Hyvän Hurtta lähdön laittaa:
lieventää hän veronkannon,
ruokkii, kelle rokka maittaa,
myöntää muille anteeks-annon;
hoivatahan Hovilassa
mieron miestä, naista, lasta,
Irja itse hoitamassa:
tuop' on hälle riemu vasta!
Ei nyt enää Arnkil tuota
kestä, etsii Hurtan kerran,
lähtee tilikirjain luota;
synkk' on hahmo henkiherran:
Hurtta hempukkansa tautta
armahtaa jo vaikka pirun,
uhraa kansan köyhän tautta
esivallan viime sirun!
Hurtan eteen Arnkil astuu
kumarruksin siroin, sievin:
»Vaikk'ei mulla edesvastuu,
ero lie sen palkka lievin,
joka näkee isäntänsä
syöksyväksi surman suuhun
eikä estä itseänsä
joutumasta hirsipuuhun.»
Virkkaa Hurtta hämmästyvä:
»Jutun onpa outo juoksu,
vaan lie siinä mieli syvä,
on sen tuttu mulle tuoksu;
mikäli sain siitä selon,
menemäss' oon surmaan sulaan,
sun' on henkiherran pelon
syy--hän minut heittää pulaan?»
Lausuu Arnkil: »Pois ma lähden!
En ma enää kestä täällä.»
Kysyy Affleck: »Minkätähden?»
Vastaa Arnkil: »Vallanpäällä
tääll' on rammat, tääll' on ruhat,
missä ennen miekankärki;
käskijätä tääll' on tuhat,
vaan ei enää miehen järki».
Hurjistuu jo Hurtta, uurtuu
kulmat kolkot: »_Minä_ käsken!»
Arnkil kumaraksi kuurtuu,
sanan sinkoo: »Vielä äsken.»
Katsoo Hurtta häneen kauan,
vihdoin kimmahtaa jo kieli:
»Kautta kylmän kylkirauan,
mik' on puheen moisen mieli?»
Lausuu Arnkil laatuisasti:
»Toden täyden saatte tietää.
Tääll' en viihdy siitä asti,
siit' en Hovilaa voi sietää,
kuin tuo nainen tänne tuli,
anoi, sai sen lemmen, armon,
jonka ahjoon teiltä suli
kaikki rauta tahdon, tarmon.»
Ylös karkaa Affleck: »Mitä!
Parahintain parjataanko?
Täytyykö mun kuulla sitä?
Heleintäin herjataanko?
Mitä oisin häntä vailla?
Metsä vailla lauleloa,
mykkä meren kalain lailla,
taivas ilman aurinkoa!
Hän on luonut mulle lemmen
pyhän niinkuin päiväntähti,
suonut nuoruutensa hemmen,
kun mun nuoruutein jo lähti!
Hänen kauttaan elän, olen;
kaitselmust' en muuta keksi,
hänen tauttaan tietä polen,
mun mi tekee ihmiseksi.
Hänestä en koskaan luovu,
ennen kuin tää rinta raukee!
Enää julmuudest' en juovu,
mulle aika toinen aukee:
muita huonomp' ollut lienen,
tahdon paremp' olla muita,
vaikka hautaan myötä vienen
vain ma kasan Hurtan luita.
En ma usko taivaan Luojaan
enkä isään perkeleesen,
uskon yhteen auvon tuojaan,
yhteen iki-ihanteesen,
lempeen naisen nuoren, joka
antaa rinnan rauhan mulle,
kun on pesty saasta, loka,
tullut ilta tuiretulle!»
Vastaa ääni henkiherran
niinkuin pohja jäinen tuulee:
»Tuomiolle tullaan kerran;
kukin siihen kutsun kuulee.
Vaan on yksi elonsääntö:
ken on paha ollut alun,
käy ei hälle kättenvääntö
eikä itku hyveen halun.
Kuka tahtoo maailmassa
seista, muita murtakohon!
Kuka olla onnelassa,
tuntehensa turtakohon.
Vaan jos Hurtan harmaahapsen
Hurtan töist' on sielunhätä,
on hän itse lainen lapsen,
ei hän kestä elämätä.
Siksi poistun. Sulle surman
tahtoneet on Taivaan vallat,
tuoda lemmen, lämmön turman,
kun ei voineet hyyt ja hallat.
Hyvyyteesi sorrut, sokko!
Kaikki tuhlaat kansan tähden
etkä ees sa tutki, tokko
kukaan siitä kiittää. Lähden.»--
Menee paras palvelija;
haaveihinsa Hurtta haipuu,
näkee unta uneksija,
kuinka kaikki katoo, vaipuu,
yksinäistyy ympärillä;
ymmärrä ei häntä kansa,
huolt' on monta ihmisillä,
Hurtall' yksin sielustansa.