ikäiseni", vastasi Baynes, "tai ehkä vanhempi. Hän on ihmeellisen
jäntevälihaksinen ja tavattoman ahavoitunut."
"Hänen silmänsä ja tukkansa? Panitteko merkille?"
Bwana puhui nopeasti, melkein kiihkeästi. Miriam ehätti vastaamaan.
"Korakin tukka on musta ja silmät harmaat", vastasi tyttö.
Bwana kääntyi neekeripäällikkönsä puoleen.
"Vie neiti Miriam ja herra Baynes kotiin", käski hän. "Minä lähden
viidakkoon."
"Sallikaa minun tulla mukaanne, Bwana", huudahti Miriam. "Te lähdette
etsimään Korakia. Sallikaa minunkin tulla!"
Bwana kääntyi surumielisesti, mutta päättävästi tyttöön päin.
"Sinun paikkasi", sanoi hän, "on rakastamasi miehen luona."
Sitten hän viittasi päällikköänsä ottamaan hänen hevosensa ja lähtemään
paluumatkalle maatilalle. Miriam nousi hitaasti sen väsyneen
arabialaisen ratsun selkään, joka oli tuonut hänet sheikin kylästä.
Kyhättiin paarit Baynesille, jolla nyt oli kuumetta, ja pieni
ratsasseurue lähti verkalleen vaeltamaan mutkittelevaa latua joenvartta
pitkin.
Bwana jäi heitä katselemaan, kunnes he olivat häipyneet näkyvistä.
Kertaakaan ei Miriam ollut vilkaissut taaksensa. Hän ratsasti pää
painuksissa ja olkapäät kumarassa. Bwana huokasi. Hän rakasti tätä
pientä arabialaistyttöä kuin omaa tytärtänsä. Hän käsitti, että
nuoresta englantilaisesta oli tullut toinen mies, eikä hän siis voinut
panna vastaan, jos Miriam todella häntä rakasti; mutta sittenkään ei
Bwana voinut olla siitä varma, että jalosukuinen Morison ansaitsi hänen
pienen Miriaminsa. Hitaasti hän kääntyi läheistä puuta kohti. Hypäten
ylös hän tarttui alempaan oksaan ja veti itsensä ylempiin. Hänen
liikkeensä olivat kissamaisen ketterät. Hän nousi korkealle puuhun ja
alkoi siellä riisua vaatteitaan. Toiselle olkapäälle heitetystä
metsästyslaukusta hän veti pitkän kaistaleen naarashirven nahkaa,
sievän köysikiemuran ja julmannäköisen puukon. Hirvennahan hän kietoi
nivusvaatteeksi, pujotti köysikiemuran olkapäälleen ja työnsi puukon
vyölleen.
Kun hän seisoi pystyssä, pää kenossa ja valtava rintansa pullistettuna,
kohosi hänen huulilleen hetkiseksi synkkä hymy. Hänen sieraimensa
laajenivat, kun hän haisteli viidakon tuoksuja. Harmaat silmät
kapenivat. Kyyristyen hän hyppäsi matalammalle oksalle ja lähti
samoilemaan puiden välitse kaakkoa kohti, virrasta poispäin. Hän
liikkui nopeasti, vain silloin tällöin pysähtyen korottaakseen äänensä
kaameaan ja läpitunkevaan kirkaisuun ja hetkiseksi odottaakseen
vastausta.
Hän oli täten samoillut useita tunteja, kun hän hiukan vasemmalta
edestäpäin kaukaa viidakosta kuuli heikon vastauksen -- urosapinan
vastaushuudon. Hänen hermojansa kutkutti ja hänen silmänsä hehkuivat,
kun tämä ääni tuli hänen korviinsa. Taaskin hän päästi kamalan huutonsa
ja kiiti eteenpäin muuttaen suuntaansa. --
Lopuksi käsittäen, että hänen täytyi kuolla, jos jäisi paikalleen ja
odottaisi apua, jota ei voinut saapua, puhutteli Korak Tantoria sillä
omituisella kielellä, jota iso eläin ymmärsi. Hän käski elefantin
nostaa hänet ylös ja viedä koilliseen päin. Siellä oli Korak äskettäin
nähnyt sekä valkoisia että mustia miehiä. Jos hän sattuisi tapaamaan
jonkun jälkimäisistä, oli helppoa käskeä Tantor kaappaamaan miekkonen,
ja sitten Korak voisi hänellä päästättää itsensä paalusta. Ainakin
maksoi vaivan sitä yrittää mieluummin kuin virua siellä viidakossa
kuolemaan asti. Tantorin kantaessa häntä eteenpäin metsän läpi huuteli
Korak vähän väliä niin kovaa kuin jaksoi, toivoen herättävänsä Akutin
ihmisenmuotoisten apinain huomion, joiden lauma vaelluksillaan usein
joutui näille tienoille. Ehkäpä Akut kykenisi käsittelemään solmuja --
olihan se tehnyt niin silloinkin, kun venäläinen oli sitonut Korakin
vuosia sitten. Ja Akut, joka liikuskeli hänen eteläpuolellaan, kuuli
heikosti hänen kutsunsa ja saapui. Eräs toinenkin ne kuuli.
Sitten kun Bwana oli jättänyt seuralaisensa lähettäen heidät takaisin
maatilalle, oli Miriam ratsastanut vähän matkaa pää kumarassa. Ken voi
aavistaa, mitä ajatuksia risteili hänen vilkkaissa aivoissaan. Nyt hän
näkyi päässeen ratkaisuun. Hän kutsui päällysmiehen luokseen.
"Minä lähden takaisin Bwanan luo", ilmoitti hän.
Neekeri pudisti päätänsä. "Ei!" selitti hän. "Bwana sanoi, että minun
on vietävä teidät kotiin. Siis minä vien teidät kotiin."
"Kieltäydyt päästämästä minua?" kysyi tyttö.
Neekeri nyökkäsi ja jättäytyi jälkeen, voidakseen paremmin pitää häntä
silmällä. Miriam hymyili puolittain. Pian kulki hänen hevosensa
matalalla riippuvan oksan alitse, ja musta päällysmies sai tuijottaa
tytön tyhjään satulaan. Hän juoksi eteenpäin puuta kohti, johon
neitonen oli hävinnyt, mutta ei nähnyt hänestä vilahdustakaan. Hän
kutsui; mutta mitään vastausta ei kuulunut, jollei ehkä matalaa,
ilkkuvaa naurua kaukaa oikealta. Hän lähetti miehensä viidakkoon
etsimään tyttöä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Hetkisen perästä hän
ryhtyi jatkamaan matkaa maatilalle, sillä nyt oli Baynesilla
kuumehoureita.
Miriam riensi heti takaisin, oikaisten sinne päin, jonne otaksui
Tantorin suuntaavan matkansa -- sille paikalle, jolle tiesi norsujen
usein kerääntyvän metsän sydämeen, suoraan itään sheikin kylästä. Hän
liikkui ääneti ja nopeasti. Hän oli karkoittanut mielestään kaikki muut
ajatukset paitsi sen, että piti löytää Korak ja tuoda hänet mukanaan.
Se oli hänen velvollisuutensa. Tähän päätökseen oli vielä liittynyt
kiusallinen pelko, että Korak ehkä ei ollut suoriutunut ilman mitään
vammaa. Hän nuhteli itseänsä, ettei ollut sitä ennemmin ajatellut, vaan
oli halutessaan saattaa haavoittunutta Morisonia takaisin kartanoon
jättänyt muistelematta Korakin mahdollisia tarpeita. Hän oli matkannut
nopeasti ja levähtämättä useita tunteja, kun vihdoin kuuli edeltänsä
ison, tovereitaan kutsuvan apinan tutunomaisen huudon.
Hän ei vastannut, joudutti vain vauhtiaan, kunnes melkein lensi. Nyt
hän tunsi herkkiin sieraimiinsa Tantorin hajun ja tiesi olevansa
oikealla tolalla, lähellä etsittäväänsä. Mutta hän ei huutanut, koska
tahtoi yllättää nuorukaisen. Pian hän siinä onnistuikin, ilmestyen
äkkiä toverusten näkyviin, ison norsun huojuessa eteenpäin, keinuttaen
miestä ja raskasta paalua päälaellaan ja pidellen niitä siellä ylöspäin
kierretyllä kärsällään.
"Korak!" huusi Miriam lehvistä hänen yläpuoleltaan. Heti käännähti iso
urosnorsu ääntä kohti, laski taakkansa maahan ja toitottaen hurjasti
valmistausi puolustamaan toveriansa. Kun apinamies tunsi tytön äänen,
nousi hänelle äkkiä pala kurkkuun.
"Miriam!" huusi hän takaisin tytölle.
Miriam kiipesi maahan ja juoksi riemuiten esille Korakia päästämään;
mutta Tantor painoi päänsä pahaenteisesti alaspäin ja toitotti
varoituksen.
"Peräydy! Peräydy!" huusi Korak. "Se tappaa sinut."
Miriam pysähtyi. "Tantor!" puhui hän isolle eläimelle. "Etkö muista
minua? Minä olen pikku Miriam. Ennenhän minä usein ratsastin leveällä
selälläsi." Mutta norsu vain päästeli möyryäviä ääniä kurkustaan ja
ravisteli torahampaitansa vihaisessa uhmassa. Korak yritti kyllä sitä
lauhduttaa. Hän käski sen mennä pois, jotta tyttö voisi tulla hänet
päästämään; mutta Tantor ei totellut. Kaikissa muissa ihmisolennoissa,
paitsi Korakissa, se näki vihollisen. Se luuli tytön aikovan tehdä
hänen toverilleen pahaa eikä mielinyt antaa siihen mitään tilaisuutta.
Tuntikauden koettivat tyttö ja mies keksiä jonkun keinon, millä
voisivat pettää kiusallisen, liian huolehtivan vartijan, mutta turhaan.
Tantor piti päänsä synkän tinkimättömästi eikä sallinut kenenkään
lähestyä Korakia.
Sitten keksi mies juonen. "Ole menevinäsi takaisin", huusi hän tytölle.
"Pysyttele tuulen alla, jotta Tantor ei vainua sinua, ja seuraa meitä
sitten. Jonkun ajan perästä minä käsken sen laskea itseni alas ja
lähetän sen jollakin verukkeella pois. Kun se on mennyt, voit livahtaa
esille ja katkaista siteeni. Onko sinulla veistä?"
"On, minulla on veitsi", vastasi tyttö. "Minä lähden nyt; tottahan
meidän onnistuu sitä puijata. Mutta älä ole liian varma -- Tantor on
oveluuden isä."
Korak hymyili, sillä hän tiesi, että tyttö oli oikeassa. Pian oli
Miriam poistunut. Norsu kuunteli ja kohotti kärsäänsä vainutakseen
hänet. Korak käski eläimen nostaa hänet taaskin päälaelleen ja jatkaa
matkaa. Hetkisen epäröityään se teki työtä käskettyä. Juuri silloin
kuuli Korak apinan etäisen merkkihuudon.
-- Akut! -- ajatteli hän. -- Hyvä! Tantor tuntee Akutin hyvin. Kyllä
maar se antaa Akutin lähestyä.
Korottaen äänensä vastasi Korak apinan kutsuun, mutta salli kuitenkin
Tantorin kuljettaa häntä eteenpäin viidakossa. Eihän haittaisi koettaa
toistakin suunnitelmaa. He olivat saapuneet aukealle kohdalle, ja Korak
haistoi selvästi vettä. Tässä on sopiva paikka ja sopiva veruke. Hän
käski Tantorin laskea hänet alas ja mennä noutamaan hänelle vettä
kärsässään. Iso eläin laski hänet ruohikkoon aukeaman keskelle ja
seisoi sitten hörössä korvin ja kärsä valppaasti valmiina, varoen
pienintäkin vaaran uhkaa. Kun kaikki oli rauhallista, läksi se astumaan
vähäistä puroa kohti, jonka Korak tiesi olevan parin sadan metrin
päässä. Apinamies saattoi tuskin olla hymyilemättä ajatellessaan,
kuinka taitavasti oli puijannut ystäväänsä; mutta niin hyvin kuin hän
Tantorin tunsikin, ei hän aavistanutkaan sen viekkaiden aivojen
oveluutta. Eläin asteli aukeaman yli ja katosi viidakkoon puroa kohti;
mutta tuskin oli sen iso ruho verhoutunut tuuheaan lehvistöön, kun se
kääntyi ja palasi varovasti aukeaman syrjään, missä saattoi
näkymättömänä katsella. Tantor on luonnostaan epäluuloinen. Nytkin se
vielä pelkäsi äskeisen tarmanganinaaraan palaamista, joka oli yrittänyt
ahdistaa sen ystävää. Se tahtoi pysähtyä siihen juuri hetkiseksi,
ollakseen varma, että kaikki oli hyvin, ennenkuin jatkaisi matkaansa
veden ääreen. Ah, olipa hyvä pysähtyä. Tuoltahan naaras jo pudottausi
puun oksilta aukeaman toiselta puolen ja juoksi nopeasti apinamiestä
kohti. Tantor odotti. Se tahtoi antaa sen päästä Korakin luo, ennenkuin
hyökkäisi -- silloin ei vihollisella olisi mitään pakotilaisuutta.
Norsun pienet silmät kiiluivat hurjasti. Sen häntä oli jäykästi
kohotettuna. Se saattoi tuskin hillitä haluaan toitottaa raivonsa
maailmalle. Miriam oli melkein Korakin vieressä, kun Tantor näki pitkän
veitsen välähtävän hänen kädessään, ja silloin se porhalsi esille
viidakosta kauheasti mylvien ja hyökkäsi hentoa tyttöä kohti.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kaikki löytävät toisensa
Korak kirkui käskyjä isolle suojelijalleen, yrittäen sitä pidättää;
mutta kaikki oli turhaa. Miriam juoksi reunustavia puita kohti niin
kiireesti kuin hänen nopsat, pienet jalkansa kantoivat; mutta suuresta
ruhostaan huolimatta kiiti Tantor hänen perässään pikajunan vauhdilla.
Korak saattoi paikaltaan nähdä koko tämän kauhean murhenäytelmän. Kylmä
hiki kihosi hänen ihollensa. Hänen sydämensä näkyi lakanneen
sykkimästä. Miriam saattoi ehtiä puiden luo, ennenkuin Tantor hänet
saavutti, mutta hänen ketteryytensäkään ei auttaisi häntä armottoman
kärsän ulottuvista -- se riuhtaisisi hänet alas ja paiskaisi ilmaan.
Korak saattoi kuvitella koko hirvittävän näytelmän. Sitten Tantor
ryhtyisi puhkomaan hentoa pientä ruumista säälittömillä hampaillaan tai
survoisi sen muodottomaksi möhkäleeksi raskailla jaloillaan.
Norsu oli melkein jo saavuttanut tytön. Korak tahtoi sulkea silmänsä,
mutta ei voinut. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja paahtunut. Koko
metsäläiselämänsä aikana hän ei vielä ollut kärsinyt näin kuolettavaa
pelkoa -- koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä pelko olikaan. Vielä
kaksitoista harppausta, ja peto tarttuisi tyttöön. Mutta mitä se oli?
Korakin silmät olivat työntyä ulos kuopistaan. Outo olento oli hypännyt
puusta, jonka siimekseen Miriam oli jo ehtinyt, -- hypännyt suoraan
tytön yli, parhaillaan hyökkäävän elefantin tielle. Se oli alaston
valkoinen jättiläinen. Hänen olallaan oli köysikiemura ja nivusvaatteen
nauhasta riippui metsästyspuukko. Muutoin hän oli aseeton. Paljain
käsin hän astui raivostunutta Tantoria vastaan. Vieraan huulilta
kajahti tuima käsky, iso eläin pysähtyi vauhdissaan, ja Miriam
kiepsautti itsensä puuhun turvaan. Korakilta pääsi helpotuksen huokaus,
johon yhtyi ihmettelyä. Hän tuijotti Miriamin pelastajan kasvoihin, ja
kun hänelle hitaasti selvisi, kuka tuo mies oli, laajenivat hänen
silmänsä epäilystä ja ihmettelystä.
Yhä mölyten vihaisesti keinutteli Tantor ruumistansa valkoisen miehen
edessä. Sitten jälkimäinen astahti suoraan kärsän alle, joka yhä oli
koholla, ja kuiskasi norsun korvaan käskyn. Iso paksunahkainen lakkasi
mölyämästä. Villi valo sammui sen silmistä, ja kun vieras astui Korakia
kohti, seurasi Tantor tottelevaisena hänen kintereillään.
Miriamkin katseli ja ihmetteli. Äkkiä kääntyi mies häntä kohti
ikäänkuin muistaen hänen läsnäolonsa hetkellisen unohduksen jälkeen.
"Tule, Miriam!" huusi hän, ja sitten tyttö tunsi hänet ja äännähti
hätkähtäen: "Bwana!" Nopeasti hän pudottausi puusta ja riensi miehen
viereen. Tantor muljautti kysyvän katseen valkoiseen jättiläiseen,
mutta saatuaan varoittavan sanan salli Miriamin lähestyä. Yhdessä he
kävelivät Korakin luo, jonka silmät olivat suurina kummastuksesta ja
ilmaisivat harrasta anteeksipyyntöä; ehkä niissä oli myöskin iloista
kiitollisuutta ihmeestä, joka oli tuonut juuri nämä kaksi hänen
luokseen.
"Jack!" huudahti valkoinen jättiläinen polvistuen metsäläisen viereen.
"Isä!" änkytti Tappaja. "Kiitos Jumalalle, että se olit sinä. Koko
viidakossa ei ole toista, joka olisi voinut hillitä Tantoria."
Nopeasti katkoi mies Korakin siteet, ja kun nuorukainen hyppäsi pystyyn
ja kietoi käsivartensa isänsä kaulaan, kääntyi vanhempi mies Miriamia
kohti.
"Luulin käskeneeni sinun palata maatilalle", sanoi hän ankarasti.
Korak katseli heitä ihmetellen. Hän tunsi sydämessään harrasta kaipuuta
kaapata tytön syliinsä, mutta muisti ajoissa toisen -- siron nuoren
englantilaisen herrasmiehen -- ja muisti myös, että hän itse oli vain
raakalaisena elävä apinaihminen.
Miriam katsoi rukoilevasti Bwanaa silmiin.
"Te sanoitte minulle", virkkoi hän hyvin ujolla äänellä, "että minun
paikkani oli rakastamani miehen luona", ja hän käänsi silmänsä Korakiin
täynnä ihmeellistä valoa, jota kukaan muu mies ei ollut niissä ennen
nähnyt eikä koskaan näkisikään.
Korak ryntäsi avosylin tyttöä kohti, mutta äkkiä hän vaipuikin hänen
eteensä toiselle polvelleen ja kohottaen hänen kätensä huulilleen
suuteli sitä kunnioittavammin kuin olisi suudellut maansa kuningattaren
kättä.
Tantorin mörinä havahdutti kaikki kolme viidakossa kasvanutta
silmänräpäyksessä valppaiksi. Norsu katseli heidän taakseen puita
kohti, ja kun he silmillään seurasivat sen katseen suuntaa, ilmestyi
lehväin joukosta ison apinan pää ja hartiat. Hetkiseksi silmäili olento
uteliaasti heitä ja sitten kohosi sen kurkusta äänekäs jälleennäkemisen
ja riemun huuto, ja tuokiota myöhemmin oli otus hypännyt maahan,
parikymmentä samanlaista urosta kintereillään, ja hoippui heitä kohti
huutaen ihmisenmuotoisten alkukielellä:
"Tarzan on palannut! Tarzan, viidakon herra!"
Se oli Akut, ja heti hän alkoi hyppiä ja kisata kolmikon ympärillä,
kirkuen ja irvistellen niin kamalasti, että moinen menettely olisi
kaikista muista ihmisolennoista voinut merkitä hurjinta raivoa; mutta
nämä kolme tiesivät, että apinain kuningas osoitti alamaista
kunnioitusta itseänsä suuremmalle kuninkaalle. Sen perässä harppailivat
pörröiset kumppanit, kilpaillen toistensa kanssa, kuka voisi hypätä
korkeimmalle ja päästää kurkustaan kamalimmat ulvahdukset.
Korak laski kätensä hellästi isänsä olalle.
"On vain yksi Tarzan", sanoi hän. "Koskaan ei voi syntyä toista!"
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin pudottautuivat kaikki kolme puista tasangon
reunalle, mistä voivat nähdä huvilan ja keittiörakennuksen piipuista
nousevan savun. Apinain Tarzan oli pukeutunut jälleen sivistyneihin
vaatteisiinsa, jotka oli kätkenyt puuhun, ja koska Korak kieltäytyi
astumasta äitinsä silmien eteen villin puolipukimissa, joita oli niin
kauan käyttänyt, eikä Miriam tahtonut jättää häntä muka pelosta, että
nuori mies muuttaisi mielensä ja karkaisi takaisin viidakkoon, meni isä
edeltä maatilalle hevosia ja vaatteita hakemaan.
My Dear oli portilla häntä vastassa, silmissä kysyvä ja surullinen
ilme, huomatessaan, että Miriam ei ollut hänen puolisonsa mukana.
"Missä tyttö on?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Muviri kertoi
minulle, että hän, tottelematta määräyksiäsi, juoksi viidakkoon kohta
kun olit heidät jättänyt. Oi, John, minä en voi kestää, että menetän
hänetkin!" ja lady Greystoke purskahti murtuneena itkemään ja painoi
päänsä leveää rintaa vasten, missä niin usein ennenkin oli saanut
lohdutusta elämänsä suurissa katkerissa koettelemuksissa.
Loordi Greystoke kohotti hänen päätänsä ja katsoi alas hänen silmiinsä,
hymyilevä ja valoisan onnellisuuden ilme kasvoillaan.
"Mitä nyt, John?" huudahti rouva. "Sinulla on hyviä uutisia -- älä pidä
minua odotuksessa."
"Tahdon olla ihan varma, että voit kestää parhaan uutisen kuulemisen,
mitä kumpikaan meistä koskaan on saanut", sanoi hän.
"Ilo ei ikinä tapa", vastasi puoliso. "Sinä olet löytänyt -- tytön?"
Hän ei tohtinut toivoa mahdottomia.
"Niin olen, Jane", sanoi toinen liikutuksesta käheällä äänellä; "minä
olen löytänyt tytön ja -- _pojan_!"
"Missä hän on? Missä he ovat?" kysyi lady Greystoke kiihkeästi.
"Tuolla viidakon syrjässä. Hän ei tahtonut tulla luoksesi villissä
leopardintaljassaan ja alastomuudessaan, vaan lähetti minut noutamaan
säädyllisiä pukimia."
Rouva taputti käsiään riemuissaan ja kääntyi juoksemaan rakennusta
kohti. "Odotahan!" huusi hän olkansa yli. "Minulla on kaikki hänen
pukunsa -- olen ne kaikki säilyttänyt. Tuon heti yhden sinulle."
Tarzan nauroi ja huusi häntä pysähtymään.
"Ainoat puvut, mitä täällä on hänelle sopivia", sanoi hän, "ovat minun
vaatteeni -- jolleivät liene hänelle liian ahtaat. Sinun pieni poikasi
on kasvanut, Jane."
Ja niin ratsasti Korak, Tappaja, tuntia myöhemmin kotiin äitinsä luo --
äidin, jonka kuva ei koskaan ollut haihtunut pojan sydämestä -- ja
tapasi hänen sylissään ja silmissään sen rakkauden ja anteeksiannon,
jota sielussaan janosi ja rukoili.
Ja sitten kääntyi äiti Miriamin puoleen samalla kun säälivän surun ilme
karkoitti onnenhohteen hänen silmistään.
"Tyttöseni", virkkoi hän. "Onnemme keskellä odottaa sinua suuri murhe.
Herra Baynes ei toipunut haavastansa."
Suru sumensi Miriamin silmiä, mutta se puhui ainoastaan siitä, mitä hän
vilpittömästi tunsi; se ei ollut naisen murhetta silloin, kun rakkain
on häneltä riistetty.
"Olen suruissani", sanoi hän yksinkertaisesti. "Hän aikoi tehdä minulle
suuren vääryyden; mutta hän sovitti sen runsaasti ennen kuolemaansa.
Kerran luulin häntä rakastavani. Alussa se oli vain hullaantumista
tyyppiin, joka oli minulle uusi -- sitten se oli kunnioitusta uljasta
miestä kohtaan, jolla oli kyllin siveellistä rohkeutta tunnustaakseen
vikansa ja ruumiillista rohkeutta uhmatakseen kuolemaa, yrittäessään
korjata tekemänsä pahan. Mutta se ei ollut rakkautta. Minä en tiennyt,
mitä rakkaus oli, ennenkuin tiesin Korakin olevan elossa", ja hän
kääntyi hymyillen Tappajaan päin.
Lady Greystoke vilkaisi nopeasti poikansa silmiin, josta kerran
tulisi loordi Greystoke. Mikään ajatus tytön ja hänen poikansa
yhteiskunnallisen aseman erilaisuudesta ei juolahtanut hänen mieleensä.
Hänestä Miriam oli kuninkaan arvoinen. Hän tahtoi vain tietää,
rakastiko Jack pientä arabialaista löytölasta. Pojan katse vastasi
äidin sydämen kysymykseen, ja hän syleili molempia yhtaikaa, suudellen
kymmenkunnan kertaa kumpaakin.
"Nyt", huudahti hän, "on minulla todella tytär!"
* * * * *
Oli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat
maatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen
suureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun
vihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin
lähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän
ei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla
oli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen
höyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen
rautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.
He olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke
sai tiedonannon monivuotiselta ystävältään -- D'Arnotilta.
Se saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali,
nimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan
uusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan
Jacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet -- jäykkä tasavaltalainen, joka
ei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se
oli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.
"Tasavallassa ei ole tilaa ruhtinaille", oli hänen tapansa sanoa.
Loordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan
kirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä
herännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.
"Olen tullut luoksenne", selitti kenraali Jacot, "koska kunnon
amiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka
täydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.
"-- Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten
varastettiin pieni tyttäreni -- arabialaiset kai hänet veivät, --
palvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin
rakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme
tytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa
julkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta
milloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet
sen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.
"-- Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen,
joka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni
ja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti
mukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran
matkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali,
että se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa
valkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän
afrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään
luonanne -- te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä
naapuristossanne."
"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän
tyttärenne?" kysyi loordi Greystoke.
"Ei mitään", vastasi toinen. "Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella
kanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha
valokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele -- siinä
kuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen
löydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja
saanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon
käsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä
luulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi
eroittamaan vaihdokasta oikeasta."
"Onko teillä valokuva mukananne?" kysyi loordi Greystoke.
Kenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja
ojensi sen englantilaiselle.