Kodin hirsi-hiiloksella
seisoo Sipo Nevalainen
talvisella tanterella;
puhuu tuuli purevainen.
Hämärtää jo pakkas-ilta,
kolkko huokaa korpi, salo,
takaisilta taivahilta
nousee kuun jo valju valo.
Miettii Sipo Nevalainen:
Mistä apu, armo tässä?
Kuninkaalle kuuliainen
olen ollut elämässä,
vaan on Kaarle kauan poissa,
mässää herrat, moukat täällä;
kun ei kissa, näätsen, koissa,
hyppii hiiret pöydän päällä.
Saapuu Hovilasta sana:
»Jo nyt Sipon onni koitti!
Simo Hurtta mahtavana
kansan kaiken kaali, voitti.
Pahalla hän kostaa pahan,
hyvyydenpä hyvyydellä;
sinut kutsuu Hovilahan,
on hän sulle aivan hellä.»
Kohta kansliassa Hovin
seisoo Sipo Nevalainen.
Hurtta häntä katsoo tovin,
tuumii: Tuossa alamainen,
jok' ei tieltä oikealta
eksy, väisty eikä horju,
vaikka horjuu esivalta,
maan ei vainolaista torju.
Virkkaa: »Tääll' oot ollut, luulen,
esivallan vanhan suoja
kauankin ja--niinkuin kuulen--
kapinasta tiedon tuoja
tuona turman yönä, konsa
puhtaaks pantihin tää talo;
tajuatko: palkintonsa
ansaitsevi työsi jalo.»
Sipo vastaa vakavasti:
»Sain jo aimo palkan tuosta,
tuntui sydänveriin asti;
täytyi talvi-yöhön juosta,
koska kostomielin multa
talonpoiat poltti talon;
takaa korpikuusten tulta
katsoin, tuumin syytä palon.»
Järkähtää jo Hurtan mieli:
»Minuako syytät siitä?»
Sipo vastaa verkka-kieli:
»Syytökset ei tässä riitä,
täytyy tuomionkin tulla.»--
Kysyy Hurtta: »Siispä kelle?»--
»Jos on syytä jollakulla...»
Sipo tuumii--»jokaiselle!»
Katsovat he toinen toistaan:
Sipo, niinkuin Suomen honka,
Hurtta, niinkuin salamoistaan
tutaan pitkä pilvenlonka;
eipä kumpaisenkaan siirry
silmät eikä kasvot käänny,
myös ei pilkka niihin piirry,
suu ei suutu, ään' ei äänny.
Virkkaa vihdoin Hurtta: »Olet
mulle hyvää tehnyt, miesi;
polkuja jos mieron polet,
sull' on Hovilassa liesi.
Vaan jos mikä painaa mieltäs,
puhu, pyydä! Mik' on minun
vallassa, sen täytän. Kieltäs
kirvoita, on vuoro sinun!»
Ja hän kärkevästi viittaa.--
Sipo tuumii tosissansa,
toisen kiirehest' ei piittaa,
pyörittää vain lakkiansa.
Miettii, mik' ois onnekkaisin
kansakunnalle ja maalle,
virkkaa viimein: »Jos ma saisin
lupakirjan kuninkaalle!»
Hurtta huimat kulmat nostaa:
»Sinä kuninkaihin? Miksi?
Mulleko vai muille kostaa
aiot mieles leppymiksi?
Et nyt etsimääsi kohtaa,
poiss' on kuulu kuninkaamme,
neuvosherrat yksin johtaa
Ruotsin sekä meidän maamme.»
Vastaa Sipo vakain mielin:
»Tiedän, kuningas on poissa,
vaan en silti mielinkielin
heilu herrain porstuoissa.
Luokse Kaarle kuninkaani
pyydän, vaadin pääsyn vapaan,
vuoksi armaan synnyinmaani;
hänet kyllä etsin, tapaan.»
Hymähtävi Hurtta: »Mitä
sanoisit, jos tapaisitki?»
Sipo vitkaan vastaa: »Sitä,
että kyllin kansa itki,
kärsi teistä, Hovin herrat,
ynnä muutkin muukalaiset;
verot veitte kymmenkerrat,
löitte miehet, naitte naiset!»
Jopa Hurtan muoto muuttuu,
painuu kulmat synkät vakoon,
jalkaa polkee hän ja suuttuu;
talonpoik' ei lähde pakoon,
seisoo varsin vakavana
oven suussa oudon tuvan,
kysyy, kun on hällä sana:
»Saanko kuninkaihin luvan?»
Hulluks Hurtta luulee miehen.
»Arnkil! Lupa hälle laita
juosta vaikka Hornan tiehen,
tulla, mennä merta, maita,
Lemmon leikkiin, Hiiden pisaan,
missä Turkin kuuhut hohtaa,
turkitarten kilpakisaan--
kunnes kuninkaan hän kohtaa!»
Arnkil lupakirjan laittaa.
Vartoo Sipo varsin vakaa;
saa hän kirjan, taskuun taittaa,
kirja matkaturvan takaa.
Hurtta hänen hommiansa
seuraa, silmiss' sääli, huoli,
muistuu jotain muistostansa
ja hän virkkaa: »Poikas kuoli?»--
Lausui, poistui niinkuin paasi.
Hurtta jälkeen tahtoo juosta:
»Arnkil! Sun jos tää ois maasi,
etkö ylpee oisi tuosta?
Riennä jälkeen miehen moisen,
hälle muiston annan armaan,
näistä pistooleista toisen,
takomista taaton harmaan!»
Arnkil käy ja palaa.--Astuu
Hurtta askeleen ja kaksi,
tuntee, kuinka silmä kastuu,
virkkaa: »Suomen jumalaksi
nimittäisin tuon vanhurskaan;
vaan mik' oisin silloin minä,
joka kaikki kaadan, murskaan?
Arnkil! Siihen vastaa sinä!»
Arnkil aatkeloi: Ken tietää
majurimme mietteet syvät?
Saa sen päähänpistot sietää
pienet, suuret, huonot, hyvät.
Siedän, kestän, minkä jaksan,
toki kerran kohlut kostan,
kerran koron kanssa maksan,
kun ma vapaan pääni nostan.
Nousee Sipon selkä: »Kuoli,
kuolla jouti, kavaltaja,
ellei ollut mielipuoli,
järjenjuoksu hällä vaja.
Turha häntä surra. Lastaan
tunnustako älköön kukaan,
jos hän esivaltaa vastaan
nousee, tempaa muutkin mukaan!»
Vaan hän ääneen vastaa: »Oisi
Affleck silloin Suomen piru,
silloin täällä valtikoisi
virkamies, mi suott' ei viro.
Vaan on moinen ihmisrotu:
huolii Jumalasta viisi
eikä saatanaankaan totu--
itse oisin Suomen hiisi!»
Hurtta synkin kulmakarvoin
katsoo voutiansa kauan,
joka sanan virkkaa harvoin,
silloin raa'an niinkuin rauan.
Miettii miestä, miettii maata,
missä kestää kauhun kausi,
vihdoin päätään nyökkää: »Saata
sisään Björn ja Jessenhausi!»