Hän herää illassa lauhkeassa.
»Miss' oon?» hän kysyy.
Hän on kuin oudossa maailmassa,
mi vaiti pysyy.
Vain hepo hiljaisesti hirnahtaa:
»Oot siellä, missä mieli rauhan saa.»
Hän jälleen silmänsä kiinni painaa;
hänen hyvä on olla,
hän vaikk' on valkea niinkuin vainaa;
kodin kartanolla
kera siskoin, veljien hän karkeloi,
hänen korvissansa lapsuuslaulut soi.
Ja jälleen silmänsä suuret aukee:
»Miten tänne tulin?
Miks sielu, ruumis mulla niin on raukee?
Minä kaukaa kuun,
mut miks en mitään muista matkaltain?»
Hepo hirnahtaa: »Oot unhoss' unelmain.»
Punertaa aurinko puiden takaa;
se silmäteriin
käy unten urhon, mi maassa makaa,
käy sydänveriin;
ne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin
hän kuiskii, hourii töistä sankarin:
»Mies enkö suurimman ollut onnen?
Miten pienempähän
ma tyydyin, mahtaja mahtiponnen,
elon piiriin tähän?
Mun eikö ollut taivahille tie?
Nyt mulla eessä Manan ilta lie.»
Pään painaa, katsovi illanruskoon,
mi hiljaa riittyy.
Hän itkee, uppoo jo epäuskoon,
mihin murhe liittyy
sydämen linnun, varhain vaienneen;
niin sanat soivat solinasta veen:
»Ei viel' oo päivies mitta pantu,
ei määrä elon;
tuo tietää taivahan kultarantu:
ei syytä pelon,
sa pääsit pilviin, vaikk' et taivohon,
viel' eessäs monen aamun rusko on.
Sa riensit riemuin, myös mennös murhein!
Ei ikuisinta
uros aina saavuta uhmin urhein,
ei ihmisrinta
ain ihannettaan ensi päivin, öin,
vaan vasta elon pitkin päivätöin.
Mut koska huomaan sun sankariksi,
mi tahtoo taivoon,
sun nähdä suon ikitähdet siksi,
jos katsot kaivoon,
mun iski kenkä orhis kavion
kun äsken läksit taivaslentohon.»
Tuon urho kuulevi äänen kumman.
»Ken oot?» hän kysyy.
Hän näkee vain vedenpinnan tumman,
mi vaiti pysyy;
mut huulillaan kuin maljan kultaisen
hän tuntee, nauttii nektarista sen.