Jopa sielu sankarin avautuu,
uros havautuu:
min kultamaljaksi luuli,
se olikin impyen ihanan suu,
jonk' äänen hän äsken kuuli;
kuin lummekukka
laineiden
sen keinuu tukka
keltainen,
ja niinkuin rusko pilvyen
sen palaa punahuuli.
Mut silmänsä suuren, himmeän
kun avaa hän,
se sankarin silmään vaipuu
kuin syytös syyttömän, kärsivän,
kuin rukous ja kaunis kaipuu,
kuin pyytäis hiljaa,
ettei veen
hän taittais liljaa
huvikseen,
vaan virittäisi vitkalleen
kuin jousen, joka taipuu.
Sanat humahtelee hänen huuliltaan:
»Polo poika maan!
Kuin lähde lietona läikyn,
minä pelkään vilppiä, vihaa vaan,
minä maantien tomua säikyn;
oon impi laulun,
soittelon,
myös taltan, taulun
voittelon,
miss' ikään kiista kaunis on,
ma siellä välkyn, väikyn.
Siks' jos oma olla tahdot mun,
kuin oon ma sun,
pidä puhtaana laulus siipi:
monen povehen taiturin tahratun
hämähäkki jo häijy hiipi;
käy tietäs yksin
ennemmin
kuin ystävyksin
ylhäisin,
he sua parjaa kuitenkin
tai pettää, kadehtiipi.
Pegasos vain ystävän oikea on,
vaka, pelvoton,
joka ei sua koskaan heitä,
vie toteen kuin leikkiin ja karkelohon,
käy tulen kuin tuulien teitä;
mut koska turtuu
tuntehes
tai synkkä murtuu
sydämes,
mun luoksein saavu murheines
ja helmahain ne peitä!
Sua tahdon ma tuutia tunnelmin
ikituorehin
unen aalloilla armahilla,
sua juotan ma huulin punaisin
ilon paisuvan parmahilla:
jos lienet köyrä,
suortunet,
jos vanha, nöyrä,
nuortunet,
ja vannon, täältä lähde et
hapsilla harmahilla!»
Käsivartensa viileät, valkeat
ylös ojentuvat
kuin kaaret, kuin joutsenkaulat,
hänen kuiskii huulensa hurmoisat:
»Sinut vapauttaa nämä vaulat!
Sun nostan taasen
satulaas,
vien autuaasen
maailmaas,
oot unelmaisi urho taas
ja laveammin laulat.»
Alas aaltohon sankari tenhoutuin
nyt syöksee kuin
rajupilvestä ukkosen vaaja,
veti vellamo luo, sitoi silmin ja suin,
oli verkkonsa vetreä, taaja;--
kun sieltä sousi
ilmi hän,
laill' lapsen nousi
leikkivän
näki tähdet taivaan hilpeän,
ol' eessään elo laaja.