Ryösti, poltti ryssät Hovin,
myöskään säästäneet ei muita,
murhas miestä, naista kovin,
pisti piikein piimäsuita;
toiset kohti Kajaania
kaikoo, toiset Hurttaa ajaa,
kaikki kokoo saalihia,
raivoo, riistää pitkin rajaa.
Mutta Hurtan ratsu rientää
niinkuin erämaassa myrsky,
vauhti miehen mieltä lientää,
vaan on vaivan, tuskan tyrsky:
lepää urhon rintaa vasten,
luo ei auki silmäterää
Irja, lailla autuasten,
taikka niiden, jotk' ei herää.
Tarttunut lie ruttotauti,
häneen Hovin sairahista,
ei hän ruokaa, juomaa nauti,
puhuu rinnan pistoksista,
hiljakseen vain vaikeroipi;
hulluksi on Hurtta tulla,
hälle Tuonen kellot soipi,
miss' on tupa tuiretulla.
Takanansa ryssät ryskää,
eessään erämaan on mahti,
ympärillä jylhä jyskää
pakkas-yö kuin kuolon vahti.
Hymyänsä Hurtta hyistä
hymyy: »On tää outo karku!
Vaan ei auta sydänsyistä
miestä itku eikä parku.»
Miettii, muistaa pirtin pienen
erämaassa yksin aivan,
tuumii: »Sinne sairaan vienen,
sinne hankihaudan kaivan
alle hongan pilvipäisen,
alle kuusen kuurakaton,
panen päälle ristin jäisen,
ristit kahden henkipaton.»
Löytää töllin tyhjän. Raivaa
tiensä halki hankivuoren,
uksenkin jo ilmi kaivaa,
kantaa sisään naisen nuoren,
laskee perälautsan päähän;
ikkuna on iljankona,
lies on kylmä käynyt jäähän,
lumipeite permantona.
Etsii tulta, tuluksia;
silloin Irja sairas herää,
kuulee armaan askelia,
raottaa jo silmäterää,
haastaa hiljaa: »Missä liemme?
Liekö Turunkorva tämä?»
Vastaa Hurtta: »Sinne tiemme
johti, sen on seinät nämä.»
Hymyy Irja itseksensä:
»Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!»
Kuivaa Hurtta kyynelensä,
puhkee huokaus vain syvä.
Silloin kuuluu kopse tieltä,
hoippuu sisään Hovin renki,
huutaa: »Ryssät ryntää sieltä,
vaarassa on Hurtan henki!»
Miettii Hurtta hetken, mitä
tehdä tilanteessa tässä.
Taistellako? Voishan sitä,
ellei oisi sairas lässä,
lautsall' lepäis nainen norja,
joka voittajille jäisi,
oisi vainolaisen orja,
ryssän miestä miellyttäisi.
Hurtan hurjat silmät suurtuu,
mutta sydän itkee, suree,
urat poskipäihin uurtuu,
kun hän hammastansa puree:
kiljahti hän kerran, sitten
kylkirauan kylmän pisti
puhki rintain ripeitten;
siihen jäi se niinkuin risti.
Tappoi Hurtta kalleimpansa,
karjuin talvi-yöhön karkas;
mutta kauan kertoi kansa,
kuinka korpi kaikki parkas
tuota surmaa naisen nuoren
erämaassa autiossa,
alla kolkon Kotavuoren,
kuolon valjun kuutamossa.