Uron uljahan nimi oli Bellerophon.
Hän mies oli muuten moitteheton,
mut joutunut vihoihin jumalien
jo aikoina armahan lapsuuden:
näki aina hän eessänsä tuulentuvat,
vain kuolematonten ihannekuvat,
hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan,
ei sopinut siksi hän muiden mukaan,
oli kuin jokin aina ois ollut poissa;
ei viihtynyt siks isän, äidin koissa,
ei tyytynyt maan hän tyttäriin,
hänen tahtonsa paloi taivaisiin,
näin harhaili yössä ja päivässä yksin
hän vain kera orhinsa ystävyksin.
Pegasos oli orhinsa oivallinen:
hepo siivekäs, saalas Medusan sen,
min kaamein joukossa Kauhutarten
oli katse ihmisen vaivaa varten;
kun Perseus hakkasi häneltä pään,
Pegasos sai syntynsä verestä tään,
oli varsa vauhko se pelon ja kauhun,
oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun,
kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens,
yli kuoleman kuin elon kuilujen ens,
oli ratsuna rajaton, riihaton--
hänet hillitä tais toki Bellerophon.
Oli sattunut näin, kävi kansassa kuiske:
Pegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske,
sen pilvissä hulmusi harja, tulta
sen turpa tuiski, löi kavion kulta;
toki peljästynyt ei Bellerophon,
vaan huus: »Kuka kuuluisa herras on?
Ja mistä on matka ja minne vie?
Sun ostan, jos liika ei hintas lie.»
Hepo hirnahti: »Kuultu ei kummempaa!
Olen sen, joka voi mua ratsastaa.
Mun kotini tuulessa, tähdissä on,
mut hintani murhe on mittaamaton.»
Hymys Bellerophon: »Siis oot oma mun!
Olen syntynyt siellä, miss' on koti sun.
Siis oot sinä oikea sankarin hepo,
min hinnaksi liika ei mieleni lepo.»
Hepo hirnahti: »Kavahda, onneton!»
Hänen hyppäsi selkäänsä Bellerophon;
hepo sivulle heittihe, suoraan sen
hän ohjasi, ohjitta suistaen;
hepo karkasi taivaan korkeuksiin,
uros laikahti lietoihin laulelmiin,
hepo syöksyi kuoleman kuiluihin,
mies miestyi viisauden miettehin;
näin kiertäen, kaartaen ylös ja alas,
maan vihreän pinnalle vihdoin he palas.
»Pegasos, olet orhini oivallisin!»
sana samosi ilmojen sankarin,
»jos olet mun orhini nyt ja ain,
kirot ankarat kilpistyy jumalain,
olen onnen mies, olen miekkoinen mies,
mua paina ei kohtalon kolkon ies,
ei houkuta elämän riemut turhat,
ei synkistä syyt, ei rikokset, murhat,
kuin viaton vierin, kuin kuningas kulen,
käyn halki tunnonkin tuskain tulen,
Tuon lauluista ilon ma itselleni,
saan soitosta lohdun ma sydämelleni,
näin uhmaten unhoa Sallimusta,
kun kuolen, kolkutan jumalten usta.»
Hepo hiljaa hirnahti: »Tunnehan
toki ensin turmiot Salliman!»