Palaa päre pankon puussa,
rengit iltaruokaa haukkaa;
ilta myöhä marraskuussa,
ulkoisalla myrsky paukkaa.
Yö kuin sysi, maa kuin noki,
alastonna metsä, manner,
riittehessä järvi, joki,
kaljamalla kaikki tanner.
Hovilassa lämmin takka,
pirtti pitkä, lautsat laajat,
pinoo leipää Pirkko akka,
röyhtäisevät ruoan saajat;
piiat värttinätä vääntää,
kyhnii uunin päällä ukko,
koira pöydän alla ääntää,
nukkuu orrellansa kukko.
Mutta pirtin peräpuolla,
karsinassa, lasin alla,
suutarin on pöytä tuolla;
syltä sijaa mahtavalla.
Hällä oma kynttilänsä;
mestarmies on pitkä Jyrkö,
rokon-arpi, nokka känsä,
irstas, yksisilmä yrkö.
Muiden puheista ei piittaa,
hoitaa Jyrki oman homman,
väliin naskalilla viittaa,
paiskaa pahasuisen komman,
tuikkaa piian pakarahan;
kirkaisevi tyttö kovin,
tuosta rengit nauramahan,
torumahan Pirkko tovin.
Lepyttääkseen naisten mieltä
kertoo Jyrki tarinansa
immestä, min saunatieltä
koppoi Hurtta korjahansa,
jäätyi kassa järven jäällä,
kiini korjan perään hyytyi,
mutta Hurtan huovan päällä
tyttö kohtaloonsa tyytyi.
»Hyi!» jo piikain kielet kilkkaa,
»tarinaa ei taida Jyrki,
taikka taas hän herja pilkkaa:
poishan tyttö parka pyrki,
kauan huuti talvi-yössä:
huurtehessa kutri kiilsi,
puukko kirkas Hurtan vyössä,
kassan kauniin poikki viilsi.
--Huomenelta sulho tuli,
korjan kartanolta löysi,
kassa kyyneleistä suli,
tuli tuosta tuima köysi,
saip' on sulhon jousen jänne;
löip' on koston hetki kerta.
Hiipi sulho häihin tänne,
vuodatti hän Hurtan verta.»
Haastellahan Hurtan töistä,
Hovin herrain hoilannasta,
riettahista rikos-öistä,
vaimosta myös valkeasta;
jää jo piian kehrävarsi,
nousee rengit pöydän takaa,
päre sammuu, putoo karsi;
kohta koko pirtti makaa.
Mutta päällä lieden himmen
Panu poika, punahuuli,
istuu luona hiilen immen,
kuulee, kuinka laulaa tuuli,
ja hän kullallensa kuiskaa:
»Kera etkö tahdo tulla?
Missä ilman lapset huiskaa,
siell' on salit, linnat mulla.»
Huokaseiksi hiilen impi:
»Sinä valkee, minä musta,
on mun piillä kaunihimpi
liki pirtin öisen usta;
jos ma taattos saliin saisin,
pimentäisin pihtipielen,
lautsat uudet nokeaisin,
vihoittaisin taaton mielen.»
Sammuu hiljaa viime hiilu.
Näy ei enää pimeästä
muu kuin kissan silmän kiilu;
lähtee lieden lämpimästä,
haukottelee, köyristäikse,
oikoo selkää, oikoo jalkaa,
sotisopaan pöyristäikse;
kohta taisto tuima alkaa.