Saapuu Jessenhaus kuin käänne,
ketunnahka-turkki yllä,
kaulassansa näätäpäärme;
talven tarkenee hän kyllä.
Vaan on toinen Björnin laatu:
niinkuin kannunpohja paistaa
naama, Jumalalta saatu,
joskin myös hän hieman--maistaa.
Katsoo heitä Hurtta hetken,
virkkaa: »Eipä jaksa päästä
päähän elämänsä retken,
ken ei itseänsä säästä.
Jessenhausin terveys horjuu,
vaatii varman virkaloman;
vaivoin Tuonen työtä torjuu
henki äijän hervottoman.»
Jessenhausi kauhumielin
kuulee sanat Hurtan julman,
selin nöyrin sekä mielin
selvittää hän kokee pulman.
Keskeyttää Hurtta ukon:
»Kajaaniin nyt kaikoatte,
lujetessa linnanlukon
appelaan tien asetatte.
Olen kuullut, että appi,
tulliherra Hoffrén, siellä
teitä kauan kaipaa, pappi,
porvaritkin murhemiellä.
Mutta enin--niinkuin kuulin--
vartoo vainio kaunis, nuori.
Ritariks, hyi, teidät luulin,
niinhän pettää ulkokuori!»
Jessenhausi Hurtan pilkkaan
puutu ei, jos tajuaakin,
joskin pilkka pistää nilkkaan,
pistää, sattua se saakin!
Häll' on huoli toinen: »Saanko
palkkani ees pienen kantaa?»
Hurtta hymyy: »Eestä maanko?--
Voihan appi muonan antaa.»
Jessenhausi huokaisevi,
henkäisevi hetken, kaksi,
sitten, kurja, kuiskailevi:
»Totta sentään vierahaksi
meille tulee majurimme
niinkuin ennen, niinkuin muinen:
tuota toivoo Hoffréninume,
vaimonikin valkeuinen.»
Viittaa Affleck armoisasti;
Jessenhausi, 'Jessenjuuri',
kumartavi maahan asti,
mielessään jo toivo suuri.
Björniin Hurtan silmä siirtyy,
lehahtaa jo leppeämmin:
»Teidän kasvoillenne piirtyy,
mihin teill' on mieli lämmin
Armeijaan te astumista
ootte usein aatellehet,
vaikk' on noista aikehista
toimet tärkit estänehet.
Nyt ei niistä estett' enää:
virastanne ootte vapaa!--
Vaikenette? Teette tenää?
Onko tuo nyt urhon tapaa?»
Viiksiään Björn Finne kiertää:
»Liian nopeaan kentiesi
meitä onnen oikut viertää;
olen sentään sotamiesi.
Armeijaan ma astun, ajan
ryssän, saarran saarroksihin,
taakse vanhan Ruotsin rajan,
vaikka itse helvettihin!
Toki toivon, ettei lähin
aika viel' ois lähdön aika,
saisi viikot vierrä vähin,
saapuis kevättalven taika,
suurtuis tähdet, taittuis hanki,
kuuset, hongat hopeoituis,
ei ois ihminenkään vanki,
hirven, karhun hiihto koituis.»
Mutta Affleck ankarana
katsoo keväthaaveilijaan:
»Etelästä soi jo sana,
tuli taisto tanssin sijaan;
isänmaa ei enää vailla
saata olla miekan miestä,
joka lupaa teidän lailla
täältä ryssät kaikki piestä.
Kreivi Nieroht teitä uottaa,
Kaarle kuningas ja kansa,
ja ne uskoo ja ne luottaa:
urho tutaan sanoistansa.
Hyvästi siis hirvet, maisto
maljan, naisten naurut, soitto,
terve, sota, terve, taisto,
terve, kuolo taikka voitto!
Luutnantti! Tää askar rauhan
teitä veltostuttaa varmaan;
joskus teille tenhon lauhan
vei ne myöskin miehen harmaan.
Aikaa kolme päivää saatte:
ensin lähtömaljat juotte,
sitten lähtösuukot jaatte,
sitten lähtölaulut luotte.»
Mutisee Björn Finne: »Tokko
täss' ois sentään kiire parhain?»
Hurtta hymyilee: »Mies sokko!
Sankarkuolo liian varhain
kellekään ei koita koskaan.»
Ja hän viittaa kädellänsä.--
Vaikenee Björn Finne, joskaan
tuost' ei tuiki mielissänsä.
Affleck lausuu: »Arnkil! Teistä
pitänyt jo olen kauan,
teiss' on taiston tulta, peistä,
kylmyyttä myös kylkirauan.
Teidän olkoon tästä saakka
lähin valta Hovilassa,
vallan vastuu myös ja taakka,
kun en itse kantamassa.»
Arnkil kumartaa.--Jo päivä
mailleen painuu joulukuinen,
punoittavi pilven häivä,
huokaa metsä honkapuinen.
Vaan ei vielä majurilta
huomisesta huolet lopu,
lausuu: »Ennen kuin on ilta,
meill' on kirkon kanssa sopu.
Valjastakaa varsa paras!
Papin pakinoille lähden,
ett' ois kiini suurin varas
ennen aikaa aamutähden.
'Pienet hirtetään', he puhuu.
Katsokaamme!»--Hurtta ajaa.
Ympär' yössä korpi huhuu,
katsoo kuuhut kauhistajaa.