Olin niinkuin linnassa
valkeassa,
min joskus nähnyt
jo olin ma lassa.
Mut nähnyt kaukaa
kuin sateenkaaren
tai Hesperiidien
hedelmäsaaren.
Se seisoi keskellä
sypressilehtoin,
sitä aurinko kultasi
aamuin ja ehtoin.
Ja marmoriportaat
vei virralle siitä,
mut koskaan kukaan
ei kulkenut niitä.
Nyt siellä olin,
en tiedä, miten,
en miettinyt: usein
käy unessa siten.
Joku vaatinut lie,
joku vartoi varmaan ...
olin siellä kuin kutsusta
kullan armaan.
Sisäsuojasta jostain
tuon lumotun linnan
kuin soittoa kuulin,
kuin tarua rinnan.
Joku kärsi siellä,
joku siellä suri,
niin nyyhke mun poveni
puhki puri.
Kuin leimaus lensin
ma ääntä kohti!
Kuu kylmä permannon
paasiin hohti.
Ylt' ympäri aukeni
autiot huoneet;
oli kuin ois vainajat
varjoja luoneet.
Kuin kuoleman mahtien
maassa kulin ...
niin vihdoin ma salihin
tummaan tulin.
Pysähdyin, seisoin:
sen kynnyksellä
soi ääni, kuin kannel
se helisi hellä:
»En outo ma lie
olen ihanimpasi,
kuva kuoloton omasta
sielustasi!
Miks viivyt, mies?
Sua kyllin jo varroin,
sua murhein muistin
ja haavehin harroin.
Minut vapahda vallasta
hirviön, joka
mun muotoni tahraa
kuin saasta ja loka!»
Ma kuuntelin, katsoin,
ma käänsin pääni,
nyt huomasin, mistä
se humisi ääni.
Salin toisella puolla
oli alttaani avoin,
kuunpaisteinen, hohtava
hopean tavoin.
Nojas pylvästä vasten
siell' impi norja,
mut kahlehdittu,
kuin ois hän orja.
Ma huusin: »Varro!
Sun vapahdan varmaan.»
Niin kaulassa tunsin
kuin kädet ma armaan.
Ne irroitin, astuin
jo askelen, kaksi--
jalan johonkin tunsin
ma takertuvaksi.
Ma katsoin: mun polvia
halasi jokin
naisrinnoin, mut linnun
kynsin ja nokin.
Vedin miekkani. Silloin
hän huus kuin hurja:
»Kas, naisen tappaa
tuo urho kurja!»
Ma suutuin, ma tartuin
nyt hänehen kourin.
Hän kuiski: »Sua ijäti
halaan ja hourin.»
Löin maahan hänet,
ylös kimpos hän jälleen--
kai aamuun asti
me painimme tälleen.
Mut vieläkin rintansa
untuvaiset
kun muistan, ma unhotan
kaikki naiset.
Hänet vihdoin voitin!
Hän kirkuen läksi.
Mut itsekin käynyt
olin kelmeäksi.
Ma horjuin, ma hoipuin
ma vuosin verta--
mua sydämen kohtaan
hän satutti kerta.
Ma katsahdin silloin
sen toisen puoleen,
min hukkuneheksi
jo luulin huoleen.
Mut hän, min vuoksi
sodan sodin ma ylvään,
mua katseli lailla
vain marmoripylvään.
Ei säälinyt, hellinyt
äänin helein,
ei kiittänyt ilmehin
eikä elein.
Vaan riisui kahlehet
kaulaltansa
ja haastoi ja hymyi:
»Se vain oli ansa!»