Mutta viel' ei uinu talo.
Pirkko pihan poikki kulkee,
liekkuu yössä lyhdyn valo;
lukot tutkii, aitat sulkee.
Eikä pikkupuoli nuku,
siirtyneet on voudit sinne,
kooss' on koko kolmiluku:
Arnkil, Jessenhaus, Björn Finne.
Isäntä on itse poissa,
siks on hiiret pöydän päällä,
vaahtoo viini haarikoissa,
voudit valtikoi nyt täällä;
rehevöipi retoriikka,
sanat sinkoo sokin sikin;
puheena on politiikka,
paikallinen tietystikin.
Punoittaa jo Björnin naama,
totta tekee viini Ranskan:
»Pula tää on aikaansaama
Jessenhausin, 'Jästihanskan'.
Hänpä kirkoss' oli, milloin
tehtiin tämä Lemmon retos.
Miks ei ylös noussut silloin?
Päättynyt ois valtapetos.»
Jessenhausin muoto muuttuu
ja hän syrjään sysää kannut.
»Björnin puhe mieltä puuttuu!
Miks en muka vastaan pannut?
Kansa tempun täyden ahtoi,
kiilsi kirveet vöitten alta.
Minkäs siviil'miesi mahtoi,
missä vaani miekan valta!»
Arnkil, aina kylmä järki,
lausuntonsa laatii siitä:
»Turhaan Björn nyt seuran särki,
vaikk' en 'Jästihanskaa' kiitä.
Ehkä toisin tehnyt oisin,
sentään synninpäästön suon ma,
Björniilekin saman soisin;
kumppanuuden maljan juon ma.
Pulma tää on hiidenmoinen,
joka miettimistä antaa:
esivalta tääll' on toinen,
toinen kruununverot kantaa.
Maa on Ryssän, voudit Ruotsin,
kirkko itse pirun,--luon ma
yöhön yhden lujan luotsin:
kuninkaan' nyt maljan juon ma.
Vaikka pappi meidät petti,
pettää piru pappi pahan,
vaikka Hurtta kansan ketti,
ketämme me Hurtan nahan;
käyköön, kuinka käykin, laihdu
eivät voudit, tiedän tuon ma,
eikä veronkanto vaihdu:
esivallan maljan juon ma.»
Juodaan malja. Jessenhausi
yhä yksin motkottavi:
»Arnkil aivan oikein lausi;
kenpä tässä kotkottavi,
senpä syykin olla suittaa:
juovuksissa verot kantaa,
puolet kurkkuhunsa kuittaa,
toiset puolet anteeks antaa.»
Kimpoaa Björn paikaltansa:
»Kuka leikkaa kunniaani?
Vieras mulle ei tää kansa
eikä outo oma maani.
Saanut en ma Hurtan mieltä,
toisen sain ma syntymässä.
Vaan jos Suomi eksyy tieltä,
Ruotsin herrain syy on tässä.
Iljettää jo alkaa mua
tämä ryöstö orvon, lesken,
nähdä maata rosvottua,
käydä nälkäkyläin kesken.
Siksi juon ma kanssa rahvaan,
koska rahvaan osaa huollan.
Tartun kerran kalvan kahvaan,
verin synnyinmaata puollan!»
Horjuu Björn, jo pettää kunto,
vuoteelle hän väsähtäypi.
Arnkil hymyy: »Björnin tunto
herää, kun hän maata käypi.»
Kallistaa hän kannun, juodaan
vielä joku hetki jouto;
silloin riemu päättyy, tuodaan
Hovilahan viesti outo:
»Jo nyt viuhka jousen jänne,
nouse telme kalvan teillä,
rientää talonpoiat tänne,
johtajana Sormu heillä;
päättäneet he ryöstää ovat
tänä yönä kruunun talon,
lyödä koston-iskut kovat,
tehdä tuiman tulipalon.»