halpa".
"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi
asiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on
ihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä."
"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra", virkkoi vanha hanskuri,
"pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka
ei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän
kunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin
vaan tahdotte ne lähettää".
"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä", jatkoi
itsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea,
ettei hänen tarvinnut kursaella. "Minä tahtoisin tietää, onko
nahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis -- ja sinulta,
kaunoinen Katri" -- (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) -- tahtoisin
tietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa,
niinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään -- onhan minun
sydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen, millä neula sen sydämen
peitteeksi aiotun vaatteen lävisti. Kavaltaja, mikä edesvastaus olisi
sinulle tuleva, siitä että näin kiduttelet sydäntä, joka sinua niin
tulisesti rakastaa?"
"Olkaa niin hyvä, korkea herra", vastasi Katri, "ja lakatkaa näistä
hulluista puheista -- teidän ei sopisi semmoista puhua, eikä minun sitä
kuulla. Me olemme halvat säädyltämme, vaan kunnialliset käytökseltämme;
ja isän läsnä-olosta toki edes pitäisi olla tyttärelle suojaa
senkaltaisista sanoista, vaikka ne näin korkean herran suusta tulevat".
"No hyvä, sinä armoton", vastasi luopumaton teikkari, "minä lakkaan
sinua nyt vaivaamasta, jos vaan lupaat näyttää itseäs ikkunassas
huomen-aamulla, kohta kun päivä tirkistäikse itäisten vuorten yli, ja
niin antaa minulle oikeuden olla sinun Valentininas ensi vuonna".
"En suinkaan, korkea herra. Isäni juuri äsken huomautti minulle, ettei
haukat, saatikka sitten kotka, sovi halvan hamppulintusen pariksi.
Hakekaa itsellenne joku hovineito, jolle teidän kohteliaisuutenne on
oleva kunniaksi. Minulle -- älkää pahaksi panko, korkea herra, jos
suoraan puhun -- se vaan on häväistystä".
Näin puhuessaan he olivat tulleet kirkon ovelle.
"Tässä paikassa", virkkoi nyt isä, "te, korkea herra, sallinette meidän
sanoa teille jäähyväiset. Kyllähän minä sen tiedän, ettette te suuresti
huolisi luopua huvituksestanne sen tuskan ja vastuksen tähden, joka
siitä meidän kaltaisillemme tulee. Mutta tästä suuresta
palvelijajoukosta täällä oven edessä voitte te arvata, että on kirkossa
semmoisia, joista teidänkin, armollinen herra, täytynee pitää lukua".
"Vai lukua -- ja kukapa minusta mitään lukua pitää?" virkkoi ylpeä
nuori herra. "Mokoma halpa käsityöläinen ja hänen tyttärensä, joille
vähin huomionikin jo on liikaa kunniaa, ovat niin hävyttömät ja sanovat
minun puhuttelemiseni häväistykseksi. Ohoh, sinä valkean kauriinnahan
ja sinisen silkin kuningatar, kylläpä mä vielä saan sinut tätä
katumaan".
Hänen tätä mutistessaan hanskuri tyttärineen astui Dominikolaiskirkon
ovesta sisään, ja heidän palvelijansa Conachar, pyrkiessään kiireesti
heidän jälkeensä, tyrkkäsi, kentiesi hiukan tahallaankin, sitä nuorta
aatelisherraa. Teikkari, heräten harmillisista mietteistänsä ja katsoen
tätä tyrkkäystä tahallaan tehdyksi loukkaukseksi, tarttui poikaa
rintaan, antoi hänelle sivalluksen ja sysäsi sitten poikemmaksi.
Vimmastunut Conachar, jollakin vaivalla toinnuttuaan, tempasi kädellään
vasemmanpuolista kuvettaan, ikään kuin hakien miekkaa tai tikaria siitä
paikasta, mistä se tavallisesti riippuu; mutta kun ei semmoista asetta
löytynyt, ilmoitti hänen näkönsä toivossaan pettynyttä vimmaa, ja hän
astui kirkkoon. Niiden muutamain minuuttien ajan, niin kauan kun poika
vielä viipyi ulkona, seisoi nuori herra paikallaan, kädet ristissä
rinnan päällä, ylpeä hymy suun sopissa, ikään kuin härsyttäen häntä
parastansa koettamaan. Mutta kun Conachar oli kirkkoon astunut, peitti
hänen vastustajansa kasvonsa vielä paremmin levätillään ja antoi
salaviittauksen, kohottaen toista kinnastansa. Kohta lähestyi häntä
kaksi miestä, jotka, peitetyin kasvoin samoin kuin hän, olivat jonkun
matkan päässä katselleet hänen liikuntojaan. Hänellä oli nyt heidän
kanssaan pitkä keskustelu, jonka jälkeen nuori aatelisherra meni
yhtäänpäin, hänen ystävänsä tai palvelijansa toisaalle.
Simo Hanskuri, ennen kuin kirkkoon astui, katsahti noiden miesten
puoleen, mutta oli jo ennen heidän eroamistaan käynyt sijalleen
keskellä seurakuntaa. Hän laskeutui polvilleen, ja hänen katsannostaan
näkyi, että raskas kuorma hänen sieluansa painoi. Mutta kun messu
päättyi, näkyi tuska hänestä helpoittuneen; hän oli heittänyt itsensä
ja huolensa taivaallisen Isän huostaan. Jumalanpalvelus oli tällä
kertaa hyvin juhlallinen, sillä kirkossa oli suuri joukko
korkeasukuista herras- ja rouvasväkeä. Olipa sijaa valmistettu vanhaa,
hyvää kuningastakin varten; mutta joka niistä kivuista, jotka häntä
vaivasivat, oli estänyt Robert III:n messuun tulemasta, niinkuin
hänellä muulloin oli tapana. Koska kirkkoväki alkoi hajota, viipyivät
hanskuri ja hänen kaunis tyttärensä vielä vähän aikaa; menivät
salaripille rippituoleihin, joihin papit nyt olivat asettaneet itsensä,
toimittaakseen sitäkin virkansa osaa. Täten oli jo pimeä yö joutunut ja
kadut olivat autiot, kun he kääntyivät paluumatkalle omaan kotiinsa.
Melkein kaikki ihmiset olivat jo kotona makuulla. Ne, jotka vielä
kaduilla kulkivat, olivat yöjalkalaisia ja humalaisia, ylpeitten
aatelisherrojen joutilaita, meluavia palvelijoita, jotka olivat hyvin
taipuvaiset rauhallisia kävijöitä häiritsemään, turvaten herrojensa
suosioon hovissa, jolla heitä oltiin kovinkin nopsaat auttamaan.
Luultavasti pelkäsi Conachar pahaa joltain semmoiselta mieheltä, kun
hän, kiirehtien hanskurin likelle, virkkoi hänelle: "Mestari -- meitä
seurataan".
"Seurataanko vai? Kutka ja kuinka suuri joukko?"
"Yksi mies, joka kasvonsa levätillään peittää, seuraa meitä luopumatta
niinkuin kuvajainen".
"Hänen tähtensä en huoli jouduttaa astuntaani tätä Curfew-katua pitkin,
vaikka hän olisikin paras, joka sitä koskaan on astunut".
"Mutta hän on aseilla varustettu", muistutti Conachar.
"Niinpä mekin, ja on meilläkin kädet, ja jalat, ja sääret. Mitä,
Conachar, ethän toki pelänne tuota yhtä miestä?"
"Pelkäänkö!" vastasi Conachar, tästä luulosta suuttuen; "kohta saatte
nähdä pelkäänkö häntä?"
"No nyt taas ammut liian paljon syrjälle, toiselle puolelle pilkkaa,
hupsu poika -- et sinä koskaan osaa keskitietä kulkea. Eipä sentään
huoli nostaa meteliä, vaikkemme myös pakoon pötki. Astupas sinä vaan
edeltä Katrin kanssa, niin minä sinun sijastas jään jäljemmäksi. Mikä
hätä meillä voisi olla näin likellä kotoa".
Hanskuri jätti siis itsensä jäljemmäksi ja huomasikin aivan oikein,
erään miehen seurailevan heitä niin likeltä, että se, aikaan ja
paikkaan nähden, voi antaa syytä epäluuloon. Jos he poikki kadun
menivät, meni hänkin toiselle kadun puolelle; jos he jouduttivat
askeleitansa tai rupesivat taas verkallisemmin astumaan, vieraskin teki
samoin. Siitä ei olisi ollut suurta lukua, jos hanskuri olisi ollut
yksin; mutta hänen kaunista tytärtänsä saattoi joku irstainen roisto
yrittää ryöstää, tässä maassa, missä laista oli varsin vähän turvaa
niille, joilla ei ollut voimaa itseänsä puolustaa. Koska Conachar ja
hänen suojansa alainen kaunotar olivat oman kodin kynnykselle ehtineet,
jossa vanha piika heille oven avasi, asettui porvarin huoli. Yhtähyvin
teki hänen mieli, jos mahdollista, saada tietää, oliko siihen huoleen
ollutkaan mitään syytä; senvuoksi hän huusi tuolle miehelle, jonka
käytös oli pelon nostanut ja joka nyt oli pysähtynyt, ikään kuin ei
olisi tahtonut tulla kynttilän valoon.
"Hei ystävä, astupas vaan esiin äläkä ole tuossa kuurapeittoisilla!
Etkös tiedä, että niitä vastaan, jotka pimeässä kummituksina kävelevät,
välistä koetellaan tuota keppitaikaa? Astupas esiin nyt, mies, ja näytä
meille silmiäs".
"No miks'ei, mestari Hanskuri", vastasi ääni, joka oli syvimpiä, mitkä
olivat ikinä johonkuhun kysymykseen vastanneet. Ei minua mikään kiellä
silmiäni näyttämästä, vaikka kyllä soisin että ne paremmin maksaisivat
katselemisen vaivaa kynttilän valossa".
"Herrainen aika!" huudahti Simo, "pitihän minun tuntea tuo ääni! --
oletko se sinä itse, omassa ruumiillisessas personassas, Seppä? No,
etpä nyt, koira vieköön, pääsekään ohitse kuivin suin. Kuules,
poikaseni, eihän valkeansammutus-hetki ole vielä soinut, ja jos
olisikin, eipä siinä ole syytä erottaa poikaa isästään. Tule sisään,
poikaseni, Dorothea saa antaa meille jotain suuhun pistettävää, ja me
kilistelemme vielä kannuja, ennen kuin meistä saat erota, tule sisään,
sanon ma; ja nyt tulee Katri-tyttärellenikin ilo, kun sinut näkee".
Näin puhuen hän oli miehen, jota hän niin ystävällisesti tervehti,
vetänyt jonkinlaiseen kyökkiin, joka tavallisesti myös sai
vieraskammarina olla. Sen koristuksena oli koko joukko tinatalrikeita,
jotka vielä parin hopeakupin kanssa, kaikki aivan kirkkaiksi
kuurattuna, seisoivat hyllyköllä. Kelpo takkavalkea sekä paistava
lamppu loivat yli koko huoneen valoa ja hauskuutta, ja makea haju
Dorothean käsien alla kypsyvistä ruoaksista ti tuntunut suinkaan
vastenmieliseltä näitten miesten nenistä, joita ei liika aistin
hienous vaivannut.
Tuntematon seuralainen nyt seisoi täydessä valossa talonväen keskellä.
Hänen näkönsä ei ollut millään muotoa hieno eikä kaunis; mutta
yhtähyvin hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät ainoasti ansainneet
huomiota, vaan jollakin lailla sitä ehdottomasti vetivät puoleensa.
Hänen vartalonsa oli pikemmin alle tavallisen pituuden; mutta
hartioitten leveys, käsivarsien pituus ja vahvuus sekä koko miehen
jäntevyys näyttivät että hänellä oli hyvin tavaton voima sekä
lakkaamattomalla harjoituksella rivakkaana pidetty ruumis. Sääret
olivat hiukan koukkuiset, ei kuitenkaan niin paljon, että sitä
varsinaiseksi viaksi olisi voinut sanoa. Päinvastoin se vähäinen
koukkuisuus, vaikka se johonkin määrään ruumiinrakennuksen
säännöllisyyden pilasi, näkyi ikään kuin luonnollisesti kuuluvan tämän
ruumiin vahvuuteen. Puku oli härännahasta; vyöltä riippui raskas
kaksiteräinen miekka sekä ikäänkuin kukkaron puolustukseksi, joka
sen-aikuisen porvari-tavan mukaan, roikkui samaan vyöhön kiinnitettynä.
Pää oli säännöllisen-muotoinen, ympyriäinen; tukka musta, lyhyeksi
keritty, tuuheakähäräinen. Mustista silmistä salamoitsi rohkeus ja
neuvokkaisuus, vaan muuten kasvot ilmoittivat ujostelevaa nöyryyttä,
sekaisin leikillisyyden kanssa, ja tällä hetkeä, paitse sitä, nähtävää
iloa tästä yhtymisestä vanhain ystäväin kanssa. Jos emme ota lukuun
siinä tällä hetkellä myös näkyvää liikaa ujoutta, niin oli Heikki Sepän
otsa korkea ja jalonnäköinen; mutta kasvoin alempi puoli ei ollut
saanut yhtä kaunista muotoa. Suu oli suuri, täydesti varustettu
vahvoilla, kauneilla hampailla, joiden näkö oli koko muussakin
ruumiissa näkyvän terveyden ja voiman mukainen. Lisätkäämme siihen
tuuhea, lyhyt parta sekä viikset, jotka nykyään oli jokseenkin
huolellisesti siivottu, niin on miehen koko kuva valmis. Ijältään ei
hän voinut olla yli kahdenkymmenen kahdeksan.
Koko talonväelle näkyi tämän vanhan ystävän arvaamaton tulo olevan
hyvin mieleen. Simo Hanskuri yhä uudestaan pudisteli hänen kättänsä,
Dorothea niijasi niijaamistaan ja Katrikin ujostelematta ojensi
kätensä, jota Henrik vähän aikaa piti jättiläiskourassansa, aivan kuin
olisi aikonut nostaa sen huulilleen. Mutta sitten oltuansa kahden
vaiheella, hän sen jälleen hellitti, pelosta että se rohkeus pantaisiin
pahaksi. Ei niin että tuo hänen kourassaan liikahtamatta makaava
kätönen olisi tehnyt vastarintaa; vaan tytön kasvoissa ei näkynyt
ainoastaan punastusta, siinä näkyi samassa hymy, joka nuorta miestä yhä
pahemmin hämille saattoi. Mutta isä, nähdessään ystävänsä epäilyksen,
huusi kursailematta:
"Suihkaa suuta, poikaseni, suihkaa suuta hänelle! Ja se on tavara, jota
en tarjoisikaan kelle hyvänsä minun kynnykseni yli astuvalle. Mutta
hyvä St. Valentin auttakoon! -- jonka pyhä on huomenna -- olenpa niin
iloinen siitä, kun näen sun jälleen täällä tässä hyvässä Perth'in
kaupungissa, että olisi vaikea sanoa mitä sinulta voisin kieltää".
Seppä -- sehän, niinkuin jo yllä mainittiin, oli sen rotevan
käsityöläisen ammatti -- rohkeni tästä, niin että ujosti suuteli
Perth'in Kaunotarta. Tämä puolestaan salli sen suosion-osoitteen
hymyllä, joka sisarelle sopivaa hellyyttä osoitti, ja virkkoi samassa:
"Toivonpa että se on katuvainen ja parannut mies, jolle sanon:
tervetultua tänne Perth'iin takaiin!"
Seppä vielä piti tytön kättä kädessään, ikään kuin olisi aikonut
vastata; mutta äkkiä, niinkuin rohkeutta tällä silmänräpäyksellä olisi
puuttunut, hellitti irti. Hän vetäytyi oikemmaksi, aivan kuin olisi
säikähtynyt teostansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hehkuivat osaksi
häveliäisyydestä, osaksi mielihyvästä. Näin kävi hän istumaan valkean
äärelle, päinvastaiselle puolelle kuin Katri.
"No, Dorothea, jouduta nyt vaan syömistä, muija kulta -- ja Conachar --
miss' on Conachar?"
"Hän on mennyt levolle, isä, hänen päätään kivistää", vastasi Katri
epävakaisella äänellä.
"Mene häntä kutsumaan, Dorothea", käski vanha hanskuri. "En kärsi
noita hänen juoniansa. Hän muka on kovin korkeaa Vuorelais-sukua,
levittääkseen pöytäliinaa tai tuodakseen talrikkia, ja hän tahtoisi
muka päästä meidän vanhaan, kunnialliseen ammattiin, ilman
passailematta, ilman mestariansa ja opettajaansa palvelematta
semmoisissa asioissa, joissa kuuliaisuus on velvollisuutta. Mene häntä
kutsumaan, sanon ma; en kärsi tuommoista tehtävien laiminlyömistä".
Kohta sen jälkeen kuului Dorothean ääni rappusilta tai vielä
luultavammin tikapuilta, joita myöten kiivettiin yliselle, mihin
vastahakoinen oppipoika niin ajattomalla ajalla oli kätkeynyt. Sieltä
tuli puoli-ääneen mutistu vastaus, ja pian sen jälkeen Conachar
ilmautui ruokahuoneesen. Yrmeyden pilvi synkeytti hänen ylpeää, vaan
kaunista muotoansa. Hän rupesi pöytää laittamaan, asetti talrikit
paikoilleen, toi suolat, kryydit ynnä muut ruoanhöystöt -- sanalla
sanoen, toimitti nyky-ajan passarin virkaa, johon sen ajan tapa vaati
kaikkia oppipoikia -- mutta tuo halpa työ, johon hänen oli pakko
ruveta, oli hänelle silminnähtävästi inhoksi ja harmiksi. Perth'in
Kaunotar katsahti häneen jollakin huolella, ikään kuin peläten, että
tuo selvästi näkyvä vastahakoisuus voisi vielä enentää isän mielipahaa.
Mutta vasta kun neidon silmät toistamiseen olivat hänen silmiänsä
kohdanneet, suostui Conachar peittämään yrmeytensä ja toimissansa
suurempaa myöntäväisyyttä ja nöyryyttä näyttämään.
Tässä meidän tulee antaa lukijalle tiedoksi, että tuo salainen
silmänluontien vaihtelu Hanskurin Katrin sekä nuoren Vuorelaisen
välillä tosin todisti, että edellinen piti jonkunlaista huolta
jälkimmäisen käytöksestä; mutta tyystimmänkin tarkastelijan olisi
ollut vallan vaikea keksiä, oliko siinä huolenpidossa mitään yli sen
tunteen, mikä nuoressa tytössä on luonnollinen samassa talossa asuvaa,
saman-ikäistä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän on elänyt likeisessä
tuttavuudessa.
"Sinä olet käynyt pitkillä matkoilla, Heikki poikaseni", virkkoi
hanskuri, joka aina tätä lempinimeä käytti, vaikkei hän ollut millään
lailla sukua nuorelle käsityöläiselle; "niin, ja olet nähnyt monen
virran, paitsi tätä Taytä, sekä monta koreaa rakennusta, paitsi St.
Johanneksen kirkkoa".
"Vaan enpä kuitenkaan yhtään, joka olisi ollut puoleksi verraksi niin
rakas ja joka puoleksi verraksi niin ansaitsisikaan minun rakkauttani",
vastasi seppä. "Sen vakuutan teille, isä, että kun taas Baiglien harjun
yli olin päässyt ja näin tämän meidän kaupungin tässä leviävän
edessäni, kauniina kuin tuo keijukaisten kuningatar laulussa, jonka
ritari näkee makaavan keskellä tiheää ruusupensaikkoa, silloin minun
sydämessäni tuntui aivan kuin olisin ollut lintu, joka panee väsyneet
siipensä kokoon, laskeutuen alas omaan pesäänsä".
"Hei! Vieläkö sinussa on runoniekkaa?" sanoi hanskuri. "Mitä, saammeko
taas nyt nähdä entiset hyppymme ja rinkitanssimme? Ja iloiset
keikahdukset Vapunpäivän kukkas-riu'un ympärillä? Ja kuulia lystit
laulut Joulu-aattona?"
"Semmoisia loruja kyllä mahtaa vieläkin joskus ilmautua, isä", virkkoi
seppä, "vaikka tosin palkeitten puhina ja alaisimen kalske ovatkin
karkeaa säestystä runoniekan sävelille. Mutta enpä voi parempia saada
toimeen -- täytyy varojeni paranemista katsoa, vaikka tulisivatkin
siinä värssyt huonommiksi".
"Kas se oli oikein -- oletpa juuri minun oma poikani" vastasi hanskuri;
"ja varmaanpa et ole liioin kuluttanut rahojasi matkalla?"
"Enkä, vaan matka-rahojani vielä kartutin, isä -- tuon teräksisen
haarniskan, jonka muistanette, möin minä neljästäsadasta markasta sir
Maunu Redman'ille Englannin itäisen rajamaan vartijalle. Hän tuskin
penniäkään tinki hinnasta, sen perästä kun olin antanut hänelle luvan
koettaa sitä miekan sivalluksella. Ja tuo tyhjätasku Vuoriston
varkaittenpäällikkö, joka sen oli alkuaan käskenyt, peräytyi kaupasta
jo puolen sen summan tähden, vaikka työhön minulta oli mennyt puoli
vuotta".
"Mitäs sinä noin tuijottelet, Conachar?" torui hanskuri, kesken puhetta
kääntyen Vuorelais-oppilaansa puoleen. "Etkös milloinkaan voi oppia,
että sinun vaan tulee pitää huolta omista tehtävistäs, kuultelematta
kaikkea mitä ympärilläs tapahtuu? Mitäs se sinua koskee, että
Englantilaisen mielestä on huokeaa, mitä Skotlantilainen liian
kalliiksi katsoo".
Conachar kääntyi ikään kuin puhuakseen; mutta, hetkisen aikaa
mietittyänsä, hän loi silmänsä alas ja koki asetuttaa mieltänsä, jota
ylenkatse, millä seppä Vuorelais-ostajastansa puhui, oli kiihdyttänyt.
Heikki jatkoi puhettaan, hänestä huolimatta.
"Myös möin, Edinburg'issa käydessäni, muutamia miekkoja ja väkipuukkoja
kalliisin hintoihin. He arvelevat siellä sodan olevan tulossa; ja jos
Jumala olisi niin armollinen ja laittaisi sotaa, niin minun tavarastani
maksettaisiin täysi hinta. St. Dunstan tehköön sydämemme kiitolliseksi,
sillä hän oli meidän ammattilaisiamme. Sanalla sanoen, tämä kalu tässä"
-- hän laski käden kukkaronsa päälle -- "joka neljä kuukautta takaperin
lähtiessäni oli jokseenkin laiha ja löttöinen, on nyt niin pyöreä ja
paksu kuin kuuden viikon porsas".
"Entäs tuo sen toinen, rautakahvainen, nahkatuppinen kumppali?" kysyi
hanskuri, "onko se ollut jouten koko tään ajan? -- Kuule, iloinen
seppä, tunnustapa nyt vaan totinen tosi -- kuinka monessa käsikähmässä
olet ollut sen perästä kun Tay-virran poikki menit?"
"Voi, älkää toki minulle vääryyttä tehkö tuommoisella kysymyksellä" --
hän vilkaisi Katriin -- "erittäin tämän neidon läsnä-ollessa", vastasi
aseseppä. "Minä tosin miekkoja taon, vaan niiden käyttämisen, sen jätän
toisille. -- Ei, ei, harvoin on minulla paljas miekka kädessä, paitsi
kun sitä alaisimella tai tahkokiven päällä pitelen; ja ne vallan
soimauksia puhuivat minusta Katri tyttärellenne, jotka ovat
saattaneet hänet luulemaan rauhallisinta Perth'in porvareista
tappelijaksi. Tahtoisinpa kuulla vaikka paraankin heistä päästävän
semmoisen sanan suustansa Kinnoul'in mäellä, niin ettei olisi läsnä
ketään muuta kuin se puhuja ja minä!"
"Hohhoh", sanoi hanskuri nauraen, "sitten me kai saisimme nähdä
esimerkin maltillisesta kärsivällisyydestäs. -- Hyi häpeää, Heikki, että
näin kuin veijari viekastelet miehelle, joka sinut perinpohjin tuntee.
Ja sitten noin tuijottelet Katriin, ikään kuin hän ei tietäisi, että
tässä maassa jokaisen miehen on kädellään suojeleminen päätänsä, jos
tahtoo ma'ata jonkinlaisesta turvassa. -- Hohhoh, koira vieköön, jos et
vaan liene rikkonut yhtä monta rintahaarniskaa kuin olet takonutkin".
"No, huonohan se olisi aseseppä, Simo isä, joka ei oman kouransa
sivaltamalla osaisi koettaa omaa käsi-alaansa. Jos en minä joskus
halkaisisi jotain kypäriä tai pistäisi miekankärkeä rintapaidan läpi,
enpä tietäisikään, kuinka vahvoiksi ne tulee takoa. Sittenhän minä vaan
kyhätä kilkuttaisin kokoon tuommoisia paperikaluja, joita Edinburg'in
seppiä ei hävetä laskea käsistään".
"Ahah, nytpä jo voisin panna vetoon kultaisen kruunukolikon, että
sinulla on ollut riita jonkun Edinburg'in Tuulen-kärventäjän[5] kanssa
siitä syystä?"
"Riitaako! -- eipä toki, hyvä isä", vastasi perthiläinen aseseppä,
"vaan miekanmittely on mulla tosin ollut semmoisen kanssa St.
Leonard'in vuorella, kunnon kaupunkini kunnian puolustamiseksi, sen
tunnustan. Ettehän toki voine uskoa, että rupeaisin riitaan
ammattiveljen kanssa?"
"No, no, enhän suinkaan, enkä. Mutta kuinkas sitten se sinun
ammattiveljesi suoriutui siitä?"
"Suoriutuipa, kun suoriutuikin, niin kuin se, joka menisi peitsenkärkeä
vastaan, paperi-arkki rinnan suojuksena. Pikemmin sanoen, hän ei
suoriutunut ollenkaan, sillä kun hänestä erosin, hän makasi Erakon
mökissä, joka hetki odotellen kuolemaansa, johon hän, Gervasius-erakon
sanojen mukaan, olikin itsensä hyvin jumalisesti valmistanut".
"No -- tapahtuiko sitten vielä mitään muuta miekanmittelyä?" kysyi taas
hanskuri.
"Niin, tosiaan, miekastelinhan minä paitsi sitä vielä erään
Englantilaisenkin kanssa Berwick'issä -- syynä oli tuo vanha riita
heidän muka vallastansa meidän ylitsemme -- olenpa varma ettette te
olisi suoneet minun antaneen myöten siinä vai kuinka? -- ja kävi
minulta niin onnellisesti, että sain häntä vasempaan polveen
pistetyksi".
"Hyvin tehty, Pyhä Anterus auttakoon! -- Vaan palatkaamme asiaan --
Kenenkä vuoro sitten tuli?" kysyi Simo, naureskellen muka rauhaisan
ystävänsä urhotöitä.
"Minä taistelin yhtä Skotlantilaista vastaan Torwood'issa", kertoi
Heikki Seppä, "siitä syystä ettei tiedetty, kumpi meistä oli parempi
miekkamies, jota seikkaa, niinkuin hyvin ymmärrätte, ei voitu saada
tietyksi eikä ratkaistuksi ilman koetuksetta. Siltä mies-paralta
kirposi kaksi sormea".
"Vallan hyvin tehty Perth'in rauhallisimman pojan teoksi, joka ei ole
koskaan pidellyt miekkaa muuten kuin seppä-ammatissaan! No, eikös ole
sitten mitään sen enempää kerrottavaa?"
"Eipä juuri sanottavaa -- sillä yhden Vuorelaisen löylyttäminen ei
juuri paljon maksa puhumisen vaivaa".
"Minkätähden sitten häntä löylytit, sinä rauhan mies?"
"Eipä tainnut olla mitään syytä, sen verran kuin muistan", vastasi
seppä, "paitsi että hän seisoi eteläpuolella Stirling'in siltaa".
"Kas niin, saas tästä nyt -- terve tultua tänne luokseni kaikkein
noiden sankaritöittes jälkeen. -- Conachar, joudu! kanna kannua ympäri
niin että kilisee, sitten saat siemauksen pähkinänkarvaista olutta
omaankin suuhusi, poikaseni"
Conachar kaasi mainittua hyvää juomaa mestarilleen sekä Katrille
sopivalla kuuliaisuudella. Mutta, sen tehtyään, hän asetti kannun
takaisin pöydälle ja istahti paikalleen.
"Hohhoh, mitä se merkitsee! -- Mitä tapoja ne on? -- Kaada myös
vieraalleni, kunnioitettavalle mestari Henrik Sepälle".
"Mestari Seppä kaatakoon itselleen itse, jos juoda haluttaa", vastasi
nuori Vuorelainen. "Minun isäni poika on jo alentanut itsensä kyllin
täksi illaksi".
"Sepä oli sievä kiekahdus näin laikkuiselta kananpojalta", virkkoi
Heikki. "Mutta sen verran oletkin aivan oikeassa, poikaseni, että se
mies ansaitsee kuolla janoon, joka ei viitsi juoda ilman
juomanlaskijaa".
Mutta talon isäntä ei ollut yhtä kärsivällinen sallimaan nuoren
oppipoikansa uppiniskaisuutta. -- "No, niin totta kuin minun sanani
aina on rehellistä puhetta ja minun neulomani kintaat kelvollista
kalua", lausui Simo, "täytyypä sun nyt, kun täytyykin, kaataa
vieraalleni olutta tuosta kannusta, jos tahdot kauemmin olla ja elää
minun kanssani yhden katoksen alla".
Conachar, sen uhkauksen kuultuaan, nousi yrmeänä. Hän lähestyi seppää,
joka jo oli tarttunut kannuun ja par'-aikaa kohotti sitä huulilleen,
mutta samassa oli nuori passari kompastuvinaan ja tyrkkäsi seppää niin
kömpelösti, että vaahtoova olut ryöpsähti vieraan silmille sekä
vaatteille. Erin-omaisesti hyvänluontoinen oli tosin seppä, vaikka
miekasteluihin kärkäs; mutta tätä tämmöistä häväistystä ei toki
kestänyt hänen kärsivällisyytensä. Hän tarttui poikaa kurkkuun, joka
ruumiin osa ensiksi sattui hänen kourahansa, kun Conachar teeskellystä
kompastuksestaan oli nousemassa, kuristi häntä aika lailla ja sitten
viskasi vastustajansa poikemmaksi, huutaen: "Jos tämä olisi tapahtunut
toisessa paikassa, sinä nuori hirtehinen, olisinpa repäissyt
korvat pois päästäsi, niinkuin ennenkin olen tehnyt muutamalle
heimolaiselles!"
Nopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi:
"Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!" -- ja
samassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle
karaten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi
olkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut. Mutta uhattu mies niin
äkkineuvoisesti sai itsensä suojatuksi, päällekarkaajan kättä
ylöspäin lyömällä, että puukko ainoasti raappaisi, eikä sanottavasti
vertäkään iskenyt. Puukon poisvääntäminen kädestä ja itse pojan
kiinnikopristaminen niinkuin rautapihteihin, se oli sepälle vaan
silmänräpäyksen työ. Conachar tunsi nyt olevansa kokonaan sen
peloittavan vastustajan vallassa, jota hän oli vihastuttanut. Hän
vaaleni yht'-äkkiä kalmankalvakaksi, vaikka silmänräpäystä ennen vielä
oli ollut tulipunaisena, ja seisoi siinä mykkänä häpeästä ja pelosta,
siksi kun seppä hänet jälleen hellitti lujasta kourastansa, tyynesti
sanoen: "Kiitä onneas ettei sinun kaltaisesi voi minua suututtaa --
sinä vaan olet lapsi, ja minun, aikamiehen, ei olisi pitänyt aloittaa
riitaa sun kanssas. Mutta olkoon tämä kuitenkin varoitukseksi."
Conachar hetkisen aikaa seisoi, ikään kuin olisi aikonut vastata;
sitten hän läksi ulos, ennen kuin Simo oli hämmästyksistään niin
tointunut, että sai sanan suustansa. Dorothea hääri sinne tänne, hakien
rohtoja ja voiteita, Katri, nähtyään ulos tilkahtavat veret, oli
pyörtynyt.
"Sallikaa mun lähteä tieheni, Simo isä", virkkoi Heikki surullisesti.
"Olisinhan sen voinut ennaltakin arvata, että minua ainainen kohtaloni
tännekin seuraisi, ja että minä toisin sivalluksia sekä verenvuodatusta
kanssani huoneesen, johon en olisi tahtonut tuoda muuta kuin rauhaa ja
onnea. Älkää minusta lukua pitäkö -- katsokaa vaan Katri parkaa --
pelästys tästä metelistä on hänet tappanut, ja se on kaikki minun
syytäni."
"Sinunko syytäs, minun poikani! -- tuon Vuorelais-rosvon syytähän se
oli, jonka pitää olla tässä minulla kirouksena ja vastuksena. Mutta
saapa hän nyt, kun saakin, kohta huomispäivänä pötkiä takaisin
kotilaaksoillensa tai maistaa meidän kaupungin vankihuoneen leipää. --
Yrittihän tuo mokoma tappaa mestarinsa vierasta mestarin omassa
talossa! -- Se purkaa kaikki siteet välillämme. -- Mutta annas kun
katson haavaasi."
"Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!"
"Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja
säikähdys tapa ihmistä -- mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät.
Eikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi
kuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta.
_Skene-occle_ [tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä."
"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi
raappaissut", sanoi aseseppä; "ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin
poskiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen
ihan tuttu ja tuore mies." Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan
peiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita,
pienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan
työnsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden
ruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta
kaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi
kolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta
ruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja
muutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten
hän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä
kelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään
tointuneena.
"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta
ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun
minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen
suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa
anteeksi?"
"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä
minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi
sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla
läsnä -- en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin
ja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun
puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."
"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka
pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni -- niinkö sanoin? -- ei
-- omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan
murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani -- ja sinä
kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi
poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"
"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää
kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä
myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi
päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei
meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy
alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän
voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä
voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua,
itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin
hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa
vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten
kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi,
siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen
hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin
jatkaa tappelujaan."
"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti.
Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön
niitä pitää mielessään tai kielellään."
"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän
läsnä-ollessamme", sanoi Katri, "on vähän liika vaatimus, että meillä
olisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä
urhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän
kaupungin muurien sisässä sykkivät -- että hän mieluummin poikkeisi
sata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa -- että
hänen olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin
jos olisi sukua Bruce kuninkaalle[6] -- Jumala hänelle suokoon ikuisen
autuuden! -- että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli
neljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa,
joka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän
töin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa
varjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän
varakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä
avuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja
leskiä, jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään
nääntyviksi orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?"
"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan
jatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan
järjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me
ympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä", jatkoi hanskuri, "meidän
kuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän
abotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät
katselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein
uljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa
ja mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja
verenvuodatuksilla? Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin
mitä meidän kunnon Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä
kuullut, että hän olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa
ilkitöihin tai tahallaan tehtyyn sortoon -- ja kuka ei tiedä, kuinka
usein hän on käyttänyt sitä meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi?
Ja eikö sinun pitäisi katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden
neitoin, kun näin uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut
tahtovansa kosia sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot
enimmin ylpeilevät, jos ei ritarinsa urhoollisuudesta? Ja onko
uljainkaan mies Skotlannissa tehnyt enemmän urhotöitä kuin minun rakas
poikani Heikki, vaikkapa vaan hän on alhaista säätyä? Eikö hän ole
kuuluisa yli Vuoriston sekä Alankomaitten paraana seppänä kaikista,
jotka ikinä ovat miekkaa takoneet, ja uskollisimpana soturina kaikista,
jotka ikinä ovat miekkaa vetäneet tupesta?"
"Isä kultaseni", vastasi Katri, "teidän sananne ovat keskenään
ristinriitaiset, jos tahdotte sallia lapsenne sitä sanoa. Kiittäkäämme
Jumalaa sekä hyviä pyhiä miehiä, että me kuulumme rauhalliseen säätyyn
ja että olemme alempana noita ylimyksiä, joita heidän korkea sukunsa ja
vielä korkeammalle lentävä ylpeytensä saattavat kerskailemaan julmista
veritöistään, kehuen niitä ritarillisiksi teoiksi. Teidän viisautenne
myöntänee, että me olisimme hullut, jos rupeaisimme teikkaroimaan
heidän kirjavissa sulkasissaan ja koreissa vaatteissaan -- miksi sitten
meidän tulisi matkia heidän aivan ilmeisesti häijyjä tapojaan? Miksi
tulisi meidän omistaa itsellemme heidän kovasydämistä ylpeyttänsä ja
leppymätöntä julmuuttaan, joille murha on huvitusta, vieläpä
turhamielisen kerskaamisen ainetta? Ylpeilkööt ja iloitkoot siitä ne,
joiden säätyarvo tämmöistä veristä kunnioitusveroa vaatii; me, joilla
ei ole osaa uhrista, voimme sitä paremmin surkutella uhratun piinaa.
Kiittäkäämme Jumalaa alhaisesta säädystämme, koska se meitä
kiusauksesta varjelee. -- Mutta suokaa anteeksi, isä kulta, jos,
vastustaessani mielipiteitänne tästä aineesta, jotka teillä on yhteiset
niin monen muun kanssa, jos olen astunut lapsenvelvollisuuden rajain
yli.
"Ohoh, liian liukas on kielesi minulle, tyttöseni", virkkoi isä vähän
närkästyneenä. "Minä vaan olen työmies-parka, jonka paras oppi on
siinä, että hän osaa vasemman käden kintaan oikeanpuolisesta erottaa.
Mutta jos tahdot minulta saada anteeksi, niin sano pari lohdutuksen
sanaa Heikki-raukalle. Tuossa hän nyt istuu, masentuneena ja sortuneena
kaikista saarnoista, jotka olet sälyttänyt hänen päällensä. Hänen
rohkeutensa, jolle sotatorven torahdus olisi ikään kuin kutsu
ilopitoihin, nyt on vallan vaipunut maan matalaksi lapsen ruikutuksen
tähden."
Seppä, kuullessaan siitä suusta, joka hänelle oli rakkain, niin
moittivaisia sanoja luonteestaan, oli laskenut päänsä alaa pöydän
päälle, ristiinpantuin käsivarsiensa nojalle, niinkuin se, jonka mieli
on aivan masennuksissa, epätoivossa.
"Jumala suokoon, isä kulta", vastasi Katri, "että minun olisi
mahdollista puhua lohdutuksen sanoja, luopumatta pois niistä pyhistä
totuuksista, jotka nykyään lausuin. Mutta kenties -- niin, minulla
pitää olla se tehtävä", jatkoi hän, ja into, jolla hän puhui, sekä
hänen ihmeellinen kauneutensa tekivät, että hän sillä hetkellä näytti
ikään kuin profeetta haltijoissaan. "Koska taivaallinen totuus", lausui
hän juhlallisella äänellä, "on uskottu jollekulle maalliselle kielelle,
vaikka kuinkin heikolle, niin tämä aina saapi vallan julistaa armoa
samassa kuin tuomiota. -- Nosta päätäs, Henrik -- nosta päätäs, sä
ylevä-mielinen, hyväsydäminen, jalo, vaikka aivan väärää tietä astuva
mies -- sinun vikasi ovat tämän armottoman, paatuneen aikakauden viat
-- sinun hyvät avus ovat kaikki sun omasi!"
Näin puhuessaan hän laski kätensä sepän käsivarrelle, veti sen pois
hänen päänsä alta, voimalla, jota Heikki, vaikka se oli niin heikko, ei
voinut vastustaa, ja pakoitti surullisen miehen ylös hänen puoleensa
kohottamaan miehuulliset kasvonsa sekä silmänsä, jotka kuullut moitteet
yhdessä toisten tunteitten kanssa olivat täyttäneet kyyneleillä.
"Älä itke", sanoi tyttö, "tai, itke vaan -- mutta itke, niinkuin se,
jolla on toivoa sydämessä. Vanno luopuvasi ylpeyden ja vihastuksen
synneistä, jotka sun kaikkein helpoimmin saavat valtoihinsa -- viskaa
pois nuot kirotut sota-aseet, jotka sinua niin helposti saavat
kiusatuksi turmion ja murhan tekoon."
"Turhaan puhut minulle, Katri", vastasi seppä. "Voisin minä tosin
ruveta munkiksi ja luopua maailmasta; mutta jos tähän maailmaan jään
elämään, minun täytyy harjoittaa ammattiani. Ja niin kauan kun
haarniskoita sekä sota-aseita muita varten sepittelen, en voi voittaa
kiusausta itsekin niitä käyttämään. Et sinä moittisi minua niin
ankarasti, jos tietäisit kuinka eroamattomassa yhteydessä työ, jolla
leipäni hankin, on tuon sotaisen luonteen kanssa, jonka minulle viaksi
katsot, vaikka se on välttämätön seuraus. Karaistessani kilpiä ja
rautapaitoja, eikö minulle pidä olla aina selvä, minkälaisten ja kuinka
kovain sivallusten alaisiksi ne voivat tulla. Ja takoessani miekkaa
sekä terästäessäni sitä sota-aseeksi, onko minun mahdollista olla
muistamatta mihin sitä käytetään?"
"Viskaa sitten pois luotas, hyvä Henrik", lausui innokas neito,
molemmilla käsillään tarttuen yhteen sepän jäntevistä, raskaista
käsivarsista, ja vaivalla saaden sen nostetuksi, sillä sen omistaja,
vaikka hän sen salli, ei kuitenkaan paljon ollenkaan antanut oman
tahtonsa voimalla apua, "viskaa sitten pois luotas, sanon minä, tuo
ammatti, joka sinulle on kiusausta. Lakkaa takomasta niitä aseita,
mitkä ovat avuksi ainoasti ihmis-elämän lyhentämisessä -- liian
lyhythän se muutenkin on katumukselle -- lakkaa takomasta niitä aseita,
mitkä tuottamansa turvallisuuden tunteen kautta saattavat ylenrohkeiksi
ihmisiä, joita muuten kenties pelko estäisi surman suuhun hyökkäämästä.
Aseitten sepitys, oli ne suojelus- tai päällekarkaus-aseita, on syntiä
miehelle, jolla on niin väkivaltainen ja tulinen luonne, että niiden
takominenkin jo häntä kiusaukseen saattaa."
"Entäs millä sitten", mutisi aseseppä, "elätän henkeäni, jos luovun
aseitten takomisen taidosta, josta Henrik Perthiläinen on kuuluisa
Tay-virrasta aina Themse-jokeen asti?"
"Onhan sinunkin ammatillas", virkkoi Katri, "viattomat, kiitettävät
haaransa. Jos lakkaatkin takomasta kalpoja sekä kilpiä, jääpihän
sittenkin sinun työkses viattoman lapion ja yhtä kunniallisen kuin
hyödyllisenkin auran takominen -- noiden työ-aseitten sepittäminen,
jotka meille tuottavat apua hengen elättämiseksi sekä elämän
hauskuuttamiseksi. Voithan laittaa lukkoja sekä telkeitä suojaksi
vähäväkisten omaisuudelle väkeväin väkivaltaa ja sortoa vastaan.
Ihmiset yhä vielä ovat tulevat sinun luokses ja maksavat sinun
rehellisestä työstäsi -- --"
Mutta tähän nyt keskeytettiinkin jo Katrin puhe. Niin kauan kun hän
sotia ja keihäspelejä vastaan saarnasi, oli isä kuullellut sillä
tunteella, että tuo oppi, vaikka hänelle outo, ei mahtanut kuitenkaan
olla aivan perää vailla. Hänkin näet olisi suonut, että hänen vastainen
vävynsä ei olisi ollut niin kärkäs noihin vaarallisiin yrityksiin,
joihin uljas sydän sekä suuri ruumiin voima tähän asti olivat
saattaneet liiankin halukkaasti rientämään. Sen verran olisi hän kyllä
mielellään nähnyt Katrin kehoitusten voivan vaikuttaa sepän mieleen,
jonka hän tiesi yhtä helposti taipuvan hänelle rakkaan ihmisen sanojen
mukaan kuin hän oli jäykkä, jos vihollinen toralla tai uhkauksella
kävi hänen kimppuunsa. Mutta Katrin puheet taas rupesivat sotimaan
isän toivoja vastaan, kun tyttö rupesi todistamaan, että Heikin
välttämättömästi pitäisi luopua työstä, joka siihen aikaan tuotti
enemmän kuin mikään muu Skotlannissa harjoitettu, ja vielä enemmän
Perth'in sepälle kuin kellekään muulle koko maassa. Ukko Hanskurissa
liikkui se hämärä tunne, ettei olisi hullua, jos saisi Heikin luopumaan
liian tiheästä miekastelemisesta, vaikka kyllä hän olisi ollut hiukan
ylpeä sukulaisuudesta miehen kanssa, joka erinomaisella taidolla osasi
miekkaa käyttää, sillä aseitten rohkea ja taitava käyttäminen oli
tuolla sotaisella aikakaudella jokaisen miehen ylpeytenä. Mutta
kuullessaan kuinka hänen tyttärensä suorimmaksi tieksi semmoiseen
rauhalliseen mieli-alaan osoitti sitä, että hänen sulhasensa luopuisi
edullisesta ammatistaan, jossa oli verraton ja joka, sen ajan
alin-omaisiin yhteisiin sotiin ja yksityisiin riitoihin nähden, oli
oleva varmana ja runsaana tulon lähteenä, Simo ei enää voinut kauemmin
hillitä vihastustansa. Nyt viimeinkin hän tunsi olevansa aivan varmaan
oikeassa, josta hän väittelyn alussa vielä oli ollut hiukan kahdella
päällä, ja samassa kun Katri oli alkanut kehoittaa sulhastansa
talous-aseitten sepittämiseen, puhkesi isä sanoiksi:
"Vai lukkoja, ja telkeitä, ja auranrautoja, ja haravan-piitä! -- No
miks'ei yhtähyvin paistinriehtilöitä, ja hiilihankoja, ja
kakkupannuja, ja sitten hänellä myös varmaan pitäis olla aasi noiden
tavarain kuljettamiseksi ympäri maata -- ja sinä saisit ruveta toiseksi
aasiksi, joka juhtaa suitsista taluttaisi! Hui, hai, Katri tyttö, onko
pääsi kokonaan joutunut pyörälle, vai luuletkos että näinä meidän
kovina, rautaisina aikoina ihmiset antaisivat kirkkaita kolikoita
mistään muusta paitsi semmoisesta kalusta, jolla voivat suojella omaa
henkeänsä tai ryöstää vihollisensa hengen? Tätä nykyä me joka hetki
tarvitsemme miekkoja puolustukseksemme, sinä hupsu tytön-lepsakka,
emmekä auroja pellon kyntämiseksi, josta meille kenties ei olekaan enää
suotu nähdä oraan nousevan. Mitä meidän jokapäiväiseen leipäämme
koskee, niin on asia semmoinen, että se, joka on väkevä, sen ottaa ja
pysyy hengissä; vaan voimattomain täytyy hellittää leipä kourastaan ja
nääntyä nälkään. Onnellinen se mies, joka, niinkuin tämä minun kunnon
poikani, voi hankkia leipänsä muulla keinolla kuin takomiensa miekkojen
kärjellä. Saarnaa vaan rauhaa hänelle, niin paljon kuin ikinä tahdot --
siihen ei minun suustani pidä koskaan kuuluman mitään 'ei'tä. Mutta kun
käsket Skotlannin parasta aseseppää luopumaan miekkojen, ja pertuskain,
ja rautapaitain takomisesta, niin sitä kuullessaanhan siveinkin
silmittömäksi vimmastuisi. Pois täältä minun silmieni edestä! -- Ja
muista huomen-aamuna, jos sinulle sattuisi se onni, että ensiksi saisit
nähdä tään sepän -- vaikka sinä sitä pahalla käytökselläs häntä
vastaan et olisi ansainnut -- niin näet miehen, jolla ei ole vertaa
Skotlannissa miekkamiehissä sekä pertuskan pitäjissä, ja joka saa
työllänsä kokoon viisisataa markkaa vuodessa, yhtenä ainoanakaan pyhänä
sabattia rikkomatta!"
Kuullessaan isänsä näin jyrkästi puhuvan, niijasi tytär syvään, ja
läksi, ilman muitta jäähyväisittä, pois tavalliseen makuuhuoneesensa.