Punaisessa pakkasessa,
jota uhmaa Ämmän pauhut,
kohoo aamun auteressa
pystysuorat pyhäinsauhut,
kertoo elost' ihmisien,
jotka tuntee tuskan, hallan,
illan itkut, päivän hien,
enin kuolon kaikkivallan.
Lämpiävät liedet, talot;
Kajaanissa noustaan varhain,
sytytetään pärevalot,
yksin porvaristo parhain
vielä vetää siki-unta;
toiset porttejaan jo aukoo,
tarinoidaan, luodaan lunta--
silloin uni, toimi taukoo.
Herää toiset vuoteissansa:
»Miksi hätäkello kaikuu?»--
Toiset rientää huoneistansa:
»Mistä melske, huudot raikuu?»--
Kohta kertoo liekinhulmat
idän, lännen taivahalta:
»Kaupungiss' on ryssät julmat,
raivoo raakalaisten valta!»
Koht' on kaikki liekkimerta;
kuka ehtii, pyrkii linnaan,
kalvat kalskaa, vuotaa verta;
päivä koittaa kirkkahinnaan.
Mutta hätäkello kaikaa!
Kovin ryssät kummeksuvat:
»Kellä tääll' on siihen aikaa,
vaikka palaa aitat, tuvat?»
Kenpä muistaa Erkki-herran,
virkaheiton, viinanjuojan?
Sulki tulliportin kerran
eestä kruunun sanantuojan,
meni virka, arvo hältä;
sai hän linnan kellarissa
opin oivan elämältä,
oivemman kuin juovuksissa.
Päivänvaloon sieltä pääsi,
oli Erkki Luojan vanki,
sentään porvaristo sääsi:
»Itse työllä leipäs hanki!»
Tutkittihin, huomattihin
hulluks aivan rauhaisaksi,
niinpä kirkon tapulihin
pantiin kellonsoittajaksi.
Hoiti tointaan vuotta monta
Erkki-herra hartahasti,
virkavuotta moitteetonta,
aina tähän päivään asti;
kuuli kumun, huomas humun,
tulenlieskat taivahilla,
kaikki niinkuin halki sumun,
jok' ol' Erkin aatoksilla.
»Maailman on tullut loppu!»
tuumi Erkki hätään tähän,
»siispä myöskin mull' on hoppu
viranhoitoon vireähän.
Saattais arkkienkel-kansa
itse kirkkotielle tulla,
eik' ois ketään vastassansa--
oisi eropassit mulla»
Kiipeää hän tapulihin,
kohta vankuu kirkon vaski
heräävähän kaupunkihin,
missä roihuu ryssän kaski;
moni erämiesi salon
kuulee kummat äänet, älyy,
mist' on suitsu suuren palon;
kotiin hiihtää, taakseen pälyy.
Saapuu sana Paltamohon,
alkaa kiire, touhu tuolla:
»Miss' ois paras paikka, johon
mennä, piillä taikka kuolla?»
Kautta Kainuun korpimaita
vierii viesti kirkonkellon:
»Salasaunaan itses laita,
rahapennit päähän pellon!»
Mutta Erkki Pehrsson soittaa
keskell' liekin, kauhun merta,
parastansa panna koittaa
virass' ylhäisessä kerta;
soittaa Herran tuomiota
tälle maalle, maailmalle,
jost' ei ennen pääty sota
kuin on menty mullan alle.
Erkki soittaa, soittaa. Tarttuu
tuli kaikkeen Kajaanihin,
tulikielet kasvaa, karttuu,
kiipee kirkkoon, tapulihin,
viriää kuin veisuu virren;
kuuluu sitten kumma jyske,
parsku parren, hilske hirren,
palavien puiden ryske.
Putoo kello kumein äänin,
mykistyy sen myrskysoitto;
mutta autioitun läänin
näkee toisen aamun koitto.
Kaikkialle kauhun kantaa,
palaa pappilat ja talot,
puuntaa pitkin taivaanrantaa
suuret, synkät tulipalot.