Kakskymmentä vuotta
jo ollut on
Khimairan kahleissa
Bellerophon,
hän tuskin tuntevi
itseään,
ei muista entistä
elämätään.
Mut lupaustansa
ei Runottaret
ole unohtaneet,
ei pettänehet:
kuin muinen, mahti
on harmaapään,
säen outo on
hänen silmissään.
Siks uskoo hän itse
vieläkin,
ett' on hän heimoa
sankarin,
ett' istuu hän täällä
vain iltikseen,
kuin Herakles orjana
Omphaleen.
Eik' enää hän huomaa,
ett' aistien
hän vanki on vallassa
vaistojen,
jota itse Khimaira
jo halveksii,
hovi Hornan riemulla
tervehtii.
Ties, kuinka ois
hänen käynytkään,
tarun tähän jo päättyä
täytynyt tään,
jos säälinyt häntä
ei Helikon ois,
Polyhymnia vieno
ei viitannut pois.
Tuli kerran keskelle
juhlien
tää hahmossa Hornan
neitosen,
hänet hurmasi silmin
hän syntisin,
mut kanssansa tahtoi
taivaihin.
Näin lausui: »Lapsesta
asti lien
ain halannut kukkia
taivas-tien,
vain sille mun lempeni
leimuta voi,
ken niistä kiehkuran
päähäni toi.
Ja lapsesta saakka
jo sankarin
näin unessa haavehin
hehkuvin,
mi vieläi sen seppelen
tuoda vois,
hän ellei himmennyt,
hävinnyt ois.»
Tuon kummana kuulee
Bellerophon,
se soi kuin kuiluista
kohtalon,
hän neittä katsoo
ja kauhistuu:
Polyhymnia onhan
se siveä-suu!
Miten keskelle Hornan hovia on
tuo joutunut joutsen kuolematon?
Hän untako näkee
nyt valveillaan?
Kuink' astunut taivas
on alle maan?
Hän muistavi, kuinka
jo vanhastaan
oli kiintynyt hän
Polyhymniaan,
miten rakkain neidoista
runouden
tuo' hälle ol' immyt ijäinen.
Siks, kuin meren saartavi
myrsky-yö,
nyt häntä tuska
ja häpeä lyö,
ja kuin yölongat
ukkosen,
urat kaartuvat urhon
kulmien.
Ja salama pilvestä singahtaa:
»Ken arvokas on,
hän seppelen saa!
Mut miksi et tullut
sa ennemmin,
kun taistelin, eksyin
ja epäilin?
Nyt vain olen uupunut,
vanha mies,
jota paatinen painaa
jumalten ies,
jo jäähtynyt henkeni
hehku on,
lien outo jo uhmaan
ja taistelohon.
Mut kun sinut näen
taas silmissäin,
kun soi sun äänesi
helkähtäin,
ma nousen taas,
sun tahtos teen,
tuon sulle taistoni
seppeleen.»
Ja niinkuin vuori,
kuin harmaa paas,
hän kasvoi mittaansa
täyteen taas
kuin lukinlangat
haurahat
Khimairan kahlehet
kirpoavat.
Hovi Hornan huutaa:
»Hän hullu on!»
Päälakensa koskee
jo laipiohon.
Polyhymnian käteen
hän hiljaa käy,
salin poikki samoo,
hänt' enää ei näy.
Kohos korkeuteen
Polyhymnia,
ei viipynyt sankari
Hornassa,
hän orhinsa oivan
viheltää,
pois rientää kuin tuli,
kuin tuulispää.