Sanotaan jo, ett' on rauha;
tuot' ei kukaan todeks usko.
Kuinka alkais aika lauha,
koittais uuden aamun rusko?
Sotaa kestänyt on kauan,
sukupolven suuren ajan
raikunut vain valta rauan.
Ken ois sille pannut rajan?
Niinkuin kysyi ennen lapset
vanhemmilta: »Mik' on sota?»--
haastelee nyt liinahapset:
»Mik' on rauha? Jotain, jota
syödä voiko taikka juoda?»
Vastaa vaimot kyyneltyvät:
»Saattaa rauha senkin tuoda,
jos te ootte oikein hyvät.»
Mutta rauha saapuu. Vitkaan
niitut, nurmet vihannoivat,
aatrat painuu ahoon sitkaan,
jälleen karjankellot soivat;
vilja nousee, tekee terää,
helpehissä heinä kastuu,
koko korven kansa herää,
rauhan askareille astuu.
Monelta on maammo kuollut,
veli viety, sisko poissa,
monen taatto nurmen nuollut
tasapäiss' on taisteloissa,
vaan on joku jäänyt aina
tekemähän ensi tulta,
liekki naapurilta laina,
peninkulmin pengotulta.
Jäip' on vielä viime siemen
siittämähän köyhän lasta,
eip' on suku Suomenniemen
vielä kuollut maailmasta;
kohoo kirkot, koulut, palaa
Turun teinit, professorit.
Kotimaahan tulla halaa
korkeat myös konsistorit.
Seisoo ruskoss' uuden aamun
Hurtta niinkuin suolla honka,
niinkuin varjo haudanhaamun
taikka pitkä pilvenlonka;
ymmärrä ei elämätä
enää uutta, alkavaista,
häipynyt on sielunhätä,
sure ei hän nuorta naista.
On jo niinkuin nöyräpäinen;
ryösti ryssät kaiken hältä,
hymy hyytyi hältä jäinen,
murtui mieli miettijältä.
Jäi vaan Turunkorva. Siellä
kaksin kanssa Pirkon asuu,
kuulee tiuvut talvitiellä;
tukka kasvaa, parta kasuu.
Kovan myös on saanut koston
Haerkepaeus, Hurtan appi,
syypää koko kansan-noston:
saip' on silmin nähdä pappi,
kuinka vietiin Venäjälle
Hovin valju vaimorukka
kanssa lasten pienten; hälle
jäi vaan musta muiston kukka.
Niinp' on jälleen kerran kevät,
ruoho puussa, rauha maassa,
linnunlaulut helisevät,
kilkkaa karjankellot haassa.
Pajassansa Hurtta takoo
niinkuin itse Ilmarinen,
säen säihkyy, sauhu sakoo,
kauas kuuluu kalkkaminen.
Tuo on Hurtan työ nyt ainoo;
on hän oiva pyssyseppä,
vaan kun maa ei toista vainoo,
virtaa enää miesten leppä,
turhaan raukka seppo raataa:
pohjan poika keihäskoura
hirven hiihtää, karhun kaataa;
siks on sota Hurtan houra.
Painuu silloin ukko pajaan,
outo ei, vaan vanha tuttu,
urho univormun vajaan,
yllään repaleinen nuttu,
kasvot harmaat niinkuin savi,
silmät, joist' ei päivä paista;
ja hän vitkaan virkahtavi:
»Terveisiä kuninkaista.»
Nousee rautiolle rauan
kaukomuisto Nevalaisen,
miehen, muuall' olleen kauan,
kuninkaalle kuuliaisen;
katsoo häneen, kättä hälle
tarjoo, lausuu laatuisasti:
»Terve tervehyttäjälle!
Minne matka? Mistä asti?»
Virkkaa Nevalainen: »Tulen
Norjan tuntureilta noilta,
ympär' Pohjanlahden kulen
kuninkaani pakinoilta.»
Suurtuu silmät kysyjältä:
»Kohtasit siis valtiaamme?
Sanan minkä saatat hältä,
sodanko vai rauhan saamme?»
Nevalainen päänsä nostaa:
»Kohtasin ma korkeuden,
joka voudit väärät kostaa,
tuntee Suomen surkeuden.
Täss' on suojakirja sula
hältä Suomen rahvahalle,
josta päättyy kansan pula;
puumerkkinsä piirsi alle.»
Ja hän nutun riekaleista
suojakirjan kalliin kaivaa,
jonka vuoks on saanut seista,
juosta, nähdä nälkää, vaivaa.
Tuskin tuohon katsoo toinen:
_Rex Carolus_ seisoo alla.
Aatos uusi, aurinkoinen
paistaa Hurtan taivahalla.
»Siispä sodan saamme!» sanoo,
»taasen virtaa miesten lepät;
talonpoika rauhaa anoo,
toista pyytää pyssysepät.
Taistoon kuninkaamme tautta!
Eespäin eestä Ruotsin rauan!
Jälleen maan ja kansan kautta
soi: _Vivat Carolus_ kauan!»
Mutta virkkaa vanhus vakaa:
»On nyt kuollut kuninkaamme,
sentään sanallaan hän takaa
talonpoiat meidän maamme.»
Painuu Hurtan pää: »Jos kuoli
Kaarle kuulu, kaikki kaatui,
vallitsee vain leipähuoli,
voitto, maine maaksi maatui.»
Nostaa Sipo hattuansa,
kuninkaalle kuuliainen.
Mutta virkoo uudestansa
Hurtan usko uupuvainen:
»Kuningas jos kuoli; voipi
hyvin Armfelt, armeijamme,
vielä sotalaulut soipi,
liput voiton liehutamme!»
Virkkaa vanhus kuolon-vakaa:
»Saavun armeijasta juuri,
joka hangen alla makaa;
sortui sotajoukko suuri
myrskyyn joulu-yönä kerran,
tuiski tuntur-tuuli lunta;
sikskuin kuuluu kutsu Herran,
siellä nukkuu siki-unta.»
Vait on Hurtta. Hartiansa
vain kuin alas jumahtavat,
veret kaikoo kasvoiltansa,
partahuulet humahtavat:
»Vai jo nukkuu sankar-suku!»
Kiertyi kylmään hymyyn suunsa,
päättyi Hurtan päiväin luku,
ampui puhki kulmaluunsa.
**