Kuin leyhkä läntisen lempeän,
niin sylke on sydämen lämpimän.
Kuin on suven suuren kukoistus,
niin naisen nuoren on rakkaus.
Kuin ujous on puron ulpukan,
niin punerrus posken on puhtahan.
Niin lemmen tuntehin, tuskineen
kävi neitonen viertä nyt virran veen.
Hän tavata tahtovi armastaan,
joka joella juottavi orhiaan.
Hänen mielensä laaja ja lämmin ois,
jos onnensa uneen hän uskoa vois.
Mut ah! Khimairan hän tuntee tuon,
jok' asuu alhossa Hornan suon.
Niin monen on surma jo sulhaisen
tuo miesten päänmeno hirmuinen.
Näki Sophrosyne, kun läksi nää,
ei puuntunut, kalvennut poskipää.
Meni monta urhoa kuuluisaa;
tään yhden hän tahtois pelastaa.
Tään ainoan, jota hän armastaa!
Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa.
Hätä hällä on hengestä sankarin,
siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.
Läpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin
säde kuuhuen, varjojen tummentuin.
Hän hiipii ja kuulevi kummakseen,
hepo kuinka haastavi herralleen:
»Mitä mietit? Miks olet murheinen?
Sua varmaan miellytä enää en.
Mua silitä et, mua puhuta et,
en tiedä, surret vai iloinnet.
Sun arvaa en sydän-aikeitas.
Toki muistahan kunnon kumppanias!
Myös muista tuo, mikä eessäs lie,
yli estehien sinut siipeni vie.
Ja jos sua painavi tomu ja maa,
voit kanssani taivahat tavoittaa.»
Tuo vastasi vitkaan sankari:
»Minä muistelen eilistä untani.
Se oli niin kaunis ja kaamea,
kuin on tulivuoren purppura.
Se oli niin seijas ja hirmuinen
kuin leimaus ukkosen läheisen.
Mitä merkinnee? Toki kertoa
sen tahdon, jos tahdot kuunnella.»
Hän vaikeni. Solina virran veen
soi tähti-yössä vain yksikseen.
Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus.