Sill' aikaa sankari karkaa pois,
kuin jäljissä ois
koko kauhujen kansa vankka,
hän ratsuin vaahtisin ratsastaa,
vaka vaappuvi maa,
tult' iskevi ilma sankka,
ja vaikka hän piukoo pilvihin,
lyö kuitenkin
hänt' tuntonsa raippa rankka.
Jo eessänsä aukee Hornan suu,
hepo kauhistuu:
»Nyt, ystävä, mielesi malta!
Ketä kerran tuimivi tunnon syy,
hän synkistyy,
niin säännyt on Salliman valta;
vaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo,
ei rauhaa suo
tää rankaisun ankaran alta.»
Mut hurjana huutaa Bellerophon:
»Kenen kohtalo on
näin kytkenyt kiinni Khimairaan,
jos hän sitä välttää, hän väärään käy,
polun päätä ei näy,
hän hoippuvi harhaan ja hairaan,
mut jos pedon voittaa, hän toipua voi
taas toiseksi, oi,
saa terveeksi sielunsa sairaan.»
Hän syöksevi Hornan kuiluhun,
pedon kohtaa, kun
tää nälkäänsä ärjyen yöhön
on lähdössä saalista samoamaan
yli metsän ja maan,
joka-yöllisehen tuhotyöhön;
hänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt
hepomieheen nyt
se ampautuu asevyöhön.
Kuin leijona kohta hän karjahtaa:
»Hyvä saalis, haa!
Tulit kanssani kamppaelulle.
Väkivaltaani nousitko vastahan?
Sua varoitan!
Olen turmion tuoja ma sulle.
Kai tiesit, kun saavuit sa taistelohon:
väkevämmän on
ens isku, se kuuluu mulle!»
Käpälänsä hän nostaa jo hirmuisen,
toki eelle sen
uron ehtivi raikuva rauta,
tuli tutkaimesta sen leimuaa,
pedon tavoittaa,
ei enää voima sen auta,
alas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää;
näin päättyvi tää,
oli Horna hirviön hauta.
Ah, ei! Pian hahmossa huikean
pukin puskevan
se sankarin kimppuun täyttää,
on leveä, luiseva otsa sen
kuin tuhmuuden,
kaikk' iskut se kestävän näyttää,
se sokkona eespäin ryntää kuin
yhä voimistuin,
se sarvea kymmentä käyttää.
Päin häntä on voimaton Bellerophon:
hepo pelvoton
toki tuohonkin keinon tiesi:
hän taapäin kääntyy ja potkaisee,
peto parkaisee--
hän sai, mitä pukki siesi!
»Hyvin potkaistu!» huutaa Bellerophon,
»sun kunnia on;
hepo taisi, mit' tainnut ei miesi».
Mut muodossa käärmeen kähisevän
pedon kuulee hän
jo purskuvan kuoloa, turmaa,
kuin kaikki henget nyt häijyyden
ois suussa sen,
kuin kaikki ne suitsuis surmaa;
toki peljästy tuosta ei Bellerophon,
hän voitokas on,
hänet taistelon touhu jo hurmaa.
Hän laulavi: »Viihtynyt milloinkaan
en päällä maan
niin hyvin kuin keskellä vimman;
kun näin minä vastaani kiiltävän
vihan viiltävän,
tulet tuikkivat kiron ja kimman,
taas sain minä sieluni nuoruuden,
sydänsuoruuden
ja urhouden uhmaavimman.»
Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään;
mut myrkkyään
kyy ehti jo kyllin valaa:
uron eessä nyt nainen on suloinen,
uros huomaa sen,
hän naista jo lempii salaa,
hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo,
joit' tarjoo tuo--
sydän hällä ja pää jo palaa.