Eljas Iochman oli miesi,
papin sälli, teini Turun,
varhain tuskan valjun tiesi,
tunsi suuren sydänsurun:
kadotti hän Annan vienon,
Hovin rouvan, Hurtan kyyhkyn,
helkanurmen heinän hienon,
yksinäisen rinnan nyyhkyn.
Eleli nyt taaton koissa,
kappalaisen valkohapsen.
Oli kodin onni poissa,
painoi isää murhe lapsen.
Taatto tointaan hoiti, yksin
Eljas hoivaa etsi vaivaan,
kera metsän ystävyksin
sekä yön ja tähtitaivaan.
Niin he tyyntä eli täällä.
Ohi vyöryi ajan virta,
jyrissyt ei päiden päällä
elon myrsky-neitten pirta;
kutoi kaihon kalvas tytti,
helkki hiljaa huolten niidet,
joskus vaiva värähytti,
soivat surun kielet viidet.
Antoi vihdoin aika armon.
Versoi alta murheen mullan
terälehdet toimen, tarmon,
virpi kauniin viljakullan.
Elpyi Eljas eloon taasen:
mikä mennyt on, ei palaa.
Taaton toimeen laupiaaseen
miehen nuoren mieli halaa.
Korpimaiden kuokkijaksi
Eljaksen on tahto vankka,
viljelyksen vartiaksi
siinä, miss' on salo sankka,
ettei voittais hengen halla,
haipuis valon viime vana,
sammuis pohjantähden alla
tiedon alku, Herran sana.
Paennut on piispa, poissa
Turun koulut, konsistorit,
vaan ei Eljaan tutkinnoissa
tarpehen nyt professorit.
On nyt aika Herran pelon,
tutkija nyt taivaan Luoja,
kova eessä koulu elon,
vaiva valtakirjan suoja.
Eljas hiljaa ahkeroipi,
unhoittaa jo murheen maisen.
Onnen virpi vihannoipi
jälleen koissa kappalaisen.
Pysähtyy jo huolen pirta,
vaikenee jo surun vaski.
Mutta vyöryy ajan virta,
roihuu kapinainen kaski.
Syöksyy ukon-jyminällä,
raastaa esiin rauhaisetki:
»Eljas, nouse, elämällä
vain on yksi suuri hetki!
Päälles papinkaulus pue--
jo nyt kosto koitti kerran--
astu saarnastuoliin, lue
valankaava kirkkoherran!»
Kalpenevi poian poski:
»Esivallan uuden kaava!»
Kuohahtavi suonten koski,
vuotaa verta vanha haava,
herää viha, herää vaino:
»Rangaistaan nyt Hurtta raaka,
poistuu maasta miekan paino,
juurtuu lain ja Luojan vaaka.»
Luki Eljas valankaavan,
vannoi kaavan mukaan kansa,
uskoi ajan uuden saavan,
rikkoi vanhan vannomansa,
otti esivallan uuden
kesken sotaa palavata,
mennen Ruotsin mahtavuuden,
ennen Kaarlen kuolemata.
Mutta, kertoo kansan taru,
koska ilta tyyni tuli,
huoahteli korpi karu,
Eljas kyyneleihin suli,
kauan yössä kulki, sitten
astui alle taaton katon,
haastoi halki kyynelitten,
vieri virsi valapaton:
»Sydän-yön ma lapsi lienen,
liekuttama surun summan,
tuskan tuiman myötä vienen
käyden teitä elon kumman.
Kunne käännyn, eksyn tieltä,
minne mennen, joudun harhaan;
milloin saanen miehen mieltä,
miehen murheet sain jo vanhaan.
Minkä parahinta koitan,
pyhintäni pyydän tässä,
sen ma onnettuutta voitan,
orpoutta elämässä;
nyt en tiedä, mennä minne,
kun on kauhu kaikkialla,
eessä jyrkkä vaaran rinne,
korpi kolkko vaaran alla.»
Itki isä harmaahapsi,
murti häntä murhe sama:
»Sydän-yön sa lienet lapsi,
Ajatarten armastama,
synnytetty sydänkuussa,
vaahtokuussa vöihin väätty,
tuuditettu tuskan puussa,
itkun puusta kätky käätty.
En nyt tunne huoles hoivaa,
sull' on kauhu kaikkialla,
enkä tiedä tietä loivaa
sulle tämän taivaan alla.
Mitä teetkin, teet sa pillan,
minne mennet, murhe herää;
näit sa aamun, näit sa illan,
milloinkaan et päivän terää.»