Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman;
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman;
ylleen puvun parhaan puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:
»Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
virit vienot salmensuissa;
terve, myrsky, terve, sota,
terve, elon ukkoshetki,
terve, tuskan tuima ota
sekä riemut, rikoksetki!»
Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
hetken vartoi vaiti ollen.
Vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol' ihan;
saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
»Mitä tahdot?» Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
»Tahdon taaton vapahaksi.»
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
jossa illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
»Mitä varrot?» Hurtta sanoo.
Vierii hetki, kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
»Varron sulhon vapautta.»
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt;
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertuvat pilvein verhot,
kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.»--
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: »Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi;
itseäs en enää anna,
jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!»
Katsoo kaunis impi kauan:
»Jään ma hyvän Hurtan luoksi,
joka jättää surmarauan
minun heikon, vienon vuoksi;
joka kanssa Jumalansa
tekee tunnonrauhan syvän,
jota kerran siunaa kansa
vuoksi hallituksen hyvän.»
Nyökkää päätään Hurtta. Kaikuu
niinkuin kauko-kirkonkellot,
vaiko Manan vasket raikuu,
kumahtavat kuolon pellot?
Seestyy seinät Hurtan majan,
liittyy käsi käteen varmaan;
kesken suuren, synkän ajan
syttyy auvo kahden armaan.
Astuu sisään Arnkil. Kysyy
Hurtta: »Miksi kellot soivat?»
Arnkil hetken vaiti pysyy,
vastaa: »Kellot kunnioivat
kansan kuolintuomioita,
jotka täyttyneet on äsken;
vaan jos siedä et sa noita,
vaientaa ne kohta käsken.»
Simo Hurtan otsa uurtuu:
»Toimit joskus liian hyvin.»--
Arnkil selin nöyrin kuurtuu,
poistuu kumarruksin syvin.
Huokaa Hurtta: »Tyttökulta!
oot nyt orpo, yksin sinä,
poiss' on isä, sulho sulta,
niiden murhamies nyt minä.»
Virkkaa itkusilmin impi:
»Kadotin ma taaton harmaan,
löysin, mik' on kallihimpi:
unelmaini urhon armaan.
Suistui multa sulhaseni,
häipyi taakse Tuonen häivän,
oli laulu lapsuuteni,
sinä laulu täyden päivän.»
Katsoo Hurtta kummastellen:
»Etkö sitten kiroo mua?»
Vastaa tyttö tyrskähdellen:
»En ma koskaan kiroo sua,
siunaan elon kaiken kautta
niinkuin Taivahisten tulta,
jotka tämän lemmen kautta
riisti taaton, sulhon multa.»
Huokaa Hurtta murtuvana:
»Siis on tullut turmioni!»
Vastaa tyttö valkeana:
»Koitti kerran kohtaloni;
vaikeasta vaikeampaan
kanssas käydä tahdon iki,
haikeasta haikeampaan,
kussa kuolo liikkuu liki.»
Painaa Hurtta päänsä, kuiskaa:
»Siispä vihki meidät Surma!
Tuonen tässä hunnut huiskaa
eikä hetken helppo hurraa.
Tunnen, että eilisestä
on kuin pituus pilvenrannan,
sinisilta, jok' ei kestä
verta Hurtan kannuskannan.»
Helkkää ääni neien nuoren:
»Jos ei sinisillat kestä
kuormaa sydänsyittes vuoren,
teemme toisen teräksestä,
joka tulla tuskan kantaa,
lemmen, kuolon virttä soivan,
pitkin punapilven rantaa
sulhon hurme-huppeloivan.»
Vonkui, vankui kirkon vaski,
vaikeni kuin noidan loihtu.
Vereen talvipäivä laski,
punoitti kuin suuri soihtu.
Vait on Hurtta niinkuin hauta,
vait on impi niinkuin vainaa;
Sallimuksen seppelrauta
kumpaisenkin päätä painaa.