MOIRAT.

Mut päältä pilvein

Olympon vallat jo katsoo miestä,

mi uhmin, ilvein

näin välttää tahtovi taivaan iestä;

Zeus kulmakarvoin

jo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa,

ja turhaa harvoin

Apollon jousi jo joikuu surmaa.

Hän katsoo, kysyy:

»Tuon maahan ammunko uskalikon?»

Zeus vaiti pysyy.

Hän nähnyt on monen haaksirikon.

Mut tää on uutta:

ei koskaan etsinyt lapsi ajan

noin ikuisuutta.

Mi miel' on ratsun ja ratsastajan?

Mut korvissansa

nyt Moirain synkkien laulun kuulee

Olympon kansa;

sen ensin kuoroksi kuolon luulee.

Se on niin loitto,

niin himmee kuin Manan manner ankee,

miss' aamunkoitto

ei koskaan nouse, ei ilta lankee.

Vaan virsi varttuu,

se soi kuin värttinä suuri vääntyis,

se kasvaa, karttuu,

kuin langat harmajat laulain ääntyis;

jo hyytää harmaus

Olympon kukkivan onnen kummut,

maan tummuu armaus,

inehmoin kuolevat unten ummut.

Näin Moirat: »Meidän

on valta, voima ja voitto täällä

yli kaikkein teidän

maailman lasten, maan alla, päällä,

niin ihmisien,

vaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät,

kuin jumalien:

Olympon kerran myös kaatuu pylväät.

Ei kestä mikään.

On loppu sillä, mill' alkuhetki;

käy ijäst' ikään

maailmain kiitävä kiertoretki.

Sukukunnat kulkee,

taivaiset seuraavat Sallimustaan,

kunis kaikki sulkee

yö, unho, kuolema kuiluun mustaan.

Mut mahti meill' on

tuo kautta kuolonkin kuiluin iki:

ken elonteill' on

ijäistä pyrkinyt, päässyt liki,

hän saa, mit' tahtoi,

saa ijäisyyksien ihanuutta,

mink' ottaa mahtoi

hän hetkein kullasta kuolottuutta.

Me sääli emme:

tuon urhon, ken ikitähtiin lähti,

me tuomitsemme

ikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti,

ei enää vaivaan,

vaan tunteen järjenkin tuollepuolen,

valomerkiks taivaan,

yl' ihmisriemun ja ihmishuolen.

Sinis orhiansa

siell' ohjatkoon, kunis kuulu elää

Olympon kansa

ja ihmisheimojen harput helää;

sinis nähkööt sieltä

hänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan,

kunis ihmismieltä

tiet tenhoo taivahan-ratsastajan.

Hän kiitäköhön

kuin kylmyys siellä, kuin talven taika:

hän liitäköhön

ain eemmäs, että ei paikka, aika

hänt' enää estä

tajusta viisauden taivahaisen:

ei kukaan kestä

ken hylkää Maan-elon kukkivaisen.»

Soi laulu Moirain,

kuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa,

kuin Hadeen koirain

sois haukku, saalista vartoin varmaa;

sen kautta saavat

salat julmat julki, sen kauhuin kuulee

avaruudet aavat;

vilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.

Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon · 第 78 / 78 题