Kaksi pitkää vuotta vierii.
Simo Hurtta harmentuvi.
Vitkaan kuut ja viikot kierii,
haihtuu talvi, vaihtuu suvi.
Vaan ei vaihdu aika vainon,
kuulu kuningas on poissa,
alla sodan, sorron painon
huokaa korven kansa koissa.
Yhä kestää Irjan lempi,
mutta Simo Hurtta muuttuu,
entistään on hiljaisempi,
harvoin enää ärjyy, suuttuu,
sotii kanssa Jumalansa;
hymyn joskus kumman hymyy,
arvaa Irja ei, ei kansa,
mitä mieless' urhon lymyy.
Hiljenee myös suojat Hovin;
Arnkil varpaisilla astuu,
vait on, tekee työtä kovin;
usein Pirkon silmä kastuu.
Hiljaa piiat, rengit kulkee,
supattelee karsinassa,
kylä kertoa jo julkee:
»On kuin ruumis Hovilassa.»
Mutta Irja iloitsevi:
Hyväksi on Hurtta tullut!
Vaikka vielä vaikenevi,
haihtuu haavehensa hullut;
koittaa aamut armahammat,
laupiaammat päivänlaskut,
illat vieläi ihanammat,
juttu juoksee, kaikuu kaskut.
Lausuu leikillänsä: »Vietkö
joskus Tukholmaan sa minut?»
Hymyy Hurtta: »Kiltti lietkö?
Vien ma Turunkorvaan sinut,
siell' on sadun, rauhan maasi.»
Virkkaa Irja: »Vieös, kunne
tahdot, omaan onnelaasi;
vaan en Turunkorvaa tunne.»
Sanoo silmät terhenessä
Simo Hurtta: »Tunnet hyvin!
Kullakin on sydämessä
aina Turunkorva syvin:
joku paikka, jonne eivät
elon myrskytuulet kanna,
vaikka kaiken, kalliin veivät,
jot' ei kukaan ilmi anna...
Joku muisto, armas, hyvä,
joku lehti lemmen kirjan,
joku katse kyyneltyvä,
niinkuin nään nyt silmät Irjan;
joku ilme, sointu, sana,
joka vuotten takaa sulle
suurtuu, kahta kauniimpana--
tuot' on Turunkorva mulle.
Se on Sotkamossa talo,
missä lapsuuspäivät vietin,
jota saartaa sinisalo;
siellä leikin, lemmin, mietin.
Sinne kuulun, sinne halaan
kuuraisien kuusten alle,
sinne takaisin ma palaan
taaton, maammon tanhualle.
Siell' ei pistä piikit pahan,
siell' on onni oksapuilla,
tulee kuuhut akkunahan
niinkuin päivä mailla muilla,
kimmeltävät jäiset kukat;
siellä sirkan laulu soipi,
elon elpyy ruusurukat,
rauhan viidat vihannoipi.
Vaan jos talvistaivahalla
syttyy revontulten soihtu,
silloin siellä sotii Halla,
Lapin taika, Turjan loihtu,
silloin koko korpi pelkää;
putoo pikkulinnut puista,
yksin jäistä järvenselkää
kiirii kilju sutten suista.
Silloin pien' on ihmissuku,
suuri luonnon kaikkivalta,
laaja kuin sen lasten luku,
yhtä kaunis kaikkialta;
hyv' on pillojansa piillä
silloin yksin yössä Turjan,
miss' ei tuska, vaiva viillä,
himot hiiltä mielen hurjan.»
Kaulaa käsin kaksin, vienoin
häntä Irja hämärtyvä,
virkkaa: »Täällä haihtuu hienoin,
siell' on lämmin, siell' on hyvä!
Sinne tahdon kylätieltä,
luota kyläkansan pahan,
miettimähän Hurtan mieltä,
Hurtan tunnut tuntemahan.
Kaikki Nurmeksessa täällä
mua katsoo karsahasti,
juoksee juorut Pielisjäällä,
kiitää kirkkohonkin asti,
kaikki soimaa Sormun lasta,
jok' ei muista huollut, huoli
taaton, sulhon surmaajasta,
jotka kansan eestä kuoli.
Turunkorvaan tahdon. Siellä
sininen ois mulle salo,
laulaa voisin lapsenmiellä,
leimuaisi pohjanpalo.
Turunkorvaan vieös minut!
Sinne mennään sydämitse;
siellä vasta saisin sinut
omaksein, kuin oot sa itse.»
Noin he unelmoivat illat
ikuisesta onnelasta,
miss' ois puhtaat lautsat, sillat,
kuuset katsois akkunasta;
jättää päättävät he Hovin,
pitää pienet läksijäiset,
ettei muistot jäisi kovin
tänne heistä kolkot, jäiset.