Istuu illan suussa pappi,
arvon herra, Herran miesi,
Haerkepaeus, Hurtan appi,
eessään liekkavainen liesi;
ei hän yksin istu, tällä
kertaa ompi seuranansa
kanttori Porccander hällä,
josta paljon pitää kansa.
Juuri juossut heillä juttu
päästännäst' on kansan pulman.
Uusi juttu, vanha tuttu:
nurinaa vain ajan julman,
vaikerrusta vainon uuden,
pettymystä kansan koston,
olotilaa onnettuuden,
taakkaa viime veronnoston.
Nousee Haerkepaeus: »Mahti
vaikk' on Hurtan maassa tässä,
oon ma karitsaini vahti,
heit' en heitä elämässä.
Muu jos auta ei, ma liehdon
liekkiin toisen turman palon,
liittoon siihen ryssät kiehdon,
saamme tsaarin suuren, jalon.»
Peljästyy Porccander: »Tänne
ryntäisikö ryssät huimat?
Eikö katkeis kansan jänne,
päätyis päivät yhtä tuimat?
Ehkä paras oisi uottaa,
kunne kääntyy pyörä ajan,
Luojaan uskaltaa ja luottaa,
armoon kaiken armahtajan?»
Pappi pitkill' askelilla
astuu pirtin lattiata,
avaroilla aatoksilla,
mittaa, miss' on ajan rata;
tuntee aikakirjat Suomen,
uskoo hän myös taivaan Isään,
kihoo kyynel alta luomen--
työntyy silloin Hurtta sisään.
Sanoo susiturkistansa:
»Luojan rauha, rakas appi!
Näen, astuu aatteissansa
siinä seurakunnan pappi--
ah, ja lukkarikin myötä!
Varmaan tuumat tääll' on vakaat
tehdään tyyntä Herran työtä:
heräjä sa, joka makaat!»
Lieden ääreen leveästi
istuu itse käskemättä,
pistää pilaa keveästi,
lämmittelee jalkaa, kättä;
leikkii niinkuin hiirillänsä
kissa, hetkeksikään päästä
heitä ei hän silmistänsä;
saalistaan ei Hurtta säästä.
Rovasti nyt rohkeasti
keskeyttää kenstin pilan.
lausuu varsin vakavasti:
»Arvaan itse oman tilan,
annan arvon vierahalle.
Siksi kysyn: mik' on tuonut
teidät näitten ortten alle,
meille kunnian tään suonut?»
Iskee Hurtan silmä tulta:
»Tulin käyntiin vastaamahan,
jonka teitte, appikulta,
kansan kanssa Hovilahan.
Tietäkää, on mulla muisti
pitkä niinkuin kruunun koura,
joka kansan eljet suisti,
jäi vaan uskon haave, houra.
Siksi valan vannotatte
jälleen Ruotsin kuninkaalle,
esivallan asetatte
vanhan kansalle ja maalle,
varoitatte vastaisista
erheistä ja kapinoista,
seurakunnan paimenista,
vääristä myös profeetoista.»
Miettii, vihdoin virkkaa pappi:
»Entä, ellen tehne sitä?»
Pahoin paisuu Hurtan sappi:
»Entä? Ellen tehne? Mitä?
Tuomionne Tukholmasta
saatte neuvosherrain suulla,
syynne kansan kapinasta
sovitatte hirsipuulla.»
Tuumii tuota pappi, sanoo:
»Vaikk' on ange vaiva ajan,
ain on sille, joka anoo,
sentään armo Vapahtajan.
Häneen turvaan, luotan! Mutta
kuink' on käypä kansan kurjan?
Säälinette sortunutta
teille taistokauden nurjan?»
Haastaa Hurtta: »Säälin, säästän,
rikostaan jos katuu kansa,
kovan koston alta päästän,
en, jos paatuu pahassansa.
Tehkää mitä mielinette!
Veitte kansan teille pahan,
sitä itse sääli ette,
ellette nyt--oikeahan.»
Miettii Haerkepaeus. Kuiskii
kanttori: »Se luvatkaatte!
Hurtan silmä tulta tuiskii,
kohta salaman te saatte.
Teeskennelkää ystävyyttä!
Tutkikaatte tuntoanne:
turha myrskyyn mennä syyttä,
maa voi käyttää kuntoanne.»
Sanoo pappi: »Suostun!»--Päänsä
painaa, herpoo hengen jänne.
Lausuu Affleck, jättäin jäänsä:
»Saitte voiton itsestänne.
Onnittelen! Olkaa tyyni,
unohdamme vanhan vihan;
tiedän itse omat syyni,
niinkuin omanne te ihan.»
Ja hän papin kättä puistaa
parahalla tuulellansa,
sitten jotain muuta muistaa,
kuiskaa, katsoo appeansa:
»Tulkaa kerran kestiin Hovin!
Nähdä tytärtänne varmaan
tahtonutte ootte kovin,
tulkaa, näätte Annan armaan!»
Kumahtaa, kuin kuolon multa
kirstun kanteen, äijän ääni:
»Tyttäreni ryöstit multa,
riistit puolen elämääni.
Hovia ma kammon, kulen
kaukaa, kierrän Kalman usta,
vaan jos sinne kerran tulen,
tuon ma turmaa, kadotusta.»
Hätkähtävi Hurtta, tuiman
tuntee tuskan rinnassansa:
Tulkitseeko äijän huiman
ääni, mitä miettii kansa?
Onko mahdoton siis sopu
kanssa näiden härkäpäiden?
Eikö koskaan vaino lopu,
taukoo tanhu Tuonen häiden?
Vaan hän mielenliikutuksen
pilkkaan karkeaan nyt peittää,
päästää kirkkaan kirouksen,
sanat sarvipäiset heittää:
»Vaikk' ei tapa muuten mulla
tallustella kirkkoteitä,
sunnuntaina kirkkoon tulla
aion kuulemaan ma teitä.
Saarnatkaatte, messutkaatte
niinkuin leipäpappi parhain,
työstänne jo palkan saatte
tälläpuolla tähtitarhain!
Varmaan kunnon kanttorimme
veisaa kiitosvirren tuosta,
ettei arvon rovastimme
heti tarvis taivoon juosta.»
Menee nauraa hohottaen.
Vait on lukkari ja pappi.
Mutta kädet kohottaen
kohta Hurtan hurskas appi
anoo avukseen nyt Luojaa
ahdingoissa ajan pahan,
pyytää Suomenmaalle suojaa,
rajarauhaa Karjalahan.