Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa:
»Ei maan päällä kahletta,
pilvissä paulaa,
mitä katkoa voisi
ei kauneuden kaipuu,
kuin Okeanos, joka
nousee ja vaipuu;
kuin ylpeä, purppura-
purjeinen laiva,
niin aaltoja kyntävi
sankarin vaiva,
veet valtavat, lyijyiset
lyö emäpuuta,
karit karttaa hän, seuraten
päivää ja kuuta,
ja vaikk' yli kannenkin
karkaa jo vahto,
on valkama varma
kuin ruorissa tahto.
Ja kuin vähä tähti,
mi välkkyvi yössä,
on yksilö maailman
tuskassa, työssä,
hän rientää, hän ryntää,
hän sammuu, hän haihtuu,
ei Henki, mi maailman
mahdiksi vaihtuu,
ei parhain, mi etsijän
askelet johti,
pyhin ei, jota astui
ja pyrki hän kohti,
vaan kuin valojuova
käy kannella taivaan,
niin jälkensä jää iki
ihmisten vaivaan,
jumaloit' yhä juhlien,
suuruutta siittäin,
viel' uhmassa taivahan
valtoja kiittäin.
Näin urhon, mi miekkaa
ja kannelta kantain
kuin aurinko nous yli
maailmanrantain,
mi lens yli paikan
ja piirin ja rajan,
kuin lempi, kuin leimaus,
ahtahan ajan,
hän, ääretön, rientäjä
riemua vailla,
hän, määrätön, uhmaaja
ukkosen lailla,
joka näytti, min ihminen
maan päällä mahtoi,
maan alla ja taivaalla,
koska hän tahtoi:
hän suur' oli erheissä,
sankari töissä,
nyt tähtenä kiitää
hän kaikkeuden öissä.
Ma seppeltä hältä,
maan lapselta, anoin--
Se tähtien tarhoista
poimi! ma sanoin;
hänet nähdä mä tahdoin
taivaalla kerta,
niin totta kuin hän oli
sankarin verta,
niin totta kuin häntä
ma rakastin, raukka;
minut säikytti äsken
jo orhinsa laukka,
ei enää, hän vaikk' ijät
kiitäisi tälleen,
ei konsana koituisi
maan päälle jälleen,
hän on mun, hän on mun,
minun lempeni vuoksi
hän läksi, hän poistui,
ei palaa mun luoksi!»
Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa;
hänt' itkien, säälien
siskonsa kaulaa,
sanan lohtua montai
on Melpomenella,
vain tanhunsa tenho
on Terpsikhorella,
sen hurmalla siskon
hän huolta nyt lientää;
mut laulu, mi taivahan
rantoja rientää,
vie tähtihin outoihin
viestiä uutta,
miten kaipasi kuoleva
kuolottomuutta,
kuink' kuolottomalle
hän lempensä antoi
ja kuink' iki-immyt
kaihonsa kantoi.