Tulet tuikkaa Hovilasta,
palaa kruunut kynttiläiset,
siell' on kiire, touhu vasta:
onhan Hurtan läksijäiset.
Puikkaa ees ja taaksi piiat,
kovin pieksää Pirkko kieltä,
uksest' ulos ohjaa liiat,
toiset työlle, toiset tieltä.
Hurtta suuriss' suojissansa
astuu virkatakki yllä,
tuumii: hiukan viipyy kansa,
kohta kaikki saapuu kyllä.
Kutsutut on Hurtan kestiin
herrat ynnä talonpojat,
siksi sillat, lautsat pestiin
sekä tuolit, selkänojat.
Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy
silloin muudan seinäverho,
siihen Irjan hahmo piirtyy
kaunis niinkuin kultaperho,
jok' ei kehrää, tee ei työtä;--
kysyy: »Oonko kyllin soma?
Jos en, sanon hyvää yötä!»--
Hymyy Hurtta: »Oothan oma.»
Vaan ei ketään kuulu.--Soivat
silloin tiuvut heljät tieltä,
on kuin korskuis orhit oivat:
varmaan saapuu vallat sieltä!
Rientää Hurtta porstuahan;
työntyy sieltä sisään pappi,
ilkilintu ilman pahan,
Haerkepaeus, Hurtan appi.
Mutta vieraan vilkkahasti
Hurtta, vaipumatta huoliin,
saattaa salin perään asti,
istuttavi keinutuoliin.
Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu,
katsoo upeutta Hovin;
mitä mielessänsä liikkuu,
vasta virkkaa päästä tovin:
»Kuullut kummat Hovilasta
olen äsken kansan suusta,
sairahien hoidannasta
ynnä lempeydestä muusta;
vaikk' en todeks uskois tuota,
toki kaaloin katsomahan,
kuinka, ken ei Luojaan luota,
parhaaksi voi kääntää pahan.»
Hymyy Hurtta: »Uskon seikat
heittäkäämme, appikulta!
Monet tehdään kuperkeikat
taivastieltä tarvotulta.
Yksi vaan on varma: hyvää
kylvän, minne ennen pahaa,
siroita en sielun jyvää,
hiukan ruokaa vain ja rahaa.»
Haastaa Haerkepaeus: »Totta
siispä mulle kertoi kansa.
Hyvä jää ei palkinnotta
eikä paha aikanansa.
Saat sa vapaan pääsyn siksi
Hovilasta yönä tänä,
jos sa mennet myötyriksi,
elät kansan ystävänä.»
Hurtta silmiänsä hieroo,
korviaan ei enää usko:
»Tiedän, mua kansa vieroo;
mutta vienyt Sallimusko
noin on järjenjuoksun hältä,
joka kotonain mua uhkaa;
lien jo kuollut elämältä--
tulta oon, en vielä tuhkaa!»
Vieraalleen hän oven näyttää.
Mutta nousee Herran miesi,
ääntä korkeampaa käyttää:
»Sinun siell' on kotiliesi
tähti-yössä, mieron tiellä!
Mutta kaihda korvenrantaa:
välkkää miestä, peistä siellä,
sulle surman ryssät antaa.»
Jop' on paisuu Hurtan sappi:
»Tänne ootko ryssät tuonut?»
Vastaa hälle armas appi:
»Lienen liekin uuden luonut,
joka Ruotsin maasta ajaa,
Ruotsin herrain armottuuden,
kansan kahtapuolta rajaa
liittää uskoon rauhan uuden.
Niin! Ma olen kaksi vuotta
valmistanut yötä tätä,
kaikunut ei mulle suotta
ole kansan kaiken hätä.
Turusta ma juuri tulin
luota Ryssän ruhtinoiden,
kautta kaiken maan ma kulin,
kyläin kylmäin, autioiden.
Mitä näin ma matkallani,
tuskin uskoo ihmismieli,
mitä tunsin rinnassani,
kertoa ei saata kieli:
hävitetty kaikk' on Häme,
Turunmaa ja Pohjanpuoli,
kolkko uhkaa korpi, räme,
viljelys jo kaikki kuoli.
Lienet haastanut sa mulle
joskus metsän huminasta,
jot' et siedä, jok' on sulle
niinkuin tuntu Tuonelasta;
myös on metsä ollut aina
kuin tään heimon vainolainen,
leipä vain kuin Luojan laina
taikka korko kotimainen.
Tiedä: täällä väistyi vitkaan
ihmistieltä korven kolot,
suli suo-maan rimmet sitkaan,
saatiin tänne ihmis-olot;
vaan nyt voittaa jälleen pedot,
koht' on valta kontioilla,
viita peittää pellot, kedot,
hukat huutaa kartanoilla.
Siell' on kauhun päälle kauhu!
Matkasin kuin tietä Manan,
siell' ei nouse saunan sauhu,
soi ei kello Herran sanan,
siell' ei kukko kieku, hauku
peninkuulumill' ei peni,
kirves parsikossa pauku:
Suomi erämaaksi meni.
Kansa kaikk' on viety sotaan,
jätettiin vain harmaahapset,
miehet sortuu miekan otaan,
tappaa tauti vaimot, lapset,
koht' on Suomen heimo kuollut;
kohta kurki yksin suolla
kertoo, miss' on surrut, huollut
suku outo pohjanpuolla.»
Rientää Hurtta ikkunahan:
koko taivaanranta palaa!
Vastaa papin pakinahan:
»Enempää en kuulla halaa.
Tuli paistaa pappilasta,
tulikukko kirkon päältä!
Luulen, sinne joutumasta
mikään teit' ei estä täältä.»
Maahan polvillensa painuu
Haerkepaeus, Herran miesi:
»Sitten palaa kaikki Kainuu,
sammuu Suomen viime liesi!
Pettäneet mun ryssät ovat,
ethän, Luoja suuri Sinä?
Nyt on eessä päivät kovat,
niihin syypää yksin minä.»
Huutaa Hurtta: »Satuloikaa
kaikki orhit! Kaikki pakoon!
Armas appi, hyvin voikaa,
jäädä saatte saaliinjakoon.»
Koht' on talo kaikki työssä,
kohta alkaa tuima ajo,
syöksyy orhit talvi-yössä,
tietä näyttää liekinkajo.