Nähnyt paljon maailmassa
on jo vanha Pirkko-muori,
emännöi jo Hovilassa
ammoin, ollessansa nuori,
koska notkui varsi suora,
silmät päässä leimahteli,
palmikko kuin paksu nuora
hartehilla heilahteli.
Nyt on vanha, kuuta, köyrä.
silti hoitaa hommat Hovin,
isännälle yksin nöyrä,
muille koppavakin kovin;
piiat ohjaa, suuta soittaa,
soimaa renkein ruokalomaa;
sentään Irjaa kunnioittaa,
neuvoo niinkuin lasta omaa.
Usein, kun on Hurtta poissa,
kaksin istuvat he illoin
muinaisissa muisteloissa;
Pirkko paljon haastaa silloin
ajoist' entisistä, jolloin
toisin täällä juhlittihin,
toisin talonpoika-kolloin
maat ja mannut tuhlittihin.
Katsoo häntä Irja. Muorin
silmät sädehtii ja palaa,
kuin ois talon piika nuorin,
joka tanhujuoksuun halaa;
huoahtaa hän hetken mennen,
jälleen vaikenee kuin hauta:
ei oo ajat niinkuin ennen
eikä kesämarjat auta.
Hiilos himmenee. Mut kuvat
kulkee liekeiss' sinisissä,
monet armaat tuulentuvat,
jotka särkyy sydämissä;
toinen vanha, toinen nuori,
nuorellai jo sydänsuru,
kummallai sen päällä kuori,
kuoren alla auvon muru.
Kuiskaa Irja: »Milloin, miten
tulit kerran taloon tähän?»
Haastaa hiljaa Pirkko: »Siten,
että läksin kerjäämähän;
isä kuoli, äiti kuoli,
jäin ma tielle niinkuin telkkä,
mielessäni murhe, huoli,
huomisesta pelko pelkkä.»
Kysyy Irja: »Silloin eli
vielä Hurtan taatto täällä?»
Vastaa Pirkko: »Remahteli
täällä riemu vallanpäällä!
Oli vanha inspehtori
miesi iloinen ja raju,
niinkuin vuoden vanha ori,
jonk' ei vielä taltu taju.»
Irja tuumii, tutkii: »Miksi
majuri ei naura enää?»
Vastaa Pirkko: »Varmaan siksi,
että vaiva tekee tenää.»--
»Vaiva? Mistä?» Irja kysyy.
»On hän mies nyt onnen, kunnon!»--
Pirkko hetken vaiti pysyy,
vastaa: »Vaiva omantunnon.»
Miettii Irja itseksensä:
Oisko Pirkko oikeassa?
Peittää Hurtta sydämensä,
viihdy ei hän Hovilassa.
Virkkaa vihdoin: »Eikö lemmi
enää hän kuin ennen mua?»
Vastaust' ei Pirkko emmi:
»Kärsii hän, siis lempii sua!»
Painaa nojaan seinähirren
Irja päänsä kaunokaisen,
kuulee Tuonen toukan virren,
virkkaa suulla surevaisen:
»Ah, on täällä Hovilassa
kaikki hämärää ja kummaa,
niinkuin tarun maailmassa
asteleisi tietä tummaa!
Nytkin, kun ma painan pääni
tähän vanhaan seinähirteen,
on kuin vastais kauko-ääni
sydämeni vienoon virteen,
riksuttaisi rinnankielet
ihmisien entisien,
riemunkielet, murhemielet
ammoin maassa maannehien.»
Pirkko silmäkulmastansa
kirkkaan vesihelmen pyyhkii:
»Pitää Kalma pitojansa,
vanha aika siellä nyyhkii,
riksuttavat rinnan tunnut,
itkee onnen, lemmen hulmat,
ohi huiskaa häät ja hunnut,
punaposket, mustat kulmat.»
Katsoo Irja häneen kauan,
kaikk' on hälle niinkuin unta:
»Näin ma taaton, sulhon hauan;
tuiskutteli tuuli lunta.
Ja ma mietin: Noinko kerran
katoaa myös kauneuteni?
Kukin, kuihdun hetken verran,
menen, minne muutkin meni?»
Tääkö pyöreys povenkummun,
tääkö kauneus käsivarren
kerran kuihtuis lailla ummun,
katoaisi lailla karren?
Pirkko! Noin et puhuis, joskaan
mua ymmärtäis et sinä,
jos sa ollut oisit koskaan
nuori, kaunis, niinkuin minä!»
Haastaa hiljaa Pirkko-muori:
»Lintu laulaa äänellänsä;
ihmislapsi, kun on nuori,
ylpeä on itsestänsä.
Lienkö kaunis ollut? Tuosta
kerro ei nää kasvonrypyt.
Muistan vain: ma tahdoin juosta
kylän kaikki tanssit, hypyt.
Toisin touko kasvoi silloin,
kun ma kasvoin, heljä heinä,
toisin keikkui kenkä illoin,
ilo säihkyi säveleinä,
heilui paksu palmikkoni,
notkui varsi nuori, norja;
kaunihiks mua kehui moni--
enin Simon taatto sorja.»
Nyökkää päätään Pirkko.--Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu,
tempaa kätehensä peilin,
suihkaa suulla tyytyväisen:
»Heleämmän näitkö heilin,
kaunihimman kassapäisen?
Katsoo Irja, käypi käteen:
»Olet Hurtan maammo kurja.»--
Heittää Pirkon silmä säteen:
»Siihen päättyi nuoruus hurja.»--
Tummuu takka. Sammuu sana.
Katsoo silmät kahdet yöhön.
Liikkuu Hovin mailla Mana,
kätkee kaikki varjovyöhön.