Elää hiljaa Hurtan luona
Irja Sormu Hovilassa,
on kuin vieno valkovuona
ukkokarhun karsinassa.
Vaan on Hurtta hälle hyvä,
silittelee silkkipäätä,
neien silmänluonti syvä
tyyntää miehen myrskysäätä.
Asuu alakerrassansa;
suuret ovat suojat Hovin,
niistä paljon kertoo kansa:
siellä kummittelee kovin,
liikkuu vaimo valju, kulkee
kuvat synkät, haamusaatto,
sieltä astuu, aitat sulkee
vanha vainaa, Hurtan taatto.
Siellä usein Hurtta valvoo,
tekee siellä temput salat,
varmaan paholaista palvoo,
vannoo pirun kanssa valat;
luja heillä liitto lie nyt,
niinkuin vainajalla ammoin,
jot' ei rymä yksi vienyt,
kun hän kuoloon kulki kammoin.
Mutta Irja kangaspuita
päivät pitkät helskyttävi,
miettii mielen haaveiluita,
väliin totta välskyttävi,
uneks usein kaiken luulee;
taas hän herää hymyellen,
kun hän Hurtan äänen kuulee.
käypi vastaan kynnyksellen.
Yks on hälle ihmepaikka,
kutojalle kumma elki:
kangas yöllä jatkuu, vaikka
oven pääll' on vahva telki;
mutta mihin neitoselta
päivän päättyy punaraita,
siinä nähdään huomenelta
murherantu musta, kaita.
Ihmettelee Irja tuota,
tutkii seikkaa sieltä, täältä,
ja kun piikoihin ei luota,
Pirkolta myös ijäkkäältä.
Pirkko taiten vastaa: »Kuka
täällä öisin kutois kumman?»--
Irja hourinut on muka,
itse tehnyt raidan tumman.
Päättää Irja itseksensä:
Lie, ken liekin! Turha tuosta
synkistää on sydämensä,
suotta naapuriinkin juosta.
Arvata jo sentään voin ma,
ett' on piikain työtä tämä,
ja jos oikein aatkeloin ma,
kauniit myös on raidat nämä.
Kerran keski-yöllä havaa:
näkee liekin liikkuvaksi.
haamu sala-uksen avaa,
astuu askeleen ja kaksi,
istuu kangaspuille, alkaa
kutomaan kuin varjo, vainaa;
tuskin kättä käyttää, jalkaa,
polkusinta tuskin painaa.
Kohoo Irja vuoteessansa,
katsoo suurin silmin naista:
kumpi heist' on valveillansa,
kumpi haamu kuolon maista?
Liekin Tuonen tytti, tullut
kutomahan kuolemaani,
että päättyis haaveet hullut,
saisin sadun onnelaani?
Kuiskaa hiljaa: »Kuka olet?
Miksi istut kangaspuille?
Miksi polkusinta polet?
Kudot mulle vaiko muille?»
Nainen kangaspuissa kääntyy,
katsoo häntä kynttilällä,
vihdoin hiljaa huulet ääntyy,
vaan on kuolleen ääni hällä:
»Olen Hurtan valju vaimo.
Miks et, nurmilintu, nuku?
Oli mulla mieskin aimo,
koti kuulu, suuri suku,
vaan nyt nukun nurmen alla,
luona Manan herran jäisen;
pirtti pieni Tuonelalla,
yökin pitkä yksinäisen.»
Katsoo Irja kauhun lyömä,
kysyy: »Mitä kudot? Kelle?»
Vastaa vaimo surun syömä:
»Vaippaa vainaan sydämelle;
nidon niidet huolistani
kesä-öisin kehrätyistä,
loimet muista murheistani,
kuteet elon kurjan syistä.
Istuin kerran illan suussa
luona lammen päilypinnan,
käkö kukkui rannan puussa
riemut, kaihot nuoren rinnan,
mieli muita mietti, kutoi,
aalto paistoi aurinkoinen--
kohahtipa korpi, putoi
multa kultakuontaloinen!
Katoi syviin sydänvesiin;
mennessään vei mieleniki,
sielt' ei enää nouse esiin
mulle elämässä iki.
Ohi korskui Hurtan hepo,
pärskyi surman päitset päässä,
meni lapsen lauha lepo
niinkuin lehti myrskysäässä!»
Herää Irja huutohonsa,
huomaa ennallansa huoneen;
vaan kun tuota muistaa konsa,
halu häll' on mennä Tuoneen,
missä tytti tuiretuinen
kutoo kuolinhuntujansa,
kehrää vaimo valkeuinen
kesä-yössä huoliansa.