Elää erämaassa yksin
piilopirtissänsä Malla
kanssa karhuin ystävyksin;
harvoin nähtiin maailmalla.
Työläs tulla, mennä tuonne,
huppuroida yltäpäältä,
täytyi olla Hurtan luonne,
joka velhon etsi täältä.
Kaaloo hepo kaulaan asti
aukaisevi viime ummen;
eipä pienin pilkka rasti
talvitietä Mallan nummen.
Haukahda ei koira eikä
uksi ulvo, liiku havu,
ihmisistä kertoo reikä
hangen vaan ja sinisavu.
Hurtta orhin puuhun köyttää,
kiertää majaa matalata,
seinää sieltä täältä täyttää,
etsii oven kamanata.
Hämärtää jo talvipäivä,
vielä viime ruskon heittää;
kohta kaikki kattaa häivä,
kohta korpi kaikki peittää.
Karmii Hurtan selkäpiitä:
Heittäisikö herjan pelin?--
Vihdoin oven löytää, siitä
sisään työntyy köyryselin,
toivottaa jo hyvän illan;
kaikki yhtä hiljaa pysyy,
narahda ei palkki sillan;
vihdoin viekas ääni kysyy:
»Onko Tauti hiihtämässä,
Surma itse talvitiellä,
vai on Simo Hurtta lässä,
aikoo velhon vanhan niellä?
Tervetullut Mallan majaan!
Kohta joutuu iltainenki:
saat vain kuolleen sormen vajaan,
kanssa Kalman mullan senki.»
Huomaa Hurtta luona takan
kuurullansa kumman jonkin,
äkkää silmäpuolen akan:
siinä etsimänsä onkin!
Roikkuu päällä paidan risa,
riippuu rinnat häijyt hällä,
konkelona koivun visa
niinkuin lentoon lähtijällä.
Kiroo Hurtta kolminkerroin:
»Tuoss' on laukku, siinä naukku!
Ensin syödään, juodaan herroin,
sitten vielä viime paukku.
Mutta sitten virkat, milloin
levon löytää matkamiesi,
pimentynyt synkin pilloin,
miss' on koidon kotiliesi.»
Tempaa pullon ahnahasti
velho suuhun hampaattomaan,
tyhjentää sen pohjaan asti,
irvistäen lausuu lomaan:
»Hyvä juoma Hurtan juoma,
käheä kuin käärmeen viha,
heleä kuin Herran tuoma,
syntinen kuin nuori liha!»
Lieteen risukimpun heittää,
liekit räiskähtää ja palaa;
sitten oman liemen keittää,
Simo Hurtta katsoo salaa,
eukko hämmentää ja häärii,
tekee työtä tärkeätä,
maustehiaan mittaa, määrii,
tilkan tuota, toisen tätä.
Jop' on valmis velhon juoma,
velli outo sulhon suuhun:
»Saa'os tästä, Luojan luoma,
tuntuu ytimeen ja luuhun!
Tuijottelet tulta sitten,
kerrot, mitä näät sa sieltä,
päästän pulmat ihmehitten,
miellyttelen Hurtan mieltä.»
Hurtta maljan kumman kumoo;
velloo verta keitto kuuma,
aivot loihtii, aistit lumoo,
täyttää Hurtan outo huuma;
kirjavissa kiehkuroissa
savun päällä kulkee kuvat
sielun taikapeilin, joissa
sydänsynnyt kangastuvat
--»Näen ensin niinkuin käärmeen--»
»Se on nainen lempimäsi.»
»Sitten niinkuin näädän päärmeen--»
»Hän on ylin ystäväni.»
»Hälle käärme hiipii hihaan--»
»Syttyy nainen toiseen teistä.»
»Nää en, lempeen vaiko vihaan--»
»Katso kaunon kyyneleistä!»
--»Nyt ma nään kuin punapirran
pilvilöissä puikovaksi,
sitten niinkuin sinivirran
louhten lomi siukovaksi--»
»Punapirta tietää verta,
kadotusta, kuolon työtä,
mutta sinivirta merta
kyyneleiden, kansan yötä...»
--»Näen nyt kuin töllin pienen,
missä nainen nuori makaa,
itse lautsan luona lienen,
kourassani kalpa vakaa ...
ah, nyt pistän puhki poven
nuoren, vielä nukkuvaisen!
Katsoo kuuhut kautta oven
kuolemata kaunokaisen.»
Kilkattavi velhon kieli:
»Jo nyt tiedän, tunnen, milloin
levon löytää Hurtan mieli,
pienentynyt synkin pilloin:
eipä ennen, konsa surmaa
Hurtan naisen Hurtan rauta,
konsa kesken koston hurmaa
hälle mieluisin on hauta.»
Parahtaapi urho aimo,
putoo permantoon kuin kivi;
kun hän herää, velhovaimo
häntä vielä lääkehtivi.
Viskaa lääkkehistä rahan,
hoippuu Hurtta yöhön mustaan;
tuntee painavaksi pahan,
turhaan anoo armahdustaan.