Oli aamun hetki. Ja Eos nousi
punasormin aalloista aavan veen,
jo joutui, ampui Apollon jousi
maan, metsän, pilvien pimeyteen,
ja niinkuin valkea niitynvilla
tai liljat hempeät Heben vyön
kävi keijut kummuilla kasteisilla,
pois käsin käärien usmat yön.
Loi loitos silmän hän toisahanne:
nous siellä siintävä Helikon,
ja niinkuin Pallahan kultavanne
sen palteill' yhdeksän neittä on;
ne toinen toistansa hiljaa kaulaa,
ne katsoo äärihin kaukaisiin,
ne laulun kirkkahan hälle laulaa,
kuink' kohoo ihminen jumaliin.
»Ah, nuorukainen, on tuumas turhat,
et eloa vältä, et kuolemaa,
sull' eessäs synkät on syyt ja murhat
sun kosto Salliman saavuttaa;
mut kärsimyksistä nousten, noudat
Olympon korkeimman seppeleen;
kuin joutsen joikuen kuolet, soudat
pois unten laaksohon ijäiseen.
Oot oma meidän. Sun nähdä suomme
me elon synkimmät syvyydet,
sen kultakukkulat etees tuomme,
sen heelmätarhat ja hyvyydet,
saat maistaa maailman kaiken onnen
ja onnettuuden, ah ihmislaps:
me vasta murramme henkes ponnen,
kun olet poikana harmaahaps!
Saat kyllin leimuta lemmen tulta,
saat kyllin riemuita rikostöin,
mut kymmenkertaisen tuskan sulta
me tuimin vaadimme tunnon öin;
sun teemme suureksi vaivaa varten,
voit olla vertainen valtojen,
sun suomme saaliiksi Raivotarten,
ja sitten--särjemme sydämen.
Runon ruhtinaaksi sun suomme tulla,
mut kerjäläisenä kerran käyt,
on murhe, orpous omaa sulla,
ja mieron liesillä lämmittäyt:
maanpakolaisena harhaellen
sa antaut outojen armoihin,
käyt kynnykseltä sa kynnyksellen
ja kysyt leipääsi kyynelin.
Mut laulun lahjan me sulle suomme
kuin kuolevalle ei konsanaan,
myös kirkkaan kärsimyskruunun luomme,
mi loitos loistavi maailmaan;
jos vihdoin viemmekin järkes valon,
sun vieläi virtesi suurna soi,
et pääse hehkuista henkes palon,
mi ikiluojia ihannoi.»
Tuon kuulee kummana nuorukainen,
tuon kuulee myös koko Helikon,
hänet tempaa hurmio taivahainen:
kuin laulun, miehenkin mieli on!
Hän tahtoo seista jo seppel päässä,
hän oivaa orhia kannustaa,
kuin liekki sinkoo hän myrskysäässä,
jo allaan häipyvi ahdas maa.
Mut tuskin pilviin hän päästä ehti,
näön hältä päivä jo huikaisee,
ja niinkuin lentävä syksyn lehti
hän alas ratsulta raukenee;
toki ehtii Pegasos häntä ennen,
hänet ottaa sirkuille siivilleen
ja saattaa sankarin maahan mennen
luo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.