Läks sankari elämänretkelleen,
sous laulun kaikki laineet,
läpi myrskysi ilman ja tulen ja veen,
tuta tahtoi hän alku-aineet,
myös tunki hän sydänten syvyyksiin,
elon ongelmat oppia tahtoi niin,
tuli tuttaviin, suli suudelmiin,
näki maailman kunniat, maineet.
Ei tyytynyt hän tomun maailmaan,
haki kuvaa hän kuolottomuuden,
oli kuullut sen piilevän kuoressaan,
yhä murskasi muodon hän uuden,
pian häll' oli rinnassa rikosten yö;
hän vitsalla orhia virkkua lyö,
hänen mieltänsä murhe synkkä syö
ja etsintä ikuisuuden.
Hepo vihdoin hirnahti: »Houkkako liet?
Ei paeten erkane vaiva!
Se samoo sankarin kaikki tiet,
on nopsempi kuin hepo, laiva;
ja vaikka sun kanssasi pilvihin
ma nousisin laulun lentimin,
ois kaukana onni se kuitenkin,
jota ontoks ei kaihosi kaiva.»
Uros vitkaan vastasi: »Tiedän sen,
myös että en ikuisuutta
ma löytäne juhlista jumalien,
siks koitan nyt tapaa uutta:
ma tunnustan haavehet haavehiks,
ma aion nyt iloita ihmisiks,
siell' yhtyä kesti-ystäviks,
missä mielen ei rauhattomuutta.»
Luo läksi hän Tirynsin valtiaan;
sai vastaan-oton hän hyvän,
isännältä sai sanan iloisan,
emännältä katsehen syvän.
Mut kohta huomasi koito mies,
miten täälläkin painoi jumalten ies,
ei lepoa leimunnut linnan lies,
hän tännekin toi torajyvän.
Kun vastata valtiattaren
ei voinut hän hurjaan huumaan,
tää joutui raivohon rakkauden,
tää syttyi vihaan kuumaan,
hänet lähetti viestinä Lykiaan,
luo taattonsa, Lykian kuninkaan,
mut pyys sanantuojan tuhoamaan,
isän vihkien häijyyn tuumaan.
Mut mies oli muhkea Bellerophon,
oli saanut hän suuren sulon:
kun astui hän kuningaskartanohon,
ois kulkevan luullut kulon,
niin syttyivät sydämet impien,
enin kuninkahan toki tyttären,
näki kaikki hän kuin läpi terhenen,
tuns tuskan ja lemmen tulon.
Hän riensi rinnoille taaton nyt:
»Ken tuo oli kosija korja?
Monet sulhot suuret on hyljännyt
sun Sophrosynesi sorja.
Jo tunnen: nyt oikea tullut on!
Jos hänestä miehen ja puolison
ma saan, olen nuorikko nuhteeton,
olen hälle ma vaimo ja orja.»
Kovin kuuli valtias kummissaan
sanat tyttären, muuten tyynen;
ei ollut hän nähnyt milloinkaan
noin riehuvan Sophrosynen.
Hän kutsutti luokseen airuen,
luki kirjehen, mietti vaieten,
jo keksi keinon ja julisti sen:
»Kiven kallihin kalliista myynen.
Hyvä on! Jos lie uros oiva tää,
Khimairan. hän varmaan voittaa,
tuon häijyn, mi maatani hävittää,
kylät kylmille autioittaa.
Pedon tuon jos surmaa sankari,
saa Sophrosynen hän palkaksi,
ja puolet valtakuntaani--
hänen kelpaa ainakin koittaa!»
Tytär kuninkahan huus huolissaan:
»Hänet lähetät suoraan surmaan!»
Sydän järkkymätön oli valtiaan:
»Tien osoitan onneen ja hurmaan.»
Sai tiedon seikasta Bellerophon;
hän koht' oli valmis voittelohon,
vuoks lemmen ei, vaan taistelon,
tuo vaikka veisikin turmaan.