Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen.
Alla palavien
ikitähtien
hepo seisoo ja mies nyt huurteinen
Runotarten katsoen kaivoon.
He siinä vaieten seisovat
kuin vainajat,
kuin patsahat,
monet muistaen muistot suloisat,
monet toivot, noussehet taivoon.
Ja sankarin tippuu kyyneleet:
»On vaienneet
kesän kaikki veet,
myös Lähtehettäret mykistyneet
ja karkelot kauneustaikain.
Vain tahto tieni nyt ohjatkoon!
Ma valmis oon
käyn taisteloon,
en enää kuin voittoon vaan tappioon
vuoks armasten nuoruus-aikain.»
Mut kylmyys kyynelet jäätävi,
surut häätävi,
hänet säätävi
vain haaveensa hyisimmän urhoksi,
jolle outo on onni ja kaipuu.
Hän vaipuvi vaivaansa miettimään,
hepo vierellään
luo tunkee pään,
kuin hyytäis hänenkin elämätään,
joka hyödyttä tyhjiin haipuu,
Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon:
»Miten laita on
runon Pegason?
Hänet kerran tunsin, hän pelvoton
oli kumppani vaaran tiellä.
Mut lie jo rampa ja raihnas hän;
hän hämärtyvän
näki elämän,
veti kuormia Hornan hirveän,
lie voimansa voipunut siellä.»
Hepo hiljaisesti hirnahtaa:
»En ratsastajaa
ma toista saa,
en rohkeampaa, en raisumpaa,
kuin Bellerophon oli ennen.
Mut häntä painoi jumalten ies,
hän paljon sies,
lie mennyt mies,
lie kuollutkin jo kukaties
hän vuosien pitkien mennen.»
Tult' iskevi silmä sankarin:
»Liet sinäkin
kuin minäkin,
mut kerran sun tavata tahtoisin
taas taivaalla, auringon alla.
Ne, luulevat, ett' emme jaksane,
pilapuhett' on se:
me jaksamme!
me pilkalla pilkan maksamme
tai kuolemme kunnialla.»
Hepo hirnahtaa: »Uros uhmaava!
Mitä käsket sa,
sen täytän ma,
jos tunnenkin, ett' on se kuolema--
toki tautihin ei, ei vaivaan.
Se olkohon kuolema vaivaisien!
Sun päähän vien
ma taivas-tien,
niin totta kuin untesi orhi lien
ja tahdot sa nähdä taivaan!»
Yö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen.
Käy viiltäen
läpi jäsenien
kuin jäinen henkäys ijäisen,
kuin halla, mi surmaa haaveet.
He kumpikin lähtehen veestä juo;
on kylmä vuo,
värisyttää tuo,
he virralle viimeisen katseen luo--
ja lähtevät niinkuin aaveet.