Mutta yössä ulkoisalla
ratsastaapi Hurtta hurja,
kaatuu hongat pauhinalla.
Mitä miettii miesi kurja?
Hälle Suomen korpi haastaa,
puhuu suulla suuren tuulen,
järjen jäätää, rinnan raastaa,
pakastaapi partahuulen.
Kautta erämaiden karkaa
Kajaanista, Sotkamosta,
Hurtta niinkuin kuolon sarkaa;
karkaa tunnon tuomiosta,
peittäin viallista päätä,
vitsoin varsaa vaahtosuista,
säikkyin yötä, myrskysäätä,
nähden unta hirsipuista.
Kovin korpi kaikki ryskää,
tuiki tuiskii kaikki Kainuu,
järvet vankuu, vaarat jyskää,
hankiin hevon harja painuu;
päästänyt on Turjan-Lappi
myrskysolmun kolmannenki,
auk' on Tulitaivon tappi,
vaarassa on Hurtan henki.
Ja hän huutaa armahdusta
mailta, soilta, metsän puilta:
»Tulit, Tuonen lintu musta,
mistä lienet, mailta muilta,
puutuit puulle sydämeni,
loihdit loitsut mielipuolen;
silloin multa rauha meni,
taipui tarmo alle huolen.
Lauloit laulut, laadit pesän,
viheltäissä tuulen vinhan,
luulin saapuvaksi kesän,
tuli tuiskut talven inhan;
saip' on Hurtta tuomionsa,
voittajansa Hurtan voima.
Etkö enää eroo konsa,
eikö lakkaa laulus soima?»
Eipä armahdusta anna
korpi Suomen, lintu Tuonen.
Mylvii myrsky: »Vaivas kanna!
Lietson sulle tulta suonen.
Sydämeesi synkän majan
teki lemmen tenho hurja;
tekee tuska päähäs pajan,
takoo, sikskuin kuolet, kurja!»
Kuulee Hurtta äänet korven
niinkuin laulut Luojan koston,
niinkuin tuomionsa torven
taikka uuden kansan-noston:
kohta korpi liikkuu, helkkää
puiden alta miekat, peitset,
sinkoo silmät vihaa pelkkää,
kohoo kourat, välkkää veitset.
Ja hän mylvii myrskyn lailla:
»Eikö koskaan koita sopu,
sula mielet Suomen mailla,
koskaan täältä kosto lopu?
Eikö koskaan anteeks suone
Suomen heimo sortajalle,
päälle unhon lunta luone,
jos hän menee maankin alle?»
Huutaa maalle, taivahalle!
Eipä mielly mielen lepo.
Vastaa kaiku: »Maankin alle!»--
Rientää Hurtan hurja hepo
rintaa vaaran pilvipäisen
niinkuin tuima pohjatuuli;
hyyssä hapset urhon jäisen
pakkasessa partahuuli.
Tulta orhin turpa tuiskaa,
säkeniä säärivarret,
turpa tuiskaa, harja kuiskaa;
ryskää, paukkaa puut ja parret;
kohta Pisanvuoren päältä
piirtyy talven taivaankanteen
mies, mi mennä aikoo täältä,
saada synneillensä anteen.
Alla syvyys synkkä aivan,
ympärillä yö ja kauhu,
virkkaa vanki suuren vaivan:
»Sini älköön kasken sauhu
nousko näiltä rintehiltä,
kuni katoo Hurtan muisto,
kauna Kainuun ihmisiltä--
Pisan seiskoon pitkä puisto!»
Kannustaa jo orhiansa,
aikoo syvyyteen jo syöstä,
kuulee, haastaa Jumalansa
niinkuin korven kolkon yöstä:
»Ootko varma, ett' on mailla
Manan unho mennehien,
ettei ihmislasten lailla
vihaa varjot vainajien?»
Hurtta säpsähtää ja säikkyy.--
Tauonnut on myrskytuuli.
Taivaan tähtitarhat väikkyy;
hyinen hymyy Hurtan huuli:
»Liian liekin jyrkkä rinne,
ranta raisu Tuonen tiehen.
Tiedän paikan toisen, minne
viallisen mennä miehen.»
Ja hän orhin kääntää, suistaa,
palaa alas aatteissansa.
Vanhan velhovaimon muistaa,
jota pelkää korven kansa,
joka tuntee Tuonen pulmat,
ehdot elon, kuolon vallan;
hymyy Hurtan huulet julmat,
ja hän kuiskaa: »Luokse Mallan!»--