"Kas Tiber! huusi Roman sotilas,
kun ilmaantui Tay-virran valtias;
Mut vastata ken Skotti siihen vois
Ja Tiber-purolle Tayn nimen sois?"
Nimetön.
Jos aistikasta muukalaista pyydettäisiin mainitsemaan vaihtelevaisinta,
ihaninta Skotlannin maakunnista, niin hän luultavasti nimittäisi
Perth'in kreivikunnan. Samoin myös Skotlantilainen, joka on syntynyt
jossain muussa Caledonian[1] seudussa, kenties kodinrakkaudesta kehuisi
omaa syntymäpaikkaansa vielä ihanammaksi, mutta varmaankin myöntäisi
toisen sijan Perth'ille. Näin hänkin antaisi tämän maakunnan asukkaille
täyden oikeuden väittää, että heidän kreivikuntansa -- syrjäisen
silmällä katsoen -- on Britannian saaren pohjoisemman kuningaskunnan
kaunein osa. Pitkä aika takaperin on jo rouva Mari Wortley Montague,
sillä herkällä aistilla, joka kaikissa hänen kirjoituksissansa
ilmautuu, lausunut sen, että jokaisen maan miellyttävin seutu, seutu,
jossa erilaiset luonnonkauneudet täydellisimmästi ovat nähtävänä, on
se, missä vuoristo viettää alas alangolle päin. Skotlannin kauniimmat
vuoret, vaikkei juuri korkeimmat, kohoavatkin Perth'in kreivikunnassa.
Virrat täällä, vuoristosta ulos-lähtiessään, hyppäävät hurjimmat
koski-hyppäyksensä, kuohuen jylhän-jaloimpien solien läpi. Paitsi sitä
yhdistyy täällä vuori-maiseman jaloon kauneuteen viljavamman maan ja
ilman luoma kasvisto. Täällä metsiä, lehtoja ja viidakoita on
runsaasti; ne peittävät vuorien juuret, kiipeevät ylös loiroihin ja
löytävät sijan vielä jyrkän kallioseinänkin keskellä. Tämmöisissä
luonnon suosimissa seuduissa matkustaja voi nähdä, niinkuin runoilija
Gray tai kuka muu se lienee, on laulanut: "Ihanuuden lepäävän Rauhan
sylissä."
Mainittu edullinen asema tekee, että tällä onnellisella seudulla on
erittäin ihastuttava vaihtelevaisuus. Sen järvet, metsät sekä vuoret
saattavat vetää vertaa kauneimmillekin Skotlannin vuoristossa; ja
näiden jylhästi-kauneitten näkö-alain vieressä, muutamin paikoin ihan
likekkäin, on taas viljavia, asuttavia paikkoja, jotka kestävät
vertaamista vaikka iloisen Englanninkin viljavainioitten rinnalla. Tämä
seutu on myös ollut monen merkillisen teon ja tapahtuman tanterena,
joista moni on historiallisesti tärkeä, moni kumminkin runoilijan sekä
romaaninkirjoittajan huomiota herättävä, vaikka ainoasti kansantaruissa
mainittu.
Näissä laaksoissa Alangon Saksilainen ja Vuoriston Gaeli ovat keskenään
monen tuiman, verisen taistelun taistelleet, joissa useinkin olis ollut
mahdoton ratkaista, kummalle voiton palmu oli annettava, Alankomaanko
rautapaita ritareille vaiko heidän vastustajilleen, pahartioisille
clan'eille.[2]
Perth'in kaupunki, niin kuuluisa kauniista asemastaan, on sangen vanha;
muinainen kansantaru kehuu sitä Romalaisten perustamaksi. Mainittu
voittoisa kansa, niin hoetaan, tunnusteli muka Tay-virtaa, vaikka se on
paljoa suurempi ja laivakululle soveliaampi, Tiberinsä näköiseksi, ja
niin myös tuota avaraa lakeutta, joka on North-Inch'in nimellä tuttu,
varsin paljon Mars-kedon kaltaiseksi. Perth'issä sitten Skotlannin
kuninkaat usein pitivät asuntoa, ja oman palatsin puutteessa oli heidän
mielestään Cisterciolais-munkkien luostarissa kumminkin tarpeeksi sijaa
heidän hovilleen. Täällä Jaakko I, vaikka Skotlannin parhaita,
viisaimpia kuninkaita, sai surmansa kostonhimoisten aatelisherrain
vihan kautta. Täällä myös syntyi Gowrien umpisalainen kapinan-yritys,
jonka murheellisen tapauksen tapahtumapaikka, tuo vanha palatsi, vasta
nykyään on tullut hävitetyksi.
Kaikkein kauneimpia näkö-aloja koko Suuressa Britanniassa, kenties koko
maailmassakin, on, tai, pikemmin sanoen, oli se, jonka paikka, nimeltä
the _Wicks of Baiglie_ tarjosi. Se oli jonkunlainen kalliorotko, minne
matkalainen tuli, kuljettuansa autiota, ikävää maata pitkän matkan,
aina Kinross'ista saakka. Täältä hän vähitellen päästyänsä
vuoriselänteen harjulle, näki laakson, jonka halki suuri,
majesteetillinen Tay-virta käypi. Hän näki Perth'in kaupungin
torneineen, kellojalkoineen, ynnä siihen kuuluvat molemmat suuret
niityt. Hän näki Moncreiffin'in sekä Kinnoul'in vuoret, jotka
hiljalleen kohosivat, huipuissaan törröittäin jylhänkauneina kallioina,
ja joen viljavat varret, täynnä komeita maakartanoita. Kaukana perällä
viimein olivat summattomat Grampian-vuoret tämän ihastuttavan maiseman
pohjoisena rajana. Nykyinen muutettu tie, joka tosin, se täytyy
tunnustaa, paljon helpoittaa ihmisten kulkua, kiertää tämän kauniin
paikan, ja vuorten takainen näkö-ala, vaikka sitä yhä vielä tulee sanoa
erin-omaisen ihanaksi, tulee vaan vähitellen ja vähä kerrassaan silmien
eteen. Taitaa kuitenkin vielä olla jalkapolku tallella, jota myöten
voipi päästä ylös tässä mainittuun paikkaan; ja matkustaja saattaa, jos
hän ratsas-hevosensa tai vaununsa tielle jättää ja muutamia satoja
kyynäriä tahtoo astua, vieläkin verrata todellista näkö-alaa siellä
tähän minun yrittämääni kuvaukseen. Mutta mahdoton meidän hänelle antaa
tai hänen tuntea sitä sanomatonta ihastusta, jonka hämmästys herätti,
koska se jalo maisema muinoin yht'-äkkiä aukesi, missä sitä ei
ollenkaan tiennyt arvata eikä toivoa -- sitä ihastusta, jonka Chrystal
Croftangry tunsi, kun hän ensikertaa tämän verrattoman näön näki.
Minun ihastukseeni, ensikertaa käydessäni, sekaantui lapsellinen ihme,
sillä minä en ollut vielä viittätoista vuotta vanhempi; ja kun tämä oli
ensimmäinen retki, jolle minun oli sallittu lähteä yksinäni oman
pony-hevoseni selässä, niin tuntui sydämessäni samassa itsenäisyyden
riemu, vaikka sen seassa myös oli pikkuisen pelkoa, jommoista
rohkeinkin poika tuntee, kun hän ensikerran pääsee ilman johdotta
omille valloilleen. Minä muistan että tempaisin hevostani suitsista,
tietämättänikään mitä tein, ja että katselemalla katsoin eteeni, ikään
kuin olisin pelännyt tuon näön muuttuvan toiseksi, teateri-verhon
lailla, ennen kuin olisin kerjinnyt tarkastaa kaikkia sen eri osia ja
vakuuttua siitä, että se oli totta. Tästä hetkestä -- siitä on jo nyt
kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta -- on tuon verrattoman
maiseman muisto aina säilyttänyt suuren vaikutusvoimansa mieleeni,
pitäen siinä paikan muistettavana seikkana, vaikka moni semmoinenkin
asia on minulta haihtunut, joka minun omaa elämääni koskei.
Luonnollista on siis, että nyt, ajatellessani jotakin yleisön huviksi
esiintuotavaa, olen valinnut tarun, joka on yhteydessä tämän minun
nuorta mieltäni lumonneen paikan kanssa. Kenties se myös voinee tehdä
huomaamattomiksi kyhäykseni vaillinaisuudet, samoin kuin monen emännän
mielestä koreat porsliini-kupit parantavat huonon teen makua.
Aikakausi, josta nyt olen kertova, on kuitenkin paljonkin aikaisempi
molempiakin noita merkillisiä tapauksia, joita ylempänä mainitsin.
Seikat, jotka tässä otan aineeksi, tapahtuivat ne näet 14:nen
vuosisadan loppuvuosina, silloin kun Skotlannin valtikka oli lempeän,
vaan heikon Juhanan kädessä, sen joka kruunun perittyänsä otti
nimekseen Robert III.