NEIEN SURMA.

Ei Sophrosyne nyt enempää

voi itseänsä pidättää,

hän kaislain kätköstä syöksähtää,

on hulluksi tulla aivan;

hän tarttuvi kätehen sulhaisen,

tätä silmihin katsoo rukoillen,

näin virkkavi halki kyynelten

nyt vankina surun ja vaivan:

»Äl' lähde Khimairan kiistahan,

sua vaikka, raukka, ma rakastan

se tahto on taaton ankaran,

ei koskaan, koskaan minun!

Jos hirviön voittais voimasi,

se oisi suurin onneni,

mut murhe mulla ois suurempi,

jos surma kohtais sinun.»

Ja syvään huokaa synkkä mies,

jota paatinen painaa jumalten ies,

mut rinnassa liekki lemmen lies

vain taruja, taistoja varten:

»Pois luotani, immyt puhtoinen,

sua että erheessä surmais en,

en syöksyisi syyhyn uutehen

ja valtahan Raivotarten!»

Tuo vastaa neitsyt valkea,

kuin kuoleman kukka kalpea,

kuin vainaja syytön, soutava

päin ijäisyyden rantaa:

»Mun onneni moinen kuolo ois,

en siks sun luotasi lähde pois,

mut ettet multa sa kuolla vois,

voit mulle sa surman antaa.»

Mies katsovi häntä miettien:

tuo lie siis liekkiä rakkauden,

sen kaikuja kultakantelen,

mi kätkevi kuolottomuuden?

Sävelsoiton tuon jos särkisin,

salat ehkä ilmi ma saisinkin

joit' etsin haavehin hehkuvin

ma äyräiltä ikuisuuden.

Hän vastaa: »Ah, kaunis kassapää!

Khimairako noin sua säikyttää?

Tyyn' ollos! Hän tantereelle jää,

hänen hurmeensa pilviin purskaa.

Mut muista, kun saapuvaks mun näät,

sull' eessä on itsellä Hymen ja häät,

on lemmen leimut ja myrskysäät,

jotk' onnesi lauhan murskaa!»

Tuo helkähti itku impyen

kuin joiku kuolevan joutsenen,

kuin sointu särkyvän soittimen

tai kilven, mi saanut on vamman:

»Äl' lähde Khimairan kiistahan!

Sua liioin, raukka, ma rakastan,

saat ruumiini kainon, kukkivan

ja sieluni kukkivamman.»

Jo pilvehen peittyy kalvas kuu,

hääruusut poskien ruskottuu,

käsi kättä kohtaa ja suuta suu,

pyhä hetki on Hymenin taian!

Niin kuolematonten kuoro soi:

»Se lempi, min Salliman tahto loi

vain tähtien heimona heiliä voi,

ei lie se liljoja Gaian.»

Ja tahdosta valtojen taivaisten

nyt rannalle neien rakkauden

nous virpi korkea viisauden

ja kauneuden hyveen kainon;

ken siitä oksan otti hän

löys keinot kestää elämän,

löys lohdut sydämen kärsivän

sai sielulleen tasapainon.

Kivesjärveläiset; Simo Hurtta; Bellerophon · 第 70 / 78 题