Ja nainen virkkavi naurusuin:
»Minun nimeni soipa on Phryne.
Kuten huomaat silmin sa huikaistuin,
olen sorjempi Sophrosyne;
olen aistien hurma ja armaus.
elon pimeän valtoja vastaan,
kun painavi päivien harmaus,
yö, kuolema liioin lastaan.
Olen vaistojen virta ja välke veen,
olen viettien vienous hellä;
mitä haavoitti taisto, sen terveeks teen
ma hetkien hempeydellä.
Olen tuokio kiitävän tunnelman,
kisan kultaisen kirjava perho,
kuin morsiushuntu ma huiskahdan,
olen ijäisen ilmiöverho.
Mua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet,
olet herjannut, hävennyt mua,
minä eelläsi tanhusin elosi tiet,
minä kutsuin ja kiehdoin sua;
sinä peitit mun syömesi syvyyteen,
minä kuplana kultaisna nousin,
sinä heitit mun huolehen ijäiseen,
elonriemuna esiin ma sousin.
Mua turhaan sa väistelet, välttelet,
olen, kaunis, ma kaikkialla,
mut sentään sa konsana saavuta et
mua varsalla vaahtoavalla;
olen vilkahdus, olen välkähdys,
kuva kulkeva elämänpiiris,
jumal-hetken juhla ja helkähdys,
läpi ilmojen välkkyvä Iris.
Joka syksyn ruusu, mi ruskottaa,
joka illan pilvi, mi palaa,
mun lempeyttäni leimuaa,
mun helmaani sammua halaa,
joka meri, mi taivasta heijastelee,
joka manner, mi silmääs kohtaa,
mun vaippani solkea somistelee,
mun hopeavyötäni hohtaa.
Sa luulet mahtavas maailman,
kun tunnet sa tahdon ja taiston:
nyt tunne--niin sua armastan--
myös vallat vietin ja vaiston!
Naiskauneuden, naisrakkauden
rajutuulet sun tuntea annan,
kunis armoille Moirain ylhäisten
sinun sielusi kartena kannan.»
Hän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois
kuin aalloilla valkea vahto,
mut oli kuin myötä sen vierinyt ois
myös sankarin tarmo ja tahto
hänen ruumiinsa rautainen raukeaa,
saa sairaus hiipivä sieluun--
hän ratsua raisua kannustaa
ja syöksyvi Hornan nieluun.